tag:blogger.com,1999:blog-1544620351125967407.post5730706357910642272..comments2024-01-19T11:01:52.263+02:00Comments on epätasajalka: Syömisen oravanpyöräAnnihttp://www.blogger.com/profile/13024476155480026338noreply@blogger.comBlogger3125tag:blogger.com,1999:blog-1544620351125967407.post-5050857335223294852016-04-11T16:16:41.188+03:002016-04-11T16:16:41.188+03:00Kiitos...Kiitos...Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1544620351125967407.post-59542191474630285042016-04-11T11:02:23.832+03:002016-04-11T11:02:23.832+03:00Voi sinua. Mene sekunti sekunnilta. Ei sen enempää...Voi sinua. Mene sekunti sekunnilta. Ei sen enempää. Yksi hengenveto ja taas ollaan menty eteenpäin.<br /><br /> Huomenna on paremmin ja huomiset ei koskaan lopu. (Eve Hietamies, huomenna on paremmin)Annihttps://www.blogger.com/profile/13024476155480026338noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1544620351125967407.post-34384814104486401822016-04-10T23:14:28.338+03:002016-04-10T23:14:28.338+03:00Taas tunnen monta yhtäläistä asiaa kanssasi ❤️ Min...Taas tunnen monta yhtäläistä asiaa kanssasi ❤️ Minäkin olin jo ala-asteella 'pullukka' . Koulussa minua ei niinkään kiusattu ylipainon takia, mutta kotona sain tämän tästä kuulla olevani Paksu-Bertta - omalta äidiltäni. Tästä ja monesta muusta äitiin liittyvästä asiasta (mm. äidin henkinen sairaus) minulle on todennäköisesti jäänyt ikuiset traumat ja niistä tässä nykyisessä tilanteessa ehkä nyt maksetaan. Itsetunto ja itseluottamus ovat olleet aina aika olemattomat, ja varsinkin nyt, kun oma pää on loppuunpalanut. Painon ja ulkonäköni kanssa olen minäkin kamppaillut oikeastaan koko elämäni. Mutta tuossa about kolmevitosena elin rupeaman, jolloin laihdutin liki 30 kiloa ja sain ensimmäisen kerran kokea senkin, mitä on olla hoikka ihan oikeasti. Pakko myöntää, että se kyllä oli elämäni itsevarminta aikaa ulkoisella mittarilla mitattuna. Kohteliaisuuksia suorastaan sateli. Mutta sitten... Yhden kipukynnyksen nostoon määrätyn lääkkeen seurauksena painoa alkoi kertyä. Vasta näin jälkeenpäin olen miettinyt, että mikähän osuus tuolla lääkkeelläkin on tässä kaikessa... Stressiä työssä oli jo vuosia sitten. Sitten tuli ihan fyysisiä oireita, endometrioosia, kipuja, lisää stressiä... Jossain siinä välissä iski varmaan jo masennuskin, jota en itse tajunnut. Kunnes tuli äkkipysähdys. Nyt on sitten masennus ihan täysillä päällä, ja lisäksi vielä järkyttävä ahdistus... Ehkä tämän kaiken taustalla minullakin on lapsuudesta kumpuava epävarmuus. Liikaa vastuuta liian varhain. Aikuisena minusta kasvoi liian kiltti ylisuorittaja, joka ei osannut ikinä sanoa ei. Kenellekään. Eikä halunnut ikinä loukata ketään. Ja mitä siitä seurasi? Totaalinen loppuunpalaminen ja sen myötä byrokratian rattaisiin joutuminen. Pää ja koko elämä on nyt umpisolmussa. Kunhan vain hengissä selviäisin ja pääsisin edes jonkinlaiseen tasapainoon itseni ja elämäni kanssa. Anonymousnoreply@blogger.com