epätasajalka

Talvella tainnoksissa

2012-02-11T18:06:00.000+02:00

Vaikea sitä on kieltää, talvella on kaunista. Kuvat on napattu eräänä päivänä, kun pakkasta oli yli 20 astetta.
Alimmassa kuvassa Allu.

Vaikka on kaunista ja jäällä on ihana kävellä( nuo Suomenlapinkoirat kun eivät palele, vaikka mikä olisi) ja on ihanan kirkasta ja valoisaa kun aurinko paistaa, en silti voi olla inhoamatta Suomen pitkää talvea.
Ja tällä hetkellä myös kylmää. Hihkuin riemusta aamulla, kun vilkaisin lämpömittaria ja se näytti VAIN -8,5 astetta. Ulos pystyi menemään ilman varotoimia ja päälle sai laittaa sen hieman ohuemman talvitakin ja ne hieman ohuemmat hanskat. Naama ei jäätynyt ja pystyi jopa hengittämään.

Toistaiseksi tämä lähellä -30 astetta paukkuva pakkanen on vaatinut kolme taksimatkaa. Nekin Takkutukan luo tuohon neljän kilometrin päähän. Johtuen seuraavasta asiasta. On ollut niin kylmä, että Takkutukka ei ole voinut käydä kaupassa pyörällä niinkuin normaalisti ( liian pitkät kävelymatkat ei kronklaavan selän takia suju), niinpä häneltä on loppunut kissanhiekasta alkaen kaikki. No en minäkään kuitenkaan ihan kaikkea jaksa kantaa, niinpä viisain ratkaisu oli minun käydä kaupassa, ostaa kaikki tarpeellinen ja hurautella taksilla Takkutukan tykö.En edes jaksanut kantaa kaikkia tavaroita kaupasta taksille, joten ystävällinen ja hämmentynyt nuoriso auttoi minua, vanhaa. :)

Toinen päivä, joka vaati taksimatkaa oli tuo, ah, niin ihana äänestyspäivä. ( olen niin onnellinen vaalien ollessa ohi, en olisi enää kestänyt yhtäkään vaalitenttiä) En ollut jaksanut käydä äänestämässä ennakkoon, koska itse äänestyspaikka on ihan vieressäni. Majailin tuona viikonloppuna Takkutukan luona ja aamulla herätessäni mittari näytti sen miinun 30 astetta.
Minä en suostunut lähteä kahdeksan kilometrin marssille, äänestyspaikalle ja takaisin, joten eikun taksi alle ja äänestämään.
Kävin siinä samalla tankkaamassa Takkutukan piimä ja maitovarastot ja taas taksilla paluu.
Paikalliset taksikuskit kyllä on todella mukavia ja kyyti minulta Takkutukan luo maksaa n.10-15 euroa, joten vielä ei olla vararikossa.
Julkistaliikennettä välillä Homssu-Takkutukka ei ole.

Vaikka olen väsynyt ja kettuuntunut, syystä tai toisesta olen kuitenkin saanut, jonkun verran aikaiseksi. Sain hankittua uuden henkilökortin ja uusittua hiukan sisustusta. Siis ihan vain uudet verhot ja matto-linjalla.
Olen juossut psykologilla ja minua on testattu. Ihan perinteisestä musteläiskätestistä ja älykkyystestistä alkaen. Ihan mukavaa.
Minulla oli myös hoitoneuvottelu, jossa oli lääkäri mukana. Tokihan siellä tuli taas esiin se, että työ auttaa ja kuntouttaa ja työ, se on se juttu. Yleensä istun rauhalliseti ja kykenen vastaanottamaan nämä työ-jutut. Tällä kertaa purskahdin hallitsemattomaan itkuun ja sanoin, että kun ei jaksa, niin ei jaksa ja sitten en jaksa ja sitten taas en jaksa.
Lääkäri tajusi heti lopettaa työstä puhumisen ja ajatteli, että jos syksyllä sitten katsellaan. Hän kirjoitti puoli vuotta lisää sairaslomaa diagnoosilla: jatkuvan masennuksen vaikea masennusjakso, ilman psykoottisia oireita.
Se, että lääkäri kirjoittaa sairaslomaa ei ole vielä tae mistään, pitää odottaa vielä KEVAn päätöstä, että maksavatko he minulle jotain.

Minulle maistuisi hyvin talviunet, voisin elää kesän sitten täysillä.
En ole vieläkään ostanut niitä suksia.

Kohti kesää.

2012-02-05T21:05:00.000+02:00

Odotan kesää, tai enemminkin kevättä, se on niin lähellä kesää, siinä on kesän tuoksut ja hiljainen huokaus kesän tuulista. Niinkuin Nalle Puh sanoi, parasta on hetki juuri ennen hunajapurkin avaamista.
Onneksi nyt talvellakin on kaunista, kolmenkymmenen asteen paukkupakkaset ovat tehneet yhden hyvän asian, ne ovat luoneet talven ihmemaan. Odotan kuitenkin innolla sen pois sulamista.
Tammikuu on mennyt, vilahti ohi.
Kirjoittaminen tökkii. Uskallanko kirjoittaa mistä haluan vai pysynkö säätilan kertomisessa.
Olen monen asian summana joutunut pohtimaan itseäni ja elämääni. Enkä aina posiitiivisessa mielessä.Mikä on minulle tärkeää ja mitä minä haluan. Mistä olen valmis luopumaan ja mitä haluan pitää. Minkä hinnan olen valmis maksamaan.

Onneksi minulla on pari ihanaa ystävää ja pari ihan ammattilaiskuuntelijaakin, joiden kanssa voin asiaa pohtia.
Kaiken sanominen on helppoa, mutta sen eläminen ei niinkään. On helppo sanoa, että näin, mutta ei ole helppoa tehdä niin.
On niin monta tahoa, jotka kertovat miten pitäisi.

Olen ihminen, joka ottaa kaiken itseensä tai ainakin rupeaa pohtimaan miksi. Vaikka minulla olisi siniset kengät ja joku tulee väittämään niitä punaisiksi, tietäisin hänen olevan väärässä, mutta pohtisin kuitenkin, että olenko minä se värisokea.

Mitä uutta opin konkreettisella tasolla tammikuussa?
Opin miten silmän laserleikkaus tapahtuu ( en ole enää rillipää siis) ja opin miten poliisilaitoksella todennetaan, että minä olen minä enkä joku muu.
Voin lyhyesti kertoa, menin hakemaan uutta henkilökorttia, koska tällä hetkellä ainoa henkkarini on 20 vuotta vanha kuvallinen kelakortti. Eivät alkossa oikein tykkää, jos siellä udellaan papereita ja näytän kyseistä läpyskää.
Toisena todisteena oli vanha ajokorttini, siis vanha, sellainen iso ja umpeutunut vuonna 2000.
No se mukava täti avasi väestötietorekisterin ja aloitti kysymisen, onneksi muistan kaikki epäoleelliset asiat elämästäni. Kuten kaikki elämäni osoitteet, siskojeni hetun, isän hetun, mutta äidin syntymävuosi heitti yhdellä. Läpäisin silti testin.
Se mukava nainen kertoi myöskin, että ajokortin saattamiseksi uudelleen voimaan vaatii vain inssin ja kirjalliset kokeet uudestaan. Minut tuntien tarvitsen kyllä pari ajotuntiakin.
Seuraava vaikea kohta oli kirjoittaa nimikirjoitus sille varattuun tilaan. Jouduin ottamaan uusiksi, en pysynyt viivojen sisällä.
Saan tekstiviestin, kun kortti on noudettavissa.

Jääkin kantaa, koirat oivat innoissaan, ne juoksevat jäällä itsensä uuvuksiin. Suomenlapinkoirat eivät palele. Allu-vauva on luonteeltaa ihana, se on positiivinen, aina iloinen ja rakastaa kaikkia (niinkuin äitinsäkin) Eikä Allu sinäänsä mikään vauva enää ole 15.2 kg, äitiään painavampi, mutta silti vielä minikokoinen. Lippe ja Allu ovat mainiota seuraa toisilleen. Äiti pitää pojan kurissa, mutta huolehtii ja putsaa tarvittaessa. Lippellä oli ensimmäinen juoksu penikoimisen jälkeen. Muuten normaali, vuoto oli normaalia runsaampaa, penikoiminen ehkä hiukan muuttanut hormonitoimintaa.

Välillä vierähtää viikkokin, että olen omassa kodissani, enkä näe koiria. Se ilonpurkaus kun saavun jälleen takkutukan luo on uskomatonta, täällä on silloin kaksi sekoavaa koiraa, jotka eivät tiedä miten päin olla. Allu kun on vielä pieni saa pissavimman ja pissaa paperille, vaikka ei sitä yleensä tee.
Olemme joutuneet laittamaan painavat tiilet vessan oven eteen, niin, että siihen jää rako, josta vain kissa pääsee. Sillä Kallen kakat ovat viimeaikoina kadonneet parempiin suihin, YÖK!

Niin ja sitten meille on tulossa auto. Pieni, kaunis ja punainen. Minulla sitä ajokorttia ei vielä ole, mutta Takkutukalla onneksi on. Mutta autokouluun olen kyllä menossa. Varokaa siis.
täällä "maalla" auto on tärkeämpi kuin esim. Helsingissä. täällä kun ei ole samanlaista joukkoliikennettä ja kaikki isot kauppakeskukset ja muut erikoiskaupat sijaitsevat kuitenkin sen verran keskustanulkopuolella, ettei aina viitsi pyöräillä, ja on helppo kuljettaa tavaroita ja koiria. Takkutukka käski minua ostamaan myös mahdollisimman hyvän navigaattorin, minä tunnetusti eksyn, suorallakin kadulla.
Ja ensi kesänä tänne avaa Ikea, tai oikeastaan laajempi kauppakeskus nimeltään Ikano, jonka osa Ikea on ja pitäähän sitä kahveelle päästä sitten ja bussit ei sinne kulje.

Suunnittelen kovasti ensi kesää ja mökkiä. Rakennutan sinne oman kompostoivan käymälän ja puuaidan tontin ympärille. Laitan pihalle myös uuden kivetyksen ja maalaan, sisäpuolelta, katto jäi viime vuonna maalaamatta.

Menen kovasti kohti kesää, vaikka ne suksetkin pitäisi ensin ostaa.

aika aikaansa

2011-12-31T13:09:00.000+02:00

Vuosi vaihtuu 12 tunnin kuluttua. On alkamassa vuosi 2012. Juuri kun opin kaikkiin mahdollisiin papereihin kirjoittamaan 2011 enkä 2010.
Täytän kesällä 33 vuotta.

Aika on outo juttu, aika menee eteenpäin, mistään välittämättä. Aika ei seisahdu, aika ei nopeuta tahtiaan, aika vain on ja menee. Mistään välittämättä.

Elämäni on murroksessa, erilaisessa kuin useimmilla minun ikäisilläni. Olen ollut kohta kaksi vuotta pois työelämästä, kuntoutustuella.
Vuosi sitten repäisin ja muutin, miehen takia. Enkä vaan paria kilometriä, vaan 400 kilometriä. Kaupunkiin, josta minä en tunne ketään, eikä kyllä kukaan tunne minua.
Nykyään tunnen kourallisen ihmisiä ja he minut. Toisaalta, voi olla, että minut tunnetaan paremmin kuin tiedänkään, olen se outo hiippari pienen kaupungin sopivan pienessä keskustassa, jonka hiusväri muuttuu pinkistä vihreään. Ja joka aina silloin tällöin hengailee sellaisen kaksimetrisen rastapään kanssa.

Tässä vuodessa on tapahtunut paljon, ei keväällä. Kesällä ja syksyllä sitten.
Lippe-koira oli tiineenä ja sai seitsemän pentua joista Allu muutti meille.
Kukka-kissa jouduttiin lopettamaan, mutta Kalle jatkaa onnellisena eloaan.
Pääsin potilaaksi paikalliseen psykiatrian keskukseen ja ensimmäisen kerran on tunne, että joku on kiinnostunut minun päästäni ja tulevaisuudestani.
Sitten kuoli isä ja minusta tuli onnellinen pienen puutarhamökin omistaja.
( Takkutukka nimittäin lahjoitti joululahjaksi sen pikkiriikkisen mökin minulle.)

Ja kaiken aikaa aika jatkaa kulkuaan ja maapallo pyörii.

Minä olen jo tehnyt paljon.
Yli kymmenen vuoden työura lastenhoidollisissa merkeissä. Olen istunut kirkkovaltuustossa ja kaikissa muissa päättävissä elimissä. Olen ollut ehdokkaana kunnallisvaaleissa. Olen istunut kolme vuotta terapiassa.
Olen eronnut kirkosta.
Lapsia en ole tehnyt, enkä muunkaanlaista perhettä perustanut.

Ja aika kuluu.
Vanhenen.
Lapset kasvavat.
Luonto kuolee ja herää taas.

Aika on armollista, aika parantaa haavoja, aika auttaa unohtamaan ja aika kultaa muistot.
Joskus ajan haluaisi pysäyttää. Sitä ei voi tehdä, voi vain nauttia hetkistä ja kerätä kuvia muistojen arkkuun, tutkia niitä sitten myöhemmin, aina tarvittaessa.

Aika menee, emme saa hetkeäkään takaisin, mutta emme onneksi tiedä mitään tulevastakaan. On vain tämä hetki.
Ilta tulee aina ja huomenna on paremmin.
Voi vain uskoa ja toivoa.
Kaikki muuttuu, aika menee kokoajan eteenpäin.

Huomenna on paremmin.

Elämä jatkuu

2011-12-12T10:03:00.000+02:00

Elämässä on kaksi varmaa asiaa, syntymä ja kuolema. Molemmat vaikeita, ravistelevia ja suuria asioita. Tässä puolen vuoden aikana on molempia koettu.
Ensin tuli Lippe tiineeksi, raskautta seuratessani jouduin lopettamaan rakkaan Kukka-kissani. Sitten syntyi Allu. Olin mukana synnytyksessä.
Sitten tuli taas kuoleman vuoro, minun isä kuoli.
Oli kyse eläimistä tai ihmisestä on kuolema ja syntymä aina yhtä voimallinen kokemus.
Niin kuolema kuin syntymä ovat yhden ajanjakson loppu ja toisen alku, molemmissa elämä muuttuu.

Elämä jatkuu ja aika kuluu. Aikaa ei voi pysäyttää, sitä ei voi hidastaa, se raksuttaa eteenpäin.

Olen ahdistunut, yöt ja illat ovat pahimpia.
Mietin silti aikaa, kuinka se kuluu ja muuttuu.
Lähden huomenna Helsinkiin, siellä ovat siskojeni lapset. Ne jotka juuri syntyivät ja joille annettiin nimi. Nyt he kaikki ovat oikeita pieniä ihmisiä, joilla on oma elämä ja omat ajatukset. Yhdellä poikaystävä ja toisella soiva barbapapa-talo, kolmas kulkee omaa tietään pitkissä kiharissa hiuksissaan.

Samalla annetaan sinetti isäni elämän loppumiselle. Hänelläkin oli joskus sylissään pieniä nyyttejä, jotka nyt ovat jo yli kolmikymppisiä ja ovat pitäneet sylissään omia pieniä tuhisevia nyyttejä.
Elämä jatkuu, vierii eteenpäin, muuttuu.

Uskon, että rakkaus ei koskaan kuole. Kun on kerran jotain rakastunut, rakkaus on ja pysyy. Se voi peittyä, himmetä ja muuttaa olomuotoaan, mutta ei se katoa.
Minua lohduttaa myös se, että minun katsomuksessani kuolemaan loppuu ihmisen huolet. Kuollut ihminen on kuollut, hän ei enää huolehdi mistään, hän ei enää tiedä mistää, eikä häntä enää satu. Kuollut ihminen on poissa, häntä ei enää ole.
On aivan sama jatkaako henki tai sielu vielä elämäänsä. Uskon, että jos se sitten jatkaa, niin ainakin sillä on hyvä olla, en usko taivaaseen tai helvettiin, vaan siihen, että kuoleman jälkeen on hyvä olla.

Mutta ei sillä oikeasti ole väliä. Sillä me olemme vielä hengissä, eikä ole meidän tehtävä miettiä, että mitä sitten. Meidän tehtävä on elää elämää maan päällä, parhaaksi katsomallamme tavalla.

Isästäni haluan säilyttää hyvät ja kauniit muistot. Kertoa ne tuleville polville . Antaa ihmisen elämälle tarkoituksen.
Ymmärtää, sen että jonkinlaisen tasapainon on säilyttävä.
Kun itse kuolen, toivon, että se tapahtuu nopeasti ja tänne jääville jää minusta mieleen hyviä asioita. Että he voivat nauraa yhdessä minun kanssani, sitä, kuinka absurdia elämä oikeastaan on.

Allu-vauva, joka syntyi 20.8.2011, jonka sain syliini pari sekuntia syntymästä, joka painoi hiukan yli 500 grammaa ja oli pienen rotan kokoinen, on nyt 10 kiloinen mötkäle. Se kasvaa kovaa vauhtia, oppii elämästä koko ajan uutta, mutta on niin vauva vielä. Kesken villin leikin tulee pissahätä, eikä aina kerkeä paperille saakka. Ja välillä menee kakalle kesken syönnin, että pikku masuun mahtuu lisää. Lippe-äiti hoitaa Allua ja opettaa elämään, Lippe, joka oli itsekin juuri vauva. Joka kaksi vuotta sitten söi minun pinkin lapaseni ja tuli onnellisena luokseni lanka-aarre suussaan Kuukausi sitten Allu tuli onnellisena luokseni lanka-aarre suussaan, hän oli syönyt minun pinkin pipon tupsun.

Vanha Kalle-kissakin on tottunut koiriin ja elää mukavaa elämää syöden ja nukkuen.
Aika menee eteenpäin ja elämä jatkuu, vaikka se toisinaan kirpaisee aika todella paljon.

Isä

2011-12-06T16:30:00.000+02:00

Isäni on kuollut, suruviestin sain eilein iltapäivällä.
Sairaskohtaus 63-vuotiaana.
Olen täysin turta, onneksi olin viettämässä itsenäisyyspäivänaikaa Takkutukan luona. Olen vain halvaantunut. Päässä pyörii tuhat ajatusta, sekavia ja ristiriitaisia tunteita.
Viime vuodet olivat hiljaisia ja tietynlaista surutyötä on tullut tehtyä jo pitkään. Mutta kuolema on silti kuolema.

Käytännönjärjestelyjä, kaikki pitää hoitaa. Onneksi minulla on siskot. Hautajaisita tulee pienet.

Vaikka oli monta asiaa jotka jäivät vaille selitystä, en halua miettiä niitä, vaan lapsuuttani. Isän outoja juttuja, hassuja asioita. Suklaakätköjä, Saara-Rusinamatoa, Lintupilliä, kallioretketkiä. Niitä kiviä, joita isä keräsi metsästä, maalasi niille silmät ja piilotti erilaisiin koloihin ympäri kylää.
Mutta en vielä pysty, olen turta.

Takkutukka sytytti kynttilän, isälle.

Syyllinen

2011-11-23T15:40:00.000+02:00

Koska minua on viimeaikoina tutkittu oikein olan takaa on mieleen noussut paljon tunteita ja asioita.Tutkiminen sinänsä alkaa vasta perjantaina, kun minulla on kahdentunnintapaaminen psykiatrin kanssa. Hoitoneuvotteluun osallistuu myös minua kolmen kuukauden ajan kartoittanut toimintaterapeutti. Myöskin siksi, etten anna itsestäni liian tervettä ja hyvää kuvaa.

Toimintaterapeuttini mielestä on ainakin kolme asiaa jotka on äärettömän tärkeää ottaa esiin.
1. Aivokasvainleikkaus, joka minulle tehtiin vuonna 1987. Koska kukaan ei ole koskaan tutkinut sen enempää leikkauksen mahdollisia vaikutuksia elämääni.
2. Mahdollinen diagnosoimaton ad/hd tai jonkinmoinen muu tarkkaavaisuushäiriö
3.Sukurasitus ( jota jokaisella on enemmän tai vähemmän)

Toimintaterapeuttini nimittäin on sitä mieltä, että vaikka diagnoosini on masennus, ei tämä ole ihan tavallista masennusta. Että jotain muutakin tässä on.Koska masennuksellani ei ole ns. laukaisevaa tekijää, se ei ole alkanut mistään, se on aina ollut. Sekä se, että kolmen vuoden terapia ei ole sanottavammin auttanut, siis konkreettisesti elämääni.
No kuten hän itse sanoi, ei hän voi lähteä mitään diagnosoimaan, mutta tämä on hänen tuntemuksensa. Mielenkiintoinen pointti oli, että kun käytimme taideterapianmuotoa ja teimme tunnekarttaa, mainitsi hän nähneen eräällä ad/hd lapsella hyvin samankaltaisen tunnekartan kuin minulla.

Mutta asiaan, tai siis otsikkoon. Menin maanantai-iltana nukkumaan, heräsin tiistai-iltapäivällä, puhuin Takkutukan kanssa puhelimessa, hän kertoi jotain joka ei liittynyt minuun mitenkään ja kuin tyhjästä sain aivan hirveän itku-kohtauksen. Jouduin aina välillä lopettamaan puhelun, kun en saanut parkumiselta sanaa suusta. Tästä oli seurauksena se, että ainoana selviytymiskeinona oli nukkuminen. Lääkkeillä se on helppo järjestää. Otin kaksi rauhoittavaa ja nukahdin räkänokka itkuuni. Takkutukka kyllä yritti ehdottaa, että jos menisin hänen luokseen, mutta kieltäydyin, sillä. tiesin että ainoa lääke on uni. Nukuin hyvin, mutta heräilin aina välillä, pohdin mikä minuun iski.
Minuun iski syyllisyys.
Kun tänä aamuna viimein heräsin, nukuttuani n. 36 tuntia, pystyn jo ajattelemaan asiaa järkevästi.

Tunnen olevani niin syyllinen. Järjellä ymmärrän, etten ole, mutta syvällä sisässäni on musta kivi, johon on polttokirjaimin kirjoitettu SYYLLINEN. Se ei muuten lähde pois, vaikka sen olemassaolon tiedostaa.

Olen usein pohtinut syntymääni. Olen kolmesta lapsesta nuorin. Oliko minun tuloni perheeseen viimeinen niitti vanhemmilleni. Olisiko ollut parempi, jos olisin ollut poika, kun oli jo kaksi tyttöä. Että oltaisiin saatu, edes yksi "suvunjatkaja". Tiedän, että vanhempieni avioliitossa alkoi näkyä vaikeuksia syntymäni jälkeen.
Sitten olinkin kahdeksan ja jouduin sairaalaan, koko perhettä ravistavaan aivokasvainleikkaukseen. Ymmärrän, että ei se ole minun vika, en voinut millään asiaan vaikuttaa, mutta en voi olla ajattelematta, että jos tätä ei olisi tapahtunut...
Olisiko silloin lumipallo, joka lähti pyörimään kadonnut ja asiat olisivat menneet toisin.
Kolme vuotta leikkauksesta vanhempani erosivat, eroa tehtiin kolme vuotta.

Sen jälkeen asuin pari vuotta äitini ja siskojeni kanssa, sitten asuin pari vuotta äitini, hänen uuden miehensä ja siskoni kanssa ja sitten asuin isäni ja hänen uuden vaimonsa luona, kunnes muutin omilleni.
En voi olla ajattelematta, jos olisin ollut helpompi, olisinko tullut toimeen paremmin äitini kanssa, enkä olisi muuttanut isäni luo.
Jos en olisi muuttanut isäni luo, vaan hän olisi saanut muuttaa haluamaansa paikkaan uuden vaimonsa luo, olisiko heillä asiat menneet paremmin ja isäni työ sujunut paremmin. Olisinko silloin säästynyt lukemasta kirjoitettua tekstiä siitä, kuinka olen isäni elämää vaikeuttanut.

Kun viimein pääsin omaan asuntooni olen aina kantanut syyllisyyttä työstäni, en ole koskaan kokenut tehneeni sitä tarpeeksi hyvin, täydellisesti, olen kantanut syyllisyyttä ulkomuodostani, ihmisistä, jotka ovat kadonneet elämästäni. Siitä, että en ole saanut mitään elämässäni aikaiseksi, minula on kuitenkin kaksi siskoa, jotka ovat saaneet lasten lisäksi, jotain oikeaa ja hienoa aikaiseksi.
Tunnen syyllisyyttä kaikesta, siitäkin, että en osaa hoitaa koiria tarpeeksi hyvin. Kuinka syyllinen olo onkaan, jos koti on sekainen, ja vielä jos joku tulee käymään. Tuntuu, että olen niin paljon aiheuttanut ympärilleni kärsimystä ja surua.ja onhan ihmisessä oltava, jotain vikaa, jos omat vanhemmatkaan eivät halua kuulla elämästäni.

Mutta onneksi saan kiteytettyä kaiken helposti. Nimittäin erääseen elokuvaan, nimeltään Perhosvaikutus-director`s cut. Siis ohjaajan versio, ei se lässynlää-versio.
Olen ennenkin meuhkannut tästä elokuvasta. Elokuva kertoo pojasta, joka aikuistuttuaan haluaa palata menneeseen ja tehdä asioita hiukan toisin, että hänen ystävillään olisi nykyisyydessä paremmin. Hän pääsekin takaisin menneisyyteen, vanhojen päiväkirjojensa ja valokuvien avulla, Hän muuttaa siellä pieniä asioita ja aina palattuaan nykyhetkeen, huomaa, että nyt asiat on toisella tavalla pielessä. Loppujen lopuksi tämä mies tajuaa itse olevansa avain kaikkeen, hän tajuaa, että jos hän ei olisi syntynyt, hänen ystävien asiat olisi mennyt parhain päin.
Elokuva loppuu siihen, että hän saa käsiinsä hänen synnytyksestään kuvatun filmin ja palaa sen avulla äitinsä kohtuun ja kuristaa itsensä napanuoralla. Hiukan ennen lopputekstejä tulee pätkä kaikista hänen läheisistään, joilla on asiat hyvin. Selostettuna kuulostaa tyhmältä, mutta filmi on hyvä.

Kärsin samasta ongelmasta. Onko minun toimintani saanut turhankin monessa asiassa jotain negatiivista liikkeelle, joka on vaikuttanut kielteisesti monen ihmisen elämään.
Mutta tässä nyt olen ja tehty on tehty. En voi muuttaa mennyttä, mutta voin kantaa siitä ääretöntä syyllisyyttä. Vaikka se ei edes hyödytä ketään. Kai se on jonkinlainen anteeksipyyntö. Että olemassa olen, mutta raskain askelin, että jos se jotain edes lohduttaa ja jos olisin rikkaampi, korjaisin edes sen minkä voisin.

kuritus ei kasvata

2011-11-20T16:57:00.008+02:00

Minun on jo tästä aiheesta pitänyt jonkin aikaa kirjoittaa, en ole vain saanut aikaiseksi. Nyt kun Unicef on aloittanut kampanjansa Kuritus ei kasvata, oli aiheeseen pakko tarttua.

Minusta on äärettömän hyvä, että kasvatukseen puututaan, minusta on hyvin tärkeää, että kuritukseen puututaan.
Mutta haluaisin kiinnittää huomiota asiaan, johon tässä kampanjassa ei puututa ja mikä on mielestäni aivan yhtä vakava, jollei jopa vakavampi ongelma.
Henkinen väkivalta.
Mietitäänpä perhettä, jolla on hyvä maine, lapset ovat aina siistejä, ruokittu ja kaikki asiat hoidetaan, heidät haetaan ajoissa tarhasta/koulusta, on auto ja koira.
Kuitenkin kotona lapset saavat kuulla ensimmäisenä asiana aamulla, ennen aamupuuroa, että heistä ei ole mihinkään. Kotiin tuoduille piirustuksille ja kokeille tuhahdellaan, sanotaan, että suoraan roskiin vain.
Tällaiset lapset pääsevät läpi koko systeemin, ilman, että kukaan huomaa mitään. Nämä lapset saattavat olla hyvin hiljaisia ja kilttejä, mallioppilaita, joita kiitellään.
Mitään jälkiä ei näy missään.
Heistä kasvaa syvästi haavoitettuja aikuisia, joiden haavat eivät näy, eikä ehkä koskaan parane.

Henkinenväkivalta voi olla hyvin moninaista. Ei sen tarvitse olla uhkailua, nimittelyä tai edes huomattavissa olevaa. Se voi olla painostavaa ilmapiiriä, jossa leijuu sanaton uhka. Yht´äkkiset raivokohtaukset, jossa huudetaan ja lähdetään kotoa ovet paukkuen, uhataan kotia, lapsen ainoaa turvaa ja koko maailmaa. Äidin ja isän välisiä riitoja, joita lapset kuuntelevat, eivätkä ymmärrä. Sairaalloista mustasukkaisuutta ja toisen vahtimista. Pieniä sanoja, jotka uppoavat kuin veitsi voihin. Syvälle ja jättämättä mitään näkyvää vammaa.

Henkinenväkivalta tuntuu olevan väkivallan laji, joka on unohdettu. Jonka annetaan vain jatkua ja jatkua. Se, että sanot lapsellesi joka päivä, että olet täysin mitätön, ei ole laitonta, mutta jos läimäyttää lapseaan poskelle, joka päivä, niin johan on lastensuojelu paikalla.

Omien kokemusteni pohjalta uskallan väittää, että henkinen väkivalta on paljon traumatisoivampaa, kuin fyysinen väkivalta. Henkistäväkivaltaa, kun on äärettömän vaikea näyttää todeksi. Se kun voi olla vain sinun oma kokemuksesi, fyysinenväkivalta on kiistattomampaa.

Narsismista on puhuttu paljon. Narsistin uhriksi joutuminen on melkeinpä pahempaa kuin kuolema. Narsisti osaa asiansa. Narsisti osaa puhua ja kykenee osoittamaan kaiken ympärillä olevan vääräksi.

Narsisti on taitava, Narsisti saa sinut uskomaan, että olet hullu ja syyllinen. Narsisti saa haluamansa ihmisen lukkoon ja kykenee tuhoamaan, hiljaa tämän elämän. Eristää ja murskaamaan. Mutta eipä ole ketää tuomittu narsismista. Mutta kun nyrkit alkavat puhumaan, tulevat poliisit paikalle.

Henkisenväkivallan uhri on tilanteessa, jossa on sana sanaa vastaan. Koska uhrin itsetunto on usein murrettu palasiksi on hänet helppo puhua olemaan väärässä. Uhrin on myös vaikea käsittää, että hänelle on tehty väärin, kun sinäänsä mitään väärää ei ole tapahtunut.

Miten esimerkiksi pieni lapsi voi ymmärtää, että kaikki on muuten hyvin, mutta kotona on paha olla. Ruokaa on, puhtaita vaatteita on, leluja on, ketään ei lyödä, ei kuriteta. Mutta kotona on raskas ilmapiiri, on jotenkin vaikea hengittää.

Sitten aikuisena istutaan pitkään ja hartaasti terapiassa ja mietitään miksi on niin hiton pahaolla, ilman mitään syytä. Tai sitten jo hetkeä aikaisemmin päässä naksahtaa ja joku päivä koko perhe löydetään surmattuna ja ihmetellään, että miksi, tämähän oli niin ihana perheidylli.

Mutta kuten mainitsin, henkinen väkivalta ei jätä näkyviä merkkejä, sitä voi tapahtua millaisessa perheessä tahansa, sen olemassaoloa on vaikea todistaa.

Ainoa, mitä voimme jokainen tehdä on avata silmät ja katsoa ympärillemme. Nähdä siinä hiljaisessa ja kiltissä lapsessa muutakin, kuin helpon tapauksen. Kuunnella ja uskoa ystävän puheita puolison käytöksestä. Kiinnittä huomiota siihen mitä ympärillä tapahtuu. Kuunnella lasta.

Mikä tärkeintä tunnistaa itsessään tai puolisossaan olevat merkit esim. narsismista ja tehdä asialle jotain. Usein ainoa asia, joka tässä kohtaa auttaa on pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä.

Väkivaltainen ihminen lyö suhteellisen usein uudestaan ja narsisti ei parane.

Mielessä piilevä sairaus vaatii paljon hoitoa ja paljon aikaa. Se ei välttämättä parane koskaan ja ketään ei voi rakastaa ehjäksi.

Henkisesti sairaan ihmisen on itseymmärrettävä olevansa sairas, vasta silloin paraneminen voi alkaa. Kukaan ei voi sitä hänelle kertoa, ei hän usko ketään, sillä kaikki muuta ovat valehtelijoita ja huijareita.

Henkinenväkivalta vammauttaa uhrin ehkä loppuiäkseen eikä kukaan välttämättä huomaa mitään. Eikä uhri välttämättä itsekään ymmärrä.

Haluaisin niin mielelläni nähdä myös kampanjan, jossa tuomitaan niin henkinen- kuin fyysinenkin väkivalta.

Ja vielä, jos olet joutunut henkisenväkivallan uhriksi, etkä tiedä miten jatkaa, niin silloin avuksi tulee mm. internet. Internetistä löytyy niin narsistien uhrien tuki ry. kuin muitakin vastaavia tukitoimia. On suuri helpotus ymmärtää, että minä en olekaan luulosairas ja hullu, vaan joku muu on. :)

Henkinenväkivalta on aivan yhtä tuomittavaa ja vastenmielistä kuin fyysinenväkivalta.

Pientä ja rauhallista

2011-10-29T19:15:00.000+03:00

Allu on tullut taloon ja sulattanut kaikkien sydämet. Pehmeä pieni terminaattori, joka osaa jo paljon kaikenlaista ja on niin kovin söpö. Tulee ainakin vielä toimeen toisten koirien kanssa ja toiset koirat tulevat Allun kanssa. Allu osaa jo matkustaa soutuveneessä ja on tutstunut kanoihin. Pissat ja kakat tehdään ulos ja jos tulee sisälle ne tulee vain niille varatulle paperille. Portaat osataan nousta ylös ja laskeutua alas. Ja hihnassa menokin on hienoa.

Isoihin koiriinkin Allu tutustuu ennakkoluulottomasti. Minulla on taas hoidossa Brutus, saksanpaimenkoira, herra oli hiukan hämillään, kun pieni roikkuin korvissa, hännässä ja huulissa kiinni.

Kalle on ottanut uuden tulokkaan hyvin vastaan, Allu tosin haluaisi leikkiä, mutta Kalle ei.

Äitikin pitää pojastaan hyvää huolta, kouluttaa ja leikkii pienen kanssa.

Ollessani tänään lenkillä Brutuksen kanssa nautin pitkästä aikaa. Kaunis syksyinen ilma, aurinko paistoi. Lenkjkiväylä kulkee hautausmaan viertä ja nautin saadessani katsellessa vanhaa hautausmaata ja sen kiviaitaa.
Istuimme hetkeksi hautausmaan kupeeseen penkille, ihailemaan maisemaa.

Hetkellinen onnentunne vierähti ylitseni. Tämä riittäisi minulle niin kovin hyvin. Koirien kanssa oleilu. Ainoat ihmiset kenen kanssa olen tekemisissä on TAkkutukka ja Saarenmies. Molemmat enemmän tai vähemmän kuudenkympin tienoilla. Saarenmiehellä on hyvää ruokaa ja ihastuttava rantasauna, minne olemme tervetulleita. Ja tietysti koirat ja saari.
Takkutukalla ja minulla on molemmilla omat kämpät. Ei tarvitse koko ajan tuijottaa toista. Koirat liikkuvat kämppien välillä oikein sujuvasti. Välillä ollaan tiiviisti yhdessä ja sitten taas saa olla ihan omassa rauhassa.

Sitten se pieni puutarhamökki, josta pidän äärettömän paljon.

Tämä riittää minulle.
En kaipaa yhtään enempää.
Elämän suuria ja hienoja asioita ovat nuo onnentunteet, vaikka ne kestäisivätkin vain 10 minuuttia ja sitten alkaisi taas ahdistamaan.
Sen onnentunteen muistaa ja helpottaa tietää, että niitä on olemassa. Ja aina joskus ne murtautuvat tämän kovan ja harmaan peiton läpi.
SEn vuoksi jaksaa taas hetken pidempään.

henkistä maailmaa

2011-10-22T13:51:00.001+03:00

Nyt on muotia nähdä kummituksia, kokea edellisiä elämiä, nähdä tulevaisuuteen ja kokea "jotain" muutakin. Nyt on minunkin aika antaa lausuntoni tähän asiaan. Sillä niitä minulla riittää, lausuntoja. Asiaan kuin asiaan, oli minulla sitten tietoa tai ei.
No tässä asiassa tietoni perustuu lähinnä omiin kokemuksiin.
Vaikka olen vasta ohittanut 30 rajapyykin olen kerinnyt nähdä ja kokea aika paljon.

Lapsesta asti minulla on ollut mielikuvitusta vaikka muille jakaa, minulla on ollut omia maailmoita ja omia juttuja. En ole lähtöisin mitenkään uskonnollisesta perheestä. Emme me ateistejakaan olleet, mutta uskonnolla ei ollut mitään roolia meidän elämässä. Koulussa istuin uskonnontunneilla ja kävin joulukirkossa. Kävimme myös isovanhempieni luona syömässä juutalaisena pääsiäisenä ja uutenavuotena, äitini kun on juutalainen, mutta nuo asiat merkitsivät vain sitä outoa ja hyvää ruokaa. En mitenkään voinut käsittää, että juutalaiset olivat meitä aika monta tuhatta vuotta edellä.

Minä olen myös ollut aina pieni pelkuri, en sano tätä pahalla. Pelkäsin pimeää ja hirviöitä, yksinoloa ja kummituksia ja tappajaviiltäjäraiskaajia.
Mutta kuten sanoin, minulla on aina ollut vahva mielikuvitus. Eikä sitä suinkaan helpottaneet salaa lukemani Alibi-lehdet.
Ensimmäiset masennuksen merkit koin jo varhain, tasapainottelin ja selviydyin, jotenkin. Lukioaikana kuitenkin luokalleni tuli ihana tyttö, jonka kanssa aloin kaveerata. Hän ja hänen perheensä oli vahvasti uskossa. Hän osasi kampanjoida jumalan minulle oikein. Olin hänen luonaan, sain pahan pelkokohtauksen. Ja sain kuulla ilosanoman, demonit ne täällä riehuu, mutta Jumala auttaa.
Sain yht´äkkiä kaikkeen selityksen. Demonit ja saatana vs. jumala ja enkelit. ( demonithan on niitä langenneita enkeleitä, se 1/3 osa).
Mieletön selitys, kaiken kattava.
Vastaus.
Opin taistelemaan, sain mielikuvitukselleni selityksen.

Aloin lukemaan raamattua ja muita aiheeseen liittyviä kirjoja.( ihan suositeltavia muutenkin luettaviksi, saa näkökantaa asioihin)
muunmuassa seuraavat kirjat olivat todella hyviä.
Enkelit puhuvat minulle-Roland buck
Rebecca Brownin-kirjat
Paholaisen kirjeopisto-c.s.Lewis

Ja tietysti varmaan satoja muita kristillisiä teoksia mm Leanne Paynen kirjoja.

Mutta asia sana oli demonit, se oli vastaus kaikkeen. Demonit pelaa pelejään, saatana pelaa pelejään ja Jumala pelaa pelejään. Kaikki oli saatanallista ja kaikesta tuli ihmiseen demoneita, jotka horjuttivat uskoa jumalaan ja demoneista piti päästä eroon.
Armonlahjat olivat myös äärettömän arvostettuja.

No myöhemmin vieraannuin kirkosta ja lopulta erosin koko instituutiosta. Olin kovin pettynyt Jumalaan, demonit tulivat tutuiksi, jumala ei.

Olen aina ollut äärettömän kiinnostunut, niin kiehtovasta ihmismielestä. Ihmismielessä on niin paljon salattuja asioita, joita emme varmaan koskaan tule ymmärtämään.
Kun uskossaolo aikanani käsiteltiin paljon pelkojani ja sitä, kuinka öljysin käppäni ja ajoin pois demonit jumalan nimessä eikä kodissani ollut mitään demonista ja silti pelko oli läsnä. Kunnes sielunhoitotilanteessa eräs ihminen totesi, ei ne pelot ole sinun ulkopuolella, ne on sinun sisällä.

Tämä lause on jäänyt pyörimään päähäni. Asiat ovat meissä, ei meidän ulkopuolella.
Minä en usko kummituksiin, en usko edellisiin elämiin, en usko ufoihin, enkä henkiparantamiseen tms.
En kuitenkaan kiellä ihmisten kokemuksia niistä. Mutta väitän, että nuo kokemukset ovat ihmisessä itsessään, eivät ulkopuolella.
Samoin kuten pelko on minussa, minun mielessä, ei ulkopuolella, sillä ei ole olemassa.

Kuten sanoin, ihmisenmieli on suunnaton. Ihmisen pään sisällä tapahtuu asioita, joita emme ymmärrä. Ja koska emme ymmärrä tätä kaikkea haluamme sille selityksen ja kuinka oivia selityksiä ovatkaan kummituksen ja edelliset elämät.
Jumala on oivallinen ja aivan mahtava selitys, vastaus kaikkeen.
Mutta minä en halua valmiita ja liian helppoja selityksiä.

Otan itseni esimerkiksi.Olen siis pienestä asti ollut pelkojen riivaama, masentunut, mielikuvitushahmoja omaava, erilainen. Nyt olen 30 ja asiaa on ruvettu tutkimaan uudelta näkökannalta.
Jospa onkin käynyt näin: minulla on jonkinasteinen diagnosoimaton hahmottamis-ja tarkkaavaisuushäiriö. Tämän seurauksena minun on ollut vaikea ymmärtää asioita ja tulla ihmisten kanssa toimeen, olen kokenut itseni ulkopuoliseksi ja luonut oman maailmani.
Sen lisäksi minulla on kahdeksanvuotiaana diagnosoitu aivokasvain. Joka selittää paljon ja lisää.
Koska olen ollut herkkä, erilainen, en ole ihan ymmärtänyt, olen kokenut vanhempieni avioeron ja siihen liittyneet asiat hyvin voimakkaasti, kuten myös täyden kykenemättömyyden koulussa ( johon saattoi paljolti vaikuttaa mahdollinen tarkkaavaisuushäiriö) ja epäsosiaalisuuteni
Ja mitä tästä sotkusta syntyy, masennus, jota ei kerrota kenellekään, joka saa olla hoitamattomana yli kymmenen vuotta ja kun sitä ruvetaan hoitamaan, asiat alkaa purkautua ja huomaan olevani työkyvytön. Lumipallo, joka sai kasvaa vähän liian suureksi.

Tämä kaikki tapahtuu minun aivoissani. Ei minun ulkopuolellani, tässä ei ole entisenelämän traumoja tai demoneita mukana. Tässä on mukana pienet aivot ja kuoppainen tie.
Vaikka ne olisivat äärettömän helppoja ratkaisuja. Ohittaa itseni tarkastelu ja huomata, että vika/syy onkin minussa, minun aivoissani, eikä jossain ulkopuolisessa.

Mutta, en suinkaan tuomitse vaihtoehtoista lääketiedettä tai ihmisiä, jotka haluavat jutella enkeleille tai näkevät kummituksia. Kunhan siitä ei ole mitään haittaa. Kuten psykiatrian erikoislääkäri Heikki Nikkilä totesi: näistä ei ole haittaa niin kauan kun ne eivät alenna toimintakykyä tai estä elämistä. Jos niin on, kannattaa hakeutua lääkäriin.

Vyöhyketerapia, kivihoidot, reikihoidot, shamaanihoidot, mitä kaikkea onkaan saattavat oikeasti toimia. Siis ihmisen mielenkautta, uskon että kosketuksen ja kohtaamisen voima on suuri. Koska uskon että, psyyke ja fysiinen olemus ovat vahvasti yhteydessä. Jo kaupan kassan kohtaamisella on ihmeellinen vaikutus.

Ns."huuhaa-hoito" toimii plasebona, jos siihen uskoo se saattaa jopa auttaa jonkin verran. Mutta vaikutus on usein hyvin hetkellistä ja ohimenevää. Positiivinen asenne ja halu taistella ja selvitä auttaa tunnetusti paranemiseen, mutta harvoinpa se pelkästään auttaa.
Mutta lääketiede, yhdistettynä mieleen on tappavan hyvä yhdistelmä.( siis sen taudin kannalta) Ei tietenkään aina. ;)

Loppukaneettina tälle suunnatoman sekavalle sepostukselle:
Ihmisen mieli on suuri ja tuntematon. Ja usein asiat ovat ovat meidän sisällä, ei meidän ulkopuolella.
Tämä kaikki on äärettömän kiehtovaa.

Elämäni koirana

2011-10-08T19:28:00.001+03:00

ole koskaan ollut koira ihminen. Olen aina ollut kissaihminen, vannonut kissojen nimeen. Nyt on elämääni tullut suurta muutosta., lähinnä Takkutukan myötä. Hänellä kun on se koira, Lippe. Lippe oli hyvin helppo koira tutustua. Koska hän nyt tuppaa olemaan kaikkien kaveri.

Takkutukka kun on mukana opaskoiratoiminnassa, olen tutustunut opaskoiriin ja heidän käyttäjiin. Koska tuttavapiiriimme kuuluu myös opaskoirakouluttaja, olen saanut tutustua vielä enemmän koiriin. Saarenmiehelläkin on koiria, sielläkin olen noihin otuksiin päässyt tutustumaan.

Keväällä tuli esille Lippen astuttaminen.Sainpa siis käydä läpi koko koiran tiineyden ja synnytyksen.

Kesällä luonani oli hoidossa kaksi suursnautseria Aku ja Joda.

Nyt melkein kaksi viikkoa on luonani saksanpaimenkoira lempinimeltään Burde

Ja yllätys yllätys, ensi viikolla luoksemme muuttaa asumaan Allu, Lippen poika.

Olen siis joutunut koirien valtaan.
Kalle kissa on kuitenkin vielä voimissaan ja hyvin hyvi hyvin lähellä sydäntäsi.

Siispä koira. Se on mielenkiintoinen otus, jos nyt verrataan kissaan.
Kissa, kuten koirakin tykkää liikkua ulkona, mutta kissa osaa tehdä tarpeensa sisähiekkalaatikkoon ja selviää elämänsä sisäkissana, eikä vaadi säännöllistä ulkoilutusta. Kissa pärjääkin vuorokauden tai parikin ihan yksin kotona, tai vaikka pidempään, kunhan joku käy ruokkimassa.
Koira ei ole lainkaan sellainen. Koiraa ei voi jättää yksin vuorokaudeksi, koiraa pitää pissattaa ja lenkittää säännöllisesti, toivottavaa olisi ainakin 3-4 kertaa päivässä. Koira tarvitsee seuraa, se ei ole itsenäinen kodinvaltias kuten kissa.
Koira sitoo paljon enemmän kuin kissa, tai joku muu lemmikki. Menot on suunniteltava koiran mukaan.

Koira pitää kouluttaa, kissaa ei tarvitse, sitä voi koutluttaa, mutta se ei ole välttämätöntä. Koirasta voi tulla hirviö, jos sen koulutus laiminlyödään tai sitä ei osata ollenkaan käsitellä. Varsinkin isosta koirasta. Koira tarvitsee aktiviteetteja.

Mutta koira antaakin paljon enenmmän, kuin kissa tai joku muu lemmikki. Koira on perheenjäsen, se on mukana touhuissa. Kun talossa on koira on koko ajan seuraa. Minun kokemukseni on, että koirat aistii tunnetiloja hyvin, se huolestuu, jos emäntäperheessä on hätäå ja huomaa jos iloitaan. Koirat tulevat myös usein lohduttamaan.
Pakkohan se on myöntää koira tuo kotiin turvallisuutta, varsinkin isokoira, saksanpaimenkoiran kanssa saa ulkona kävellä rauhassa, ei muuten kukaan tule söpöttämään mitää. Koira on helpompi ottaa matkalle kuin kissa, ainakin minun mielestä. Koira kävelee itse ja osaa ( toivottavasti) käskystä olla paikallaa, Kissa tarvitsee sen kuljetusboxin. Varsinkin jos on iso kissa on kantaminen tuskaa. Kissalle pitää huolehtia pissapaikka, koiran voi päästää tarpeilleen lähimmälle ruohomättäälle.

On siis ollut mielenkiintoista tutstua koiriin. Noihin arvoituksellisiin otuksiin, joita otamme kotiimme asumaan. Myönnän, kyllä kissa on arvoituksellisempi. En voi sille mitään mutta mielessäni on hyvin vahvana Karvinen sarjakuva ja siinä olevat kissan ja koiran roolit. Kissa on se itsenäinen ja fiksu, koira on se hieman selkärangaton ja tyhmä.

Mutta siis, ottakaa koira vain jos olette varma, että olette valmiita sitoutumaan. Olette valmiita kasvattamaan sitä ja muuttamaan elämänne koiralle sopivaksi.
Koska koiran koulutus on kuin olisi pikkulapsen kanssa. Periksi ei saa antaa, on oltava johdonmukainen ja aikuinen tai koiran tapauksessa laumanjohtaja. Hellyyttäkin toki tarvitaan, mutta hellyydellä ei tee mitään, jos koira tai lapsi on perheen johtaja. Siinä saa isi ja äiskä vääntää monet itkut ja sitten pitää kutsua ammattilaiset paikalle. Johtopäätöksenä on se, että koirassa tai lapsissa ei ole mitään vikaa, vika on kasvattajissa. Onneksi sekä lapset, että koirat ovat oikealla kasvatuksella muokattavissa uudestaan oikeille teille.
Kuulostiko kamalan raa´alta? Sitä se onkin.
Koirat, kuten lapsetkin ovat kyllä fiksuja ja oppivat kerrasta jos haukkumalla tai itkemällä annetaan periksi. Ne oppivat hetkessä, että jos en syö tätä ruokaa, tulee kohta jotain parempaa. Sitten äiskä ja iskä itkevät taas.

Ennenkuin hankkii perheeseen koiran ( tai lapsen) on syytä tutustua ammattikirjallisuuteen. Vähän lukea, että mikä kannatta. Kannattaa käydä tutustumassa muihin koiriin ( tai lapsiin) ja käydä vaikka koiranäyttelyssä tai ulkoiluttamassa naapurin koiraa. Lapsinäyttelyitä ei onneksi ole, mutta naapurin kultakurkkua saa varmaan lainata hetkeksi harjoituskappaleeksi.

Jos koiran historia muuten kiinnostaa kannattaa lukea Tiina Raevaaran uutuus teos Koiraksi ihmiselle. Tässä yksi arvostelu.

Laitetaan vielä kuva Lippen palleroista, on ne niin somia.

ps. 13.10 Saapui Allu kotiin

Jos omat voimat pettää, on todella suuri hätä.

2011-09-22T11:09:00.000+03:00

Hypin seinille kun kuulen sen laulun. Samuli Edelmanin ei mitään hätää. Minulla ei ole laulajaa vastaan mitään, vaan juuri tuota kyseistä laulua.
Siinä kerrotaan niin kovasti siitä, että kun omat voimat ei riitä, niin ei mitään hätää, koska minä hoidan ja minuun voi luottaa ja minä pyyhin kyyneleet.
Bull shit, sanon minä.
Kun omat voimat loppuu on hätä. Silloin on todella iso hätä. Kuten Teleks laulaa: niin nukkuu väki, joka näki miten mulla meni, mut ne silmät ummistaa....Ei silloin jaksa, eikä kukaan maksa laskuja ja pudotus on vapaata.
Minusta se kertoo enemmänkin siitä mitä todellisuus on silloin kun elämältä putoaa pohja. Silloin on yksin. Silloin on totaalisen yksin. Silloin ei kukaan tule maksamaan laskuja, silloin ei kukaan tule täyttämään kelan kaavakkeita, silloin ei kukaan mene käymään kaupassa puolestasi, silloin ei kukaan tuo ratkaisua.

Ne on tehtävä itse.

Kukaan ei voi olettaa, että joku tulee ja kantaa. Oma puoliso, oma ystävä, omat vanhemmat, oma perhe. Koska missään ei sanota, että heidän pitäisi osata, pystyä tai jaksaa. Missään ei velvoiteta ketään auttamaan. Meillä kaikilla on omat huolet, murheet ja surut.
Kuulostaa kylmältä ja kamalalta. Mutta se on todellisuutta.
Koska aihe on niin laaja otan käsittelyyn masennukseni. Olen kokenut ja nähnyt mitä on resurssipula. Mitä tapahtuu, silloin kun ei ole enää rahaa auttaa. Silloin vaan levitellään käsiä ja sanotaan, että sorry. Kokeile jotain muuta. Olin totaalisen yksin.
En ollut osannut kertoa kenellekään, en osaa ottaa vastaan apua.
Menin yksityiselle lääkärille, sain lääkityksen ja sairaslomaa. Mutta silloin on itse pidettävä huoli, siitä että varaa seuraavan lääkärikäynnin, että saa jostain rahaa, jolla elää, että jaksaa seuraavaan aamuun.
Sitten piti aloittaa terapia, etsiä terapeutti, hakea Kelalta kuntoutustukea... ja sitten ottaa vielä vastaa se kelalta tuleva kielteinen päätös kuntoutustuesta, koska on liian sairas kuntoutuakseen.
kukaan ei ota sinuun vapaaehtoisesti yhteyttä ja pohdi työelämän järjestelyjä, kerro mitä tukia haetaan ja mistä, varaa puolestasi lääkäriaikoja.kukaan ei kerro sinulle kuntoutusmahdollisuuksista, ellet itse ota selvää. Kun sitten viimein herää keskellä yötä siihen, että maailma kaatuu päälle ja ottaa käyttöön viimeisen oljenkorren ja lähtee päivystykseen, lykätää käteen diapam ja sanotaan, että huomenna on ehkä parempi päivä.

Yritin kerran varata aikaa lääkärille julkiselta puolelta. Vastaus oli, että ei ole lääkäriä, jos on akuuttia mene päivystykseen. Ja sitten taas psykiatrisen polin asiakkaaksi ei pääse ilman lääkärin lähetettä, kriisikeskukseen on turha ottaa yhteyttä, jos päällä ei ole jotain suurta kriisiä. Jos masennus on kestänyt jo pitkään, ei se ole oikeastaan mikään kriisi.

Viimein kun kolmen vuoden jälkeen lopetin terapiani. ( Josta kelan tuen lisäksi, jouduin itse maksamaan tuhansia euroja) ja olin puoli vuotta vailla mitään hoitosuhdetta, lääkärini kirjoitti sen lähetteen minulle psykiatrian polille.
Ensimmäisen kerran koin, että joku auttoi. Minulle soitettiin sieltä päin, minun luokseni tultiin, minua kuunneltiin ja minulle varattiin lääkäriaika.
Eivät he maksa puolestani laskuja, käy hammaslääkärissä ja täytä kela-kaavakkeita, mutta nyt on ainakin joku taho, jolla on vastuu minun hoitamisesta.
Ensimmäisen kerran.

Kuten jo aikaisemmissa postauksissa olen kertonut, olen elämässäni kokeillut kaikkea oloni lievittämiseen.
Kirkkoa ja Jumalaakin. Tuloksetta. Aikoinani itkin eräälle tutulle, että en jaksa enää. Hän lohdutti, että ei se haittaa Jumala kantaa. Mutta jo silloin esitin sen ikävän kysymyksen, että jos en huomenna nouse sängystä, meneekö hän kelaan pulestani hoitamaan sovitut asiat, meneekö hän koiran kanssa ulos puolestani.
Vastaus oli, että no ei.... mutta antaa voimaa, tehdä nämä asiat itse.
Entä jos ei anna, mitäs sitten?
No ehkä et ole uskonut tarpeeksi lujasti, tai ehkä tämä on opetus tai ehkä..... tuntemattomia ovat herran tiet.
Se siitä sitten.

Minusta olisi ihana uskoa Jumalaan, heittäytyä siihen lapsenomaiseen uskoon, että kyllä minusta pidetään huoli. Rukoilla ahkerasti ja uskoa hyvään ja taivaaseen.
En osaa, enkä voi. Olen nähnyt ja kokenut liikaa. Olen pettynyt liian monesti. Nähnyt ja kokenut elämän reaaliteetit.

Palataan vielä niihin läheisiin. Kuten jo mainitsin, kukaan ei velvoita heitä osaamaan, jaksamaan ja pystymään. Kukaan ei voi velvoittaa heitä ymmärtämään. kukaan ei voi velvoittaa toista kantamaan taakkaansa.
Niitä ihania ja auttavaisia on aina, heitä jotka haluavat hyvää ja ovat valmiina. Mutta eivät hekään ole jumalia, eivät he ole kaikkivoipia, he ovat ihmisiä omine rajoituksineen.

Loppuyhteenvetona siis, sinä olet yksin sen kaiken keskellä. Kukaan ei pääse pääsi sisään, kaikki eivät ole valmiita auttamaan, yhteiskunnalla ei ole resursseja, olet vain yksi monien joukossa. Lohdutonta, mutta totta.
Kirjoitan näin lohduttoman jutun, enkä osaa antaa vastausta kuitenkaan siihen ratkaisevaan kysymykseen, että mitä sitten?
Silloin on vain jaksettava, ryömittävä päivästä toiseen, niillä voimin kuin kykenee. Elettävä hetkessä, toivottava, että seuraava hetki on perempi, tai sitä seuraava tai sitä seuraava.
Mutta toivolla ei makseta laskuja ja hoideta rahaa elämiseen. On vain odotettava, että aika kuluu. Toivottava, että jonain päivänä...
Toivolla jaksan eteenpäin itse, että jonain päivänä on taas mukava herätä, että jonain päivänä.

Tai sitten voi mennä kelaan tai terveyskeskukseen, heittäytyä maahan ja saada itku-potku-raivarin. Kyllä silloin joku tulee auttamaan, toivottavasti.

Tässä tämä.

ohi syyskuun läpi repaleisen lokakuun

2011-09-09T17:15:00.000+03:00

Syksy tulee ja tuo aina uusia tuulia tullessaan, ei aina kovin lämpimiä. Kirjoitan tätä tekstiä siskoni luona, olen täällä seuraavat pari viikkoa. Lastenhoitoapuna ja seurana.
Sisko on aloittanut työt ja Kummatyttö tarhan .Koska siskoni mies sattuu juuri nämä viikot olemaan niin kiinni töissä, ettei voikaan hakea Kummatyttöä hoidosta, riensin minä apuun. Eikä tässä oikeastaan tarvita apua kuin kolmena iltana viikossa ja parilla muulla kerralla.
Mukavahan tuon Kumman kanssa on olla, hän täytti juuri kaksi vuotta ja on ihmeellistä katsoa, kuinka pienen maailma kasvaa koko ajan.

Kukka-kissan kuolemakin tuo muutoksi ja Lippen penikoiminen. Meille taitaa tulla Kallelle kissakaveri ja koirakin, Lippen oma poika. Mutta siitä tuonnempana. Takkutukan kanssa, emme ole vieläkään muuttamassa yhteen.

Ehkä suurin uusi muutos on kuitenkin se, että kesällä lääkärini kirjoitti lähetteen Pikkukaupungin psykiatrian keskukseen. Ensimmäinen aikani sinne olikin elokuun lopussa. Toimintaterapeutille.
Työtilojen puutteessa tuli hän visiitille minun luokseni.
Olemme nyt tavanneet neljä kertaa. Olen hämmästynyt, olen todella seko, en ollut ymmärtänyt, että olen niin pahasti vipsahtanut.
Tai no, miten sen nyt luonnostelisi...

Koskaan asioihini ei ole yhtä hyvin paneuduttu kuin nyt. Koska terapiassa minä enemmänkin määräsin puheenaiheen. Nyt kysellään ja täytetään kaavakkeita ja puhutaan ja kerrotaan. Toki ensimmäisenä täytettäväksi tuli masennustesti, alkoholikysely ja elämäntyytyväisyyskysely. No alkoholikysely oli nopeasti täytetty, käytännössä kulutus on olematonta, en myöskään ole raskaana, enkä käytä huumeita.
Masennustestistä tuli sen verran pisteitä, että pääsin vaikeanmasennuksen puolelle ja elämäntyytyväisyystesti kertoi, että olen erittäin tyytymätön.
Yllätys.

Ensin mietittiin päämäärää. No olisihan se ihan kiva, jos aamulla olisi kiva nousta sängystä, tai edes viitsisi nousta. Jos voisi ihan vaan olla iloinen kun aurinko paistaa.
Huomattiin, että keskittymiskykyni on olematon, puuhaan ja touhuan eli höslään koko ajan. En istu paikoillani, en kävele vaan juoksen ( siis pikakävelyä) ja Takkutukka tulee aina pitkällä perässä ja huutaa hidastamaan.
Mitään on vaikea aloittaa, mutta kun aloitan tapahtuu ja paljon. Nukkumiseni on totaalisen outoa ja viottunutta, syömisestä puhumattakaan. Lääkkeet sentään yleensä otan ajallaan. Hahmotuskykyni on olematon ja eksyn suoralla tiellä. Stressaan ja huolehdin.
Koen huonoa omaatuntoa laiskotellen tuhlatusta ajasta ja kaiken pitää olla järjestyksessä. Ahdistun ja olen koko ajan valmiustilassa, paitsi yksinollessani.
Se, että olen ollut pienestä asti yksin ja välttelen ihmisten seuraa on ihan ok, mutta on sekin merkki jostain.

Toimintaterapeutti arveli oireiden perusteella, että minulla SAATTAISI olla oireiden perusteella jonkinasteinen diagnosoimaton tarkkaavaisuushäiriö. Joka on muuten saattanut olla syynä aikoinaan koulunkäynnin vaikeuteen.

Ja sitten vielä siihen päälle se pitkäkestoinen ja sitkeä masennus, joka keikkuu vaikean ja keskivaikean välillä.

Kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta myös masentavalta.
Tuleeko minusta koskaan normaalia yhteiskunnanjäsentä, työkykyistä sellaista ja haluanko minä edes sellaiseksi.
Se aiheuttaa paljon tunteita, koen olevani epäonnistunut ja saamaton. Kaikki muut ovat saavuttaneet jotain, paljonkin.
Vertaan itseäni tietysti lähimpiini, siskoihini.
Onko minusta mihinkään, jääkö minusta edes muistoa jäljelle?
Eihän minulla ole edes lapsia, enkä haluakaan.
Olenko turha yhteiskunnanelätti, joka on oikeasti vain laiska ja saamaton. Saisinko itsestäni työkykyisen, jos puskisin vain eteenpäin, kivusta välittämättä ja sitten hetken kuluttua se hellittäisi.

Jään odottamaan sitä repaleista lokakuuta.
Ja koiria kotiin.

Syntymää

2011-08-28T14:54:00.000+03:00

Olenhan tässä kesän postauksissa kertonut, että Lippe on tiineenä. Minulla oli ilo ja kunnia olla penikoinnin ajan Lippen seurana kasvattajan kennelissä.
Lippen mahasta putkahti maailmaan seitsemän ihanaa pötkylää.
Tämä penikoiminen oli vain hiukan vakavampi kuin yleensä. Lapsivesi oli vihreää, se tarkoittaa, että jonkun pennun istukka on irronnut ja tästä seuraa hapenpuute ja pennun menehtyminen. Kiire oli myöskin siksi, että Lippellä ei supistukset alkaneet lainkaan.

Koira pakattiin autoon ja eikun vauhdilla lähimpään päivystävään eläinlääkäriin, koska sattui olemaan lauantai.
Lippelle laitettiin tassuun kanyyli, jota kautta laitettiin kalkkia ja oksitoniinia, jotka auttavat supistusten alkamiseen. Johan suopistukset alkoivat ja Lippe pullautti kolme pötköä.
Siihen eläinlääkärin lattialle.
Mutta sitten supistukset loppuivat, uudet lääkeannokset eivät auttaneet ja loput pennut oli leikattava ulos. Koirilla on pentujen tarkkaa lukumäärää hyvin vaikea arvioida, sillä ultra ja röntgen eivät anna luotettavia tuloksia, koska ne pennut ovat hyviä soluttautumaan emon mahan syövereihin.

Ei siis auttanut muu kuin jättää Lippe eläinlääkärin hoivaan ja mennä tunniksi viettämään aikaa. Tunnin kuluttua saavuttuamme eläinlääkäriin, oli meitä vastassa nukkuva emo, jolla oli seitsemän pientä kääröä etsimässä jotain imettävää.
Soitin Takkutukankin paikalle ihastelemaan vastasyntyneitä.
Kun Lippe hiukan tokeni, nostettiin pennut pahvilaatikkoon, jossa oli pyyhe ja lämmenvesihanskoja. Lippe oli kanssani auton takapenkillä.
Kotiin päästyämme Lippe pääsi omaan pentupesäänsä ja pötkylät autettiin nisille imemään. pienestä tokkurasta huolimatta tuore äiti alkoi jo hoitaa poikasiaan.

Pienet koiranpennut ovat sokeita ja kuuroja. Ne nukkuvat ja imevät maitoa. Kakkaavat vähän, emo syö kakan, nuolee poikasia ja pissattaa ne nuolemalla. Emon nuoleminen auttaa mm. poikasten verenkiertoon.
Lippe jaksoi ensimmäiselle pienelle uloskäynnille illalla.
Siinä sitä sitten istuttiin ja tuijoteltiin.
Vähän myös pidettiin silmällä, koska usein keisarileikkauksen läpi käyneet emot hylkivät aluksi pentujaan, Lippen kanssa ei mitään tällaista ollut havaittavissa ja haavakin oli siisti ja ilmeisen kivuton.

Eilen pennut täyttivät viikon. Ne ovat kasvaneet suunnattomasti. Syntymäpaino oli n.200-300g ja on jo nyt paljon enemmän.
Torstaina menemme Takkutukan ja parin muun koiraihmisen kanssa katsomaan pentuja ja Lippe-mammaa.

Hauska yhteensattuma oli, että siitä samasta eläinlääkärihuoneesta, josta 2,5 viikkoa aikaisemmin olin poistunut kuolleen Kukka-kissan kanssa poistuttiin nyt laatikollisen vastasyntyneitä ja pöhnäisen äidin kanssa.
Näin sen ympyrä sulkeutuu.

Kalle-kissa voi hyvin, viettää laatuaikaa kahdestaan Takkutukan kanssa.

Kävin ensimmäisen kerran yli kahteenkymmeneen vuoteen sienimetsällä Saarenmiehen kanssa, hän keräsi kylläkin marjoja, minä löysin ison kasan lampaankääpiä, se yksi harva sienilaji, jonka tunnistan. Takkutukka tuli ne paistamaan.Sain Saarenmieheltä myös laatikollisen omenia, tein eilen elämäni ensimmäisen omenapiirakan, hyvää tuli.

syksystä talveen

2011-08-14T16:00:00.000+03:00

Minulla on äärettömän ristiriitaiset tunteet syksyn suhteen.Toisaalta syksy on kaunis vuodenaika, kuulas, kirpakka ja värikäs. Ensilumikin on kiva asia. Aamulla ohuessa jäässä olevat vesilammikot ja lasten ensimmäiset pulkkalaskut mäessä, jossa ruoho vielä pilkistää.
Mutta, kun se pimeys ja kylmyys, se kestää niin todella kauan.
Eikö syksy voisi kestää pari kuukautta ja talvi sellaisen kuukauden päivät ja sitten taas kevät ja kesä kehiin.
Tai voisin nukkua talviunta, nukahtaisn tuossa lokakuun puolessa välissä ja heräisin huhtikuun alussa.

Inhoan pimeää, jatkuvaa pimeää ja kylmää. Sitä, että kun työntää nenänsä ovesta ulos, pitää pukeutu eskimoksi. Tukka on aina huonosti pipon alla, housut ei mahdu päällä, kun alla pitää olla kunnon pitkät kalsarit ja kaupassa on hiton kuuma, koska pitää raahata niitä hemmetin toppavaatteita mukana.
Ei kiva.
Ja sormet on aina jäässä.
Se pahin, se on joulu. Sen voisi pyyhkiä kalenterista yli. Yritä nyt sitten päättää olla viettämättä joulua, kun kaikki muut sitä viettävät.Ja touhuavat ja stressaavat ja ostavat lahjoja ja hymyilevät niin, että ikenet kiiluu.

Ja tätä kaikkea ennakoi syksy. Syksyllä kaikki kuolee hiljaa, valmistautuu talvehtimaan. Linnut lähtevät ja viisaat eläimet painuvat talviunille.

Vaikka yritän tähän pakolliseen, pitkään ja pimeään vuodenaikaan suhtautua edes jotenkin positiivisesti, niin tökkii. Mutta siis, kuten sanoin, olen ajatellut hankkia sukset. Tuossa viereisen järven jäällä, kun on aina hitsisti latuja ja on suoraa, ei ole ylä- ja alamäkiä.
Olen viimeksi hiihtänyt Norjassa vuonna 1991, pakotettuna ja itkien.
Saas nähdä kuinka luistaa nyt 20 vuotta myöhemmin.
Luistellut olen viimeksi myös pakotettuna joskus 90-luvulla, ehkä pitää sitäkin harjoitella, keskellä yötä yksin, kun päässä on kypärä ja pitää muistaa ranne- ja polvisuojat.
Pyöräänkin pitäisi hankkia talvirenkaat ja katsoa uskallanko ajaa talvella, sitä en ole koskaan tehnyt. Olen kuiten aloittanut pyöräilyn vasta nyt uudestaan, monien vuosien tauon jälkeen.

Huomenna lähden koirakätilöksi, tai ainakin henkiseksi tueksi.Lippe kun on siellä kasvattajan kennelissä tekemässä pentuja, menen sinne joksikin aikaa avustajaksi.
Kun sieltä kotiudun, olen pari viikkoa kotona, laittelen mökkiä syyskuntoon ja sitten lähden Helsinkiin, siskon luokse pariksi viikoksi. Siellä kun tarvitaan tilapäisesti lastenhoitajaa.
Odottelen tässä uutta päätöstä KEVAlta, voihan se tietysti olla, että sieltä tulee hylky uuteen kuntoutustukihakemukseeni ja olen lokakuunalusta, vapaassa pudotuksessa. mutta en halua tai jaksa miettiä sitä.

Kaikista eniten hirvittää, tuleva kevät. Tai vain yksi asia siinä. Silloin tulee täyteen kaksi vuotta sairaslomaa. Eikä minulla ole aavistustakaan, että mitäs sitten. Saanko jatkaa eläkettäni, vai olenko pakotettu töihin. En edes viitsi miettiä sitä tämän enempää.... Muuten tippuu pää, jo ennenkuin syksy kerkeää kunnolla alkaa.

Viimeinen matka

2011-08-04T14:46:00.000+03:00

Kukka, pieni ihana kissani, lähti tästä maailmasta, eilen keskiviikkona. Vanha kissahan hän oli, pitkään ollut jo laiha, mutta jaksoi leikkiä, syödä ja pestä itseään. Tiistai iltana Takkutukka oli huomannut, että kaikki ei ole enää hyvin. Hän soitti minulle keskiviikkoaamuna ja sanoi, että nyt on aika tehdä päätös.
Hyppäsin hetimiten bussiin ja matkasin Takkutukan luo. Ennen sitä kävin kyllä alkossa, ostin Takkutukalle viskiä ja minulle mansikka kuohuviiniä.
Nähtyäni Kukan ymmärsin, että nyt on aika. Eläinlääkäristä löytyi aika klo. 14.00. Soitin samantien Saarenmiehelle ja kysyin saadaanko tulla hautaamaan Kukka. Vastaus oli tottakai.
Siinä sitten paritunti vietimme Kukkaa halaille ja pusitellen, itkien.
Naapuri vei meidät autolla eläinlääkäriin, Kukka matkusti sylissäni filttiin käärittynä. Eläinlääkäriasemalla oltiin kovin ystävällisiä, pääsimme odottamaan toimenpidehuoneesen, Kukka oli hiukan hermostunut, mutta rentoutui nopeasti ja alkoi torkkumaan. Eläinlääkäri oli erittäin ystävällinen nuori nainen. Kukka sai ensin nukutusainetta, jaksoi vielä vähän vastustella piikkiä. Siihen hän sitten nukahti, silittelyyn ja pussailuun. Meidän itkuun. Kymmenen minuutin kuluttua eläinlääkäri tuli uudelleen. Sanoi vielä antavansa anestesialääkettä suoraan sydämeen ja sitten myrkkypiston. Kukan sydän vielä löi, mutta muuten hän oli onnellisesti muissa maailmoissa. Kenties leikkimässä vihreillä niityillä ja syömässä katkarapuja.
Eläinlääkäri kysyi haluammeko siirtyä viereiseen huoneeseen odottamaan kun hän pistää sydämeen. Emme halunneet.
Olemme molemmat nähneet eläimen kuolemia ennenkin ja piikkejä. Siinä sitten vielä Kukkaa silitimme, kunnes lääkäri ilmoitti, että nyt on sydän pysähtynyt.
Käärimme Kukan tuttuun kukkakankaaseen ja laitoimme hänet kassiin. Kukka matkusti takaisin sylissäni, se oli kuin kerälle nukahtaneena, pehmeä ja lämmin, silitin sitä koko matkan.
Kotiin päästyämme haimme kotoa kuohuviinipullon ja soudimme saareen.
Kukka sai kauniin hautapaikan veden äärestä. En halunnut Kukalle mitään muistopaikkaa tai muutakaan, siksi päätimme sen haudata saareen, jonnekin vähän kauemmaksi.

Joimme vielä kuohuviinit.

Koko ilta meni puoli huurteessa ja vielä on tämä päiväkin mennyt. Kyyneleet ovat kastelleet poskeni, kun tätä kirjoitan. Ottaa koville.
Mutta yritän lohduttautua, Kukka eli hyvän ja pitkän elämän. Huonontuminen tapahtui äärettömän nopeasti.Kuolema oli rauhallinen ja hautapaikka kaunis.

Näin se elämä menee, Lippe odottaa viimeisillään pentuja ja Kukka kuolee. Kalle ei onneksi ole moksiskaan. Haluan uskoa, että se jotenkin ymmärsi, että Kukka oli sairas ja sille oli hyväksi lähteä.

Lepää rauhassa rakas Kukkani, minun poikani ja Takkutukan oranssiapina.

aika menee

2011-07-21T23:39:00.000+03:00

Aika menee niin hirmuista vauhtia. Sitä sanotaan, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika menee. Lapsista sen huomaa parhaiten. Juuri syntynyt kumma-tyttöni täyttää jo kaksi, toisen siskoni lapset ovat jo koulussa. Hurjaa.
Ajan eteenpäin meneminen pelottaa, noin niinkuin isommassa mittakaavassa. Usein toivookin ajan menevän nopeasti eteenpäin, hokiessaan mantraa: huomenna on paremmin.
Ollaan kallistuttu heinäkuun loppupuolelle, en haluaisi, mutta on pakko sanoa, että kallistumme uhkaavasti syksyyn.
Siitä on olemassa paljon merkkejä. Luonto muuttuu, kaikki on jo tummanvihreää, marjat kypsyvät ja kukkaset alkavat olla ylikukkineita. Kaupassa on tullut suurin osa kesävaatteista ja tavaroista alennukseen ja syksyn uutuuksia on alkanut ilmestyä. Kohta alkaa postilaatikosta tippumaan back to school-mainokset. Uusia reppuja, kyniä, kumeja ja penaaleita.

Ajan kuluminen pelottaa kovasti. Olen viimeiset puolitoistavuotta elänyt puolenvuoden jaksoissa. Jos jotain hirvittää pätkätyöt on tämä vähän sama asia, koskaan ei tiedä mitä puolen vuoden jälkeen tapahtuu. Kuntoutustukihakemukset, kun ovat aina puolelle vuodelle.
Koko ajan joutuu miettimään tulevaa.
Joutuu koko ajan kuulostelemaan itseään, että joko minusta on takaisin työelämään ja se helvetillinen pelko, kun huomaa sen puolenvuodenrajan taas lähestyvän ja itse tietää, että tämä ei tule onnistumaan. Mutta kun siitä pitäisi vakuuttaa kasa muitakin ihmisiä.

Ja taas nostaa päätään sama ongelma, kun minusta ei näy, että mitään vikaa olisi. Joskus iskee epätoivo, pitäisikö tässä maalata naamansa huulipunalla, vetää päähän vappuperuukki ja mennä kaupungin keskustaan jakamaan Jumalan sanaa, irtoaisiko, sillä hoitoa ja eläkepaperit?
Vai pitäisikö ruveta vetämään viinaa?
Pitäisikö yrittää itsemurhaa, siis katsoa varmasti, että homma jää yrityksen puolelle?

Aika menee eteenpäin. On siunaus, että huomisesta ei tiedä. En haluaisi tietää tulevaa, jos se olisikin jotain ihan muuta kuin odotan ja toivon.
Nukkuminen on niin ihanaa silloin aika ja paikka katoaa. Unia ei voi aika kahlita. Uni on vapaus.
Terve ajattelutapa tuokin, mutta uni antaa kivusta vapautuksen ja antaa aina toivon paremmasta huomisesta. Aamu on iltaa viisaampi, mutta silloin huomaa, että ajanratas on taas peruuttamattomasti pyörähtänyt eteenpäin.

Epätyypillistä syömistä

2011-07-10T16:10:00.000+03:00

Olen aina ollut syömisissäni hyvin epätyypillinen. Pienenä kun muut perhe söi suurella herkulla kuorellisia katkarapuja, minä vaadin saada prinssinnakkeja. Opin kuitenkin nopeasti katkarapujen ystäväksi, onneksi. Olin myös pienenä äärimmäisen kranttu, onneksi olin kotihoidossa, joten äiti teki ruokaa jota söin, perusruokaa siis. Ehdottomia herkkujani oli maksalaatikko ja kunnolla puolukkahilloa, suklaapuuro, vispipuuro ja sienisalaatti. Kalaa meillä syötiin myös paljon.
Ollessani kahdeksan-vuotiaana sairaalassa kuukauden ajan, en suostunut syömään sairaalaruokaa. Elin sen kuukauden maksapasteijalla, muna-ja lihariisi pasteijoilla ja aleksanterinleivoksilla ja aina joskus söin banaanijogurttia. Se oli ainoa jogurtti, jota suostuin syömään, siinä mansikkajogurtissa kun oli niitä ällöttäviä sattumia.

Herkkusuu olen aina ollut, suklaa on kuulunut suosikkeihini aina. Ja korvapuustit, äitini oli kova leipomaan.

Kymmenen kesäisenä kuitenkin ymmärsin olevani ruma ja aika vastenmielinen. En ollut lainkaan sellainen ihanan tyttömäinen, kuin muut luokkani tytöt. Olin jo silloin hiukan omantienikulkija ja käytin mitä kummallisimpia vaatteita. Olin varmaan 13, kun ymmärsin ruoan olevan suuri viholliseni. Aikaisemmin olin jo ymmärtänyt ruoan suuren voiman, koska äitini oli ainaisella laihdutuskuurilla eikä lainkaan viihtynyt kehossaan. ja isäni ihaili laihoja naisia. Hyvä yhdistelmä :)

Ruoka on siis rakkauteni ja viholliseni. Varsinkin kaikki makea ja rasvainen. Olen ollut ainainen laihduttaja, yrittänyt vähentää syömistä ja lisätä kulutusta.
Osaan oksentaa syömäni ruoat ja voin olla syömättäkin.

Nykyään en oksentele, mutta pakko myöntää, että niinä iltoina, kun tietää kulutuksen olleen vähäistä on olo mukava. Koska yhä edelleen olen tietoisesti syömättä tai ainakin yritän olla, täyttyy kohdallani termin epätyypillinen syömishäiriö vaatimukset.

Se henkinen morkkis, joka syömisestä aiheutuu on pahinta. Itseinho on niin raskasta ja vastenmielistä. Haluaisin olla syömättä tai ainakin syödä terveellisesti tai ainakin saada suklaan ja herkut pois ruokavaliosta. Osaan ruokaympyrän, osaan liikkua terveellisesti, osaan laskea kaloreita, osaan pitää huolta muiden syömisestä. Kyllä minä tiedän ja olen ottanut selvää, muttakun.......
Olen tunnesyöjä, keksin itselleni syyn syödä makeaa ja herkkuja. Pahaanoloon auttaa ainakin hetkittäisesti suklaa ja jäätelö ja hampurilainen ja pizza.
Mutta jos jokin juttu on mennyt hyvin voi itsensä myös palkita jollain hyvällä. Silloin kun tulee olo, että hälläväliä, voi oikein hyvin ostaa vähän herkkua.

Salaattia syön usein, mutta senkin vesittää feta-juusto ja salaatinkastike, kun ei se muuten maistu miltään.
Häpeän vartaloani, ensimmäisen kerran vuosiin olen esiintynyt puolijulkisesti bikineissä ja alastomanakin. Nimittäin puutarhamökin yleisessä saunassa ja uimassa. onneksi siellä suurin osa on yli 60-vuotiaita naisia, joilla on napa rintojen välissä. ;)
Olen oudon näköinen. On minulla isot silmät ja pitkät ripset, mutta nekin silmälasit peittävät, minulla on pieni suu ja kaksoisleuka. Käsivarsissani roikkuu allit. Tissini vetäytyvät oudosti kainaloon ja maha on pömppö.
Sitten vasta asiaan päästäänkin, takapuoleni on iso ja selluliittinen ja reiteni myöskin. Minulla ei ole ihania ja siroja sääriä, vaan tukit ja nilkkani ovat paksut. Jalat kokoa 40.

Järjellä ymmärrän, mutta sydän ei vaan ymmärrä. Tiedän olevani täysin sokea itseni suhteen. Tiedän, etten näe peilistä itseäni, vaan kuvitelman itsestäni. Olen täysin sokea, kun kyse on vartalostani.
Tässäpä mittoja olen 167 cm pitkä ja painoni on 69kg (+/- 3kg, riippuen päivästä) vaatekokoni seikkailee välillä 36-40.
Eli ihan normaalikokoinen, silti koen olevani mammutti. Ruma epänaisellinen ja kömpelö.
on turha sanoa, että kyllä tuon ikäisen jo pitäisi olla sinut vartalonsa kanssa ( kuten olen kuullut) Kun on vipsahtanut on vipsahtanut.
Jo se, että tässä paljastan painoni saa minut häpeän valtaan. Olen niin saamaton ja laiska, etten saa edes painoani tiputettua. Häpeän itseäni, saamaton ja laiska typerys. En saa itseäni kuriin.
En esiinny paljastavissa vaatteissa, seurassa, jossa on pienempiä ja solakampia kuin minä. En kyllä muutenkaan esiinny.

Ymmärrän tämän ongelmaksi ja sairaudeksi. Vastustan henkeen ja vereen lasten ja nuorten minkäänlaista muokkaamista ihanteiden mukaiseen malliin. Haluan antaa lapsille ja nuorille positiivista palautetta rakentaa heille terveen pohjan elämälleen. Haluan viestittää ihmisille, että kukaan ei ole ruma saati kelpaamaton. Kauneus on aina katsojan silmässä. Kauneutta ei voi määritellä, totuutta siitä asiasta ei ole olemassa.
Paradoksaalista kyllä mielestäni naisvartalo on kaunis, muotoineen ja ulokkeineen. Minusta oli silmää tyydyttävää katsella saunassa erilaisia naisvartaloita. Oli aina viimeisillään raskaanaolevasta naisesta tosiaan niihin vanhoihin mammoihin, joiden vartalosta näki, että lapset on synnytetty, työt hoidettu ja enään mukava elämä merkitsee.
Minusta visuaalisesti millainen tahansa naisvartalo on kaunis ja jokaisen vartalo on erilainen ja erimuotoinen. Toiset lihoo vatsasta, toiset jaloista. Toisen rinnat ovat olemattomat ja toisilla niitä on senkin edestä. On rintasyöpäpotilaita ja lapasmalleja. On mahoja on jalkoja. Selluliittiä ja raskausarpia. Elämää ja naiseutta.

Miesten vartalosta en voi samaa sanoa, on maha tai ei ole mahaa. Siinä se sitten olikin. :) Anteeksi miehet.

Mutta itseäni en osaa nähdä kauniina, vaikka mitenpäin katsoisin. Ehkä joskus sitten.
Kunhan ei kukaan pieni ajattelisi samallalailla itsestään. Sillä laihuus ja kauneus, sellaisessa muodossa jota media ja ympäristö meille tarjoaa, ei takaa mitään. Se ei anna hyvää elämää, se ei tuo mainetta ja mammonaa. Haluaisin, että jokainen saisi kokea itsensä täydellisen kauniiksi, rakastetuksi ja halutuksi, juuri omana itsenään, kaikkine vikoineen ja selluliitteineen.

tässä vähän musiikkia
ja tässä vielä vähän

sipu-sipu-siili ja muut elukat

2011-07-10T14:59:00.000+03:00

Tällainen ihana vierailee pihassamme. Se on ahmatti. Se koluaa Lippen ruokakupin ensin ja alkaa sitten syömään pehneitä koiranpentu-nappuloita. Eilen silitin sen kuonoa ja tämä vain jatkoi syömistä. Lippekin kävi hiukan haistelemassa, mutta ei se syömistä haitannut. Tunnistan tämän siitä, että pepussa on hiukan valkoisia piikkejä, en tiedä onko lintu kakannut vai onko joku merkannut siilin.

Victor the muoviankka ihmettelee sakusammakkoa

Lippe nauraa, kun tuo emäntäkin on niin höpsö.

touhuilua

2011-07-07T20:11:00.000+03:00

On niin paljon aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, päässä on ideoita, mutta ei jaksa. Yllä olevassa kuvassa oleva olut-tuoppi ei muuten toimi sellaisena kuin pitäisi vaan erittäin hyvänä vesimukina.

Meidän suihkulähteeseen on muuttanut saku sammakko.Ainakin hetkiseksi.

Ja olen maalannut, mökin sisältäpäin.

Käväisimme Takkutukan kanssa mennennä viikonloppuna Savonlinnan kupeessa, toki Lippekin oli mukana. Olimme auttamassa, opaskoirien sukukokouksessa. Toki tuotin kaikille paljon iloa, ollessani yksin talolla ja onnistuin lukitsemaan itseni koira-aitaukseen. Kaikki kolme koiraa olivat kyllä iloisia seurasta. Talon isännällä oli erittäin hauskaa, kun hän ajoi autolla pihaan ja koira-aitauksessa oli kolmen iloisen koiran lisäksi, yksi vilkutteleva Homssu.
Olen siis ollut, lukenut ja tehnyt puutarhahommia. Saunonutkin olen ja siitä lisää tuonnenpana. Pihassa vilisee siilejä, erittäin kesyjä. metsässä on Vaakku-varis, joka on jo pari kuukautta seurannut minua ja Lippeä metsässä vaakkuen. Sillä kun on pesä ja poikaset.
Naapurin Otto-poika, käy aina välillä emäntänsä kanssa hakemassa minut ja Lipen metsäkävelylle. Koirista on niin mukava juosta keskenään. Otto rakastaa uimista, hän on karvainen hylje.

Tukkani on tällä hetkellä punainen

Näin kesällä ovat tatuointini herättäneet huomiota, varsinkin vanhemman väen keskuudessa. Positiivista huomiota kylläkin. Eräskin vanhempi herra totesi, että on hienoa, että naisillakin on nykyisin tatuointeja. Kun taas muuan mummo totesi ihmeissään, että nuohan ovat kauniita.

Hiljaa eteenpäin. Voi, kun aina olisi kesä. Rakastan kesän ääniä, tuoksuja, lämpöä ja valoa.

Ensi viikolla täytän 32-vuotta.

Keskellä kesää

2011-06-21T00:25:00.000+03:00

Olin reissussa. Kaukana etelässä, Helsingissä. Lääkärillä käynti oli käyntini todellinen syy, mutta koska edestakainen reissu Helsinkiin tulee pitkäksi ja kalliiksi, jäin siskoni luokse pariksi päiväksi. Lähinnä menin tapaamaan kumma-tyttöäni, yksi vuosi ja kymmenen kuukautta, neito kasvaa silmissä. Vein tuliaisiksi puhallettavan Barbapapa-rantapallon, se oli todella pop. Ensimmäisenä iltana se oli mukana kylvyssä ja vielä sänkyynkin piti saada.
Retkeiltiinkin, käytiin vantaan Ikeassa ja Citymarketissa ja metsäretkellä.
Meikkipussini on aina ollut tyttösen lempiaarre, nytkin reitti löysi saman tien meikkipussilleni ja sen kätköille. Sisältö käytiin tarkkaan läpi. Myös kosteusvoiteet tutkittiin tarkkaan.
Kiinnostavinta ja ihaninta olivat kuitenkin kynsilakka ja kynsikorut, siis sellaiset pienet timantti- ja kukkatarrat. Tyttönen sai pienet timantit varpaankynsiin ja parikukkasta käteensä. Isovarpaan kynnet lakattiin punaisiksi.
Viikonloppuna sain siskoltani viestin, tyttönen on niin kovin fiksu. Hän oli kaikessa hiljaisuudessa käynyt raaputtamassa sisustustarran timantit irti ja liimannut niitä ympäri kehoaan, esitteli niitä sitten suurella innolla ja ylpeydellä.

Sitten se lääkäri, sairasloma jatkuu, eriasia on maksaako joku minulle siitä, sen näen myöhemmin. Nukkuminen on ollut ongelma, tai siis lähinnä nukahtaminen. Uni ei vaan tule, vaikka kaikki konstit on käytetty. Sain viime marraskuussa nukahtamislääkkeitä, lievimmästä päästä, toimivat mainiosti, se olikin se ongelma. Minulle kun tuo uni on ihana turva ja pelastus. Sitten tuli joka ilta otettua lääkettä, että uni tulee helposti. En kuitenkaan tahdo sellaista, joten sain kokeiluun melatoniinia, katsotaan kuinka se toimii.

Olen palannut mökille, täällä sataa. Lauantaina rohkaisin itseni ja menin saunaan, yleiseen saunaan. Sauna maksaa euron, siellä saa olla niin kauan kuin haluaa välillä 16-20. Ihan iso kertalämmitteinen puusauna ja järvi on vieressä. Se oli ihanaa, saunoa ja uida. Sellaista elämän pitäisi olla.

Vauvauutisiakin on. Ei, ei todellakaan minun mahallani, vaan Lippe-koiralla. pennut ovat suunniteltuja, isä tarkkaan valittu. Lippen kasvattaja halusi teettää pennut, joten kun aika tulee lähtee Lippe kasvattajan kenneliin penikoimaan. Laskettuaika on 19.8, ultraääni on 18.7.
En ole koskaan ollut mukana koiran ultraäänessä, enkä kyllä koiran penikoimisessakaan. Erään kissan yllätyssynnytyksessä olin kyllä mukana. Eläimethän hoitaa itse tuon synnytyksen, mutta vierellä on hyvä olla, jos tulee ongelmia. Lähinnä emo tuppaa väsymään lopussa, jos pentuja tulee paljon. Silloin saatetaan tarvita apua kalvojen puhkaisemisessa jne.
On siinä uskomaton uroteko, parhaimmillaan saattaa tulla kymmenenkin pentua, jokaisen sitten puristat ulos, peset putsaat ja laitat imemään. Seitsemänviikon ikäisinä koirat sitten luovutetaan eteenpäin. Olisi siinä monella naisella itkun paikka, jos synnytyssalissa sanottaisiin, että nyt puserrat ulos kymmenen lasta, putsaat ne ja laitat imemään.
Kun se yhdenkin pusertaminen on jo ihan uroteko.

Tällaista täällä. Odotan helteitä.

Puutarha

2011-06-01T18:09:00.000+03:00

En aikonut tätä puutarhablogiksi muuuttaa, mutta joitakin valokuvia sentäs pitää laittaa.

Lämpimänä meidät pitää puukamina.

Ihan minun itseni tekemä painovoimanlakeja uhmaava puukasa.

Paikat pysyy puhtaina

Johonkin niitä koristekiviä piti käyttää.

Ruukkuruusuja

Valkovuokkoja

Jotain liloja kukkia.

Raparperit ovat isoja ja komeita.

Takkutukan mielestä pelkkää romua, kun lasitkin puuttuu, minusta ihania koristeita.

Meillä on uusi perheenjäsen, Victor.

Ihania pieniä sinisiä kukkia.

Victor lammessaan.

Norjanangervo

Koristeita aidassa.

Suihkulähde

2011-05-28T22:46:00.000+03:00

Takkutukka halusi pihalle suihkulähteen. teimme jo yhden viime vuonna, mutta huomasimme, että se ei ollut kiva, joten tänä vuonna uusiksi.
Olen aina luullut, että suihkulähteen tekeminen on vaativaa ja monimutkaista, huomatessani sen helppouden yllätyin totaalisesti. Tämä kokonaisuus tuli maksamaan alle 30euroa.

Siis ensin kaivetaan halutun kokoinen ja muotoinen kuoppa. Levitetään kuoppaan allasmuovia ja ja annetaan sen mennä reilusti yli reunojen. Valmiita muovisia altaita on myös saatavilla. Tai jos haluaa voi käyttää vaikka lasten kylpyammetta tai mitä tahansa astiaa, jossa vesi pysyy.

Sitten täytetään kuoppa vedellä. Ja siinä se on, koristelua ja pumppua vailla. Ostimme pumpun ihan tavallisesta marketista, niitä on olemassa paljon erilaisia ja erihintaisia. Meidän valitsema pumppu maksoi 23euroa. Siinä on portaaton säädin, jolla säädetään suihkun korkeutta ja kaksi eri päätä erilaisille suihkuille. Siis pumppu altaan pohjalle. Ja sähköjohto vedetään töpseliin. Mökille on onneksi asennettu ulos pistokkeet, joten virta tulee ihan vierestä.

Sitten vaan koristelee reunat joka samalla kiinnittää muovin tukevasti maahan halutulla tavalla. Tuossa meidän väsäämässä altaassa on reunat täynnä kiviä ja ihania sammaloituneita betonipaloja. Myös Takkutukan aikoinaan tekemä betoninen raparperinlehti on päässyt mukaan.Ainekset ovat tontilta löytyneitä. Sitten eikun pumppu päälle ja ihana rauhoittava veden ääni alkaa solista.
Kivien paikkaa voi muuttaa vaikka joka päivä.
Vielä on työn alla se keltainen muoviankka uiskentelemaan lähteeseen. Pitää löytää sellainen, jonka voi ankkuroida pohjaan. Muistaakseni eräässä keskustan kaupassa myydään vesilämpömittari-ankkoja, sellainen olisi sopiva. Hankitaan kun keretään.

Hiljaiseloa

2011-05-27T23:09:00.000+03:00

Hoi ja hei!
Olen taas ollut hiljaa.
Elämässäni ja täällä blogissa.
On ollut aika ihanaa, olen nimitäin ollut Lippe koiran kanssa mökillä 3 viikkoa ja matka jatkuu. Miksi me pois täältä tulisimme. Tämä on ihan pieni siirtolapuutarhamökki. Koska on vielä toukokuu eikä lomat ole alkaneet täällä on hyvin hiljaista.
Puukamina pitää meidät lämpimänä ja läheinen kauppa ruuissa. Pienen matkan päästä löytyy suihku ja vesi vessa.
Bussilla pääsee keskustaan hetkessä. Jos nyt tarvii.

Olen oleillut ja hoitanut puutarhaa, tai no minä en todellakaan ole mikään viherpeukalo. Nurmikon osaan ajaa ja voikukan tunnistan niin ja vuohenputken.
Muuten vaan arvailen ja teen fiiliksen mukaan.

Täällä on pienen pieni matkatelevisio, katsoin siitä Leijonien kultajuhlan Kauppatorilla. Muuta en ole katsonut.
Tietokone ja mokkula kuitenkin on. Että voi hoitaa asioita, jos tarvitsee. Voi myös aina silloin tällöin facebookata, lähettää sähköpostia ja katsoa uutiset.

Nautin olostani. nautin siitä, että minun ei tarvitse olla kenenkään kanssa tekemisissä. Tehdä ja puuhailla minkä jaksan. Lukea ja kävellä metsässä koiran kanssa.

Saan olla yksin, ilman mitään pakkoja ja saan olla ulkona. Muistutan jo nyt kahvipapua, en ole aurinkoa varsinaisesti ottanut, mutta tuo tarttuu puuhastellessa niin helposti.
Takkutukkakin on käynyt pari kertaa, ollaan grillattu ja puuhailtu. Hän on auttanut minua niissä asioissa, joita en yksin pysty tekemään, mm. kaappien siirtämisessä ja syttyjen tekemisessä.

Olen sisustanutkin tämän opienen mökkipahasen uudestaan. Vielä olisi tarkoitus maalata puolipanelointi valkoiseksi. Sitten kun jaksan.
Mitä tästä opimme, minut voi hyvin kouluttaa uudelleen, erakoksi. Täällä on aikas hyvä olla.Rauhassa. Ilman menoa ja meininkiä.

Hauska asia sattui taannoin, olimme kerrankin Takkutukan kanssa baarissa(!) okei myönnetään, ne olivat vaalivalvojaiset. katselimme molemmat kihlasormustani ja kuin yhteen ääneen totesimme sen joutuneen koville vuoden aikana.
Päätimme, että on uuden sormuksen aika. mutta koska minä olen kranttu ja ainoat kivat sormukset maksavat enemmän kuin vähän, päädyin teettämään uuden kahdesta vanhasta sormuksestani.
Minusta siitä tuli kaunis. keltakultaa, valkokultaa ja timantti, painoa hurjat 5,6g. 0.6g enenmmän kuin Takkutukalla ja hänen sormus on sentään kokoa 23 ja minun 16-.

Olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Ja oikeasti minun kädet eivät ole NIIN ryppyiset kuin kuvassa näyttää.

Koin tänään mukavan yllätyksen, naapurini, jolle eilen lahjoitin kasan raparpereja kävi tuomassa poikansa kanssa minulle raparperipiirakkaa. Poika oli innoissaan, huomatessaan, että minä luen Aku Ankkaa ja käytän samaa voidetta kuin äiti, Helosania.

Kevät

2011-05-02T15:47:00.000+03:00

Kevät ja kesä, muun ajan vuodesta voisin viettää jossain lämpimässä. keväällä muistaa miksi jaksaa koko talven, jäät ovat viittä vaille lähtemässä, bongasin eilen ensimmäisen sinivuokon. Pyörä on päässyt taas käyttöön. Talvivaatteita ei tarvitse. Paitsi ehkä eilen pyöräillessä, ei pipo ja haskat olisi ollut pahitteeksi.

Olen ollut taas pitkään hiljaa, tiedän. Kiitos kaikille, jotka jaksavat roikkua mukana tauoista huolimatta.
Tuo kuva on otettu mökiltä parisen viikkoa sitten. Silloin lumi vielä peitti kaiken. Mutta kun Takkutukan kanssa pyöräilimme pääsiäisenä uudestaan paikan päälle oli kaikki lumi jo poissa. Takkutukka yöpyikin pari yötä viime viikolla mökillä ja hyvin pärjäsi.
Mökki siis on pieni siirtolapuutarha mökki, pieni lautamaja siis. Kokoa koko komeudella on 14neliötä ja sitten pieni tontti. Mökissä on puukamina ja kun siellä pari klapia polttaa, on mökki lämmin.

Teimme Takkutukan kanssa sopimuksen. Minä otan mökin hoitaakseni, maksan puolet maksuista ja maksan hankinnat ( mullat, lannoitteet, kukat yms.) ja sisustan ja maalaan mökin sisuksen uudelleen. Tämän kaiken teen mahdollisimman halvalla, kuitenkin omaan jo valmiiksi paljon kankaita ja ompelukoneen, joten eiköhän verhot synny ihan omin avuin. Maalit tulevat olemaan kallein investointi. Takkutukka saa toki viettää mökillä aikaa ja rakentaa vesiaiheen, kuten hän on jo koko vuoden suunnitellut. Mutta stressaus on häneltä täysin kielletty.

Miten sitten minä?
Vaikka asunkin pikkukaupungissa ja täällä on todella ihanat ulkoilumahdollisuudet, olen todella iloinen tuosta mökkijutusta. Helpottaa, saa olla ulkona, poissa ja väsäillä juttuja. Ja kuitenkin vain viiden kilometrin päässä kodista ja kaupungin keskustasta.

Tämänhetkinen tilanne on selvä syyskuun loppuun asti ja siitä eteenpäin kaikki on taas auki. Rasittavaa ja hermoja raastavaa. Kesäkuussa on onneksi lääkäri, jolloin arvioidaan jatkoa, mutta sehän ei ole pelkästä lääkäristä kiinni, vaan myös maksavasta osapuolesta.
Välillä tämä on puhdasta helvettiä, juuri siksi, että minun pitäisi parantua ja kuntoutua. Palata jälleen työelämään, koska olen niin nuori ja tulen kalliiksi yhteiskunnalle.
Joka aamu, haluaisin välttää heräämisen, haluaisin jatkaa unia. Olla nousematta ja alkamatta uuteen päivään. Nousen kuitenkin, vetelehdin, koska en halua alkaa puuhata. jossain vaiheessa pakotan itselleni vaatteet päälle ja puuhakkaaksi. Käyn kaupassa, siivoan, järjestelen, puuhailen, kiertelen ikkunaostoksilla tai edes olen roikun tietokoneella. Edes jotain. En anna itselleni lupaa olla tekemättä mitään. Koska jossain alitajunnassa sykkii pakko, pakko parantua, pakko jaksaa pakko mennä.
Ja pieni ymmärrys siitäkin, että kokoaikainen pieni puuha auttaa unohtamaan ja jaksamaan.

Pelkään kuolemaa. Silti ajattelen sitä kokoajan. Pelkään kuolemaa silloin jos en saa itse siitä päättää. En kuitenkaan halua kuolla, vaikka siltä usein tuntuu. Haluan katsoa tämän pelin loppuun.

En muista olleeni huoleton lapsi, muistan olleeni huolellinen lapsi. Sitä olen edelleen.
En syntynyt vahingossa, mutta olisi kuitenkin pitänyt harkita kaksi kertaa, että kannattaako. Joskus vain elämä menee sellaisia teitä, että sitä ei ymmärrä. Miksi juuri minun kohdalla on sattunut sellaisia asioita, jotka johtivat tähän.
Ainoa millä jaksan ymmärtää ja selittää on teoria siitä, että kaikella on yhteys kaikkeen. esimerkiksi minua tönäistään kadulla, kaadun ja takanani oleva ihminen joutuu hidastamaan. Tämän takia hän ehkä myöhästyy metrosta ja tärkeästä kokouksesta. Ehkä myöhästymisenjohdosta kaikki pullat on jo syöty ja hän ei saakaan opulla, joka olisi sisältänyt pähkinää, joplle hän on allerginen ja saanut tappavaa anafylaktista shokkia. ( en muista teorian suomenkielistä nimeä)

Että tällä mennään. Hyvin hiljaa minuutti minuutilta. ja toivotaan ihmettä, nimeltään eläkepäätös.

Politiikkaa

2011-04-16T10:07:00.000+03:00

Kaikista tavoistani poiketen luon nyt poliittisen katsauksen Suomen ylle. Koska vaalit ovat lähestymässä ja olen ollut puolipakotettu katselemaan ja seuraamaan vaaliväittelyä, uskokaa tai älkää mutta miehen takia.
Takkutukka on kiinnostunut politiikasta.
Torstaina katselin Ylen vaalitenttiä.
Siinä esiintyivät Vasemmistoliiton Paavo Arhimäki, Vihreiden Anni Sinnemäki, Persujen Timo soini, Keskustan Mari Kiviniemi, Kokoomuksen Jyrki Katainen, SDPn Jutta Urpilainen, Ruotsalaisten Stefan Wallin ja kristittyjen Päivi Räsänen.
Yhtenä järkytyksenä minulle on tullut tieto siitä, että Jutta Urpilainen on minua vain pari vuotta vanhempi. No onhan minullakin takana loistava tulevaisuus.

Paavo Arhinmäki näytti eksyneensä väärään porukkaan puku päällä ja niin kyllä Timo Soinikin. Anni Sinnemäki noudatti tiettyä vihreää linjaa hillityssä tummanvihreässä paidassaan ja hieman homssuisessa olemaksessaan. Silti pidän kovasti hänen artikulaatiostaan ja menneisyydestään Ultra Bran parissa.

Mari Kiviniemen tulisi ehdottomasti leikata hiuksensa, latvat näyttivät rasvaklimpeiltä. Hänen kenkävalintansa myös mietitytti, mustat pitkät mokkasaappaat, korolliset, joiden kanssa hän istui jalay ristissä ja taittaen jalat vielä kertaalleen oudosti.
Jyrki Kataiselle on luoja suonut kasvot, joissa hän aina näyttää ymmärtäväiseltä ja hiukan hymyilevältä koiranpennulta. Babyface silti, ei siitä mihinkään pääse, uskon, että hän on aina ollut saman näköinen ja tulee olemaankin.
Jutta, Urpilaisen Jutta. Mielestäni hän on kaunis, ainakin meikattuna, Ihmettelin vain hänen kampaustaan, nutturaa, vähän tiukkapipovaikutelma.
Kiinnitin huomiota hänen kaulassaan roikkuviin koruihin, sydän riipus ja toisessa ketjussa ristiriipus. Ensinnäkin, mielestäni kakski riipusta yhtäaikaa ei näytä huolitetulta ja risti antaa minulle aiheen juosta pois ja kovaa. Urpilaisen korvakorut kiinnittivät myös huomioni, toisessa korvassa niitä on kaksi ja toisessa korvassa ei yhtään. Onkohan hän jänistänyt yhden reiän laiton jälkeen. Mutta miksi se toinen on sitten siinä samassa korvassa?

Stefan Wallin voisi ehkä hankkia isommat silmälasit, tuo nykyinen muoti ei oikein pue häntä.
Päivi Räsänen sitten, en läydä mitään sanottavaa....Kristillisen puolueen edustaja, mitä voisin sanoa.

Enemmänkin kuin poliitikkojen suusta tulleeseen yhtä mittaiseen saarnaan, kiinnitin huomioita elekieleen.
Mari Kiviniemi ja Jutta Urpilainen eivät hallineet ilmeitään. Heti kun joku sanoi jonkun ikävän asian, sen näki näiden naisten ilmeestä. Ei hyvä.
Anni Sinnemäki ja Timo Soini harrastivat, jotain sellaista josta en pidä lainkaan, he huusivat toisten puheenvuorojen päälle. Se jolla on puheenvuoro puhuu ja muut ovat hiljaa. Varsinkin jos se on television vaalikeskustelu.

Timo Soini, pomppasi joukosta esiin tukevan ruumiinrakenteensa vuoksi ja huolittelemattoman ulkonäön. Toisin kuin muut, hän istui jalat harallaan, niin että kravatinkärki osui juuri hänen jalkojenväliin, sille oikealle kohdalle.

Kuuma puheenaihe oli köyhyys ja huono toimeentulo. Sitä samaa lätisivät kaikki, lupailivat ja väittelivät.Minä en kehtaisi mennä televisioon puhumaan huono-osaisista design-vaatteissa, autonkuljettaja ovella odottaen. Minä en kehtaisi mennä puhumaan vähäosaisten ongelmista, jos en olisi koskaan heihin kuulunut, enkä oikeasti tietäisi mitä on tulla toimeen kuussa summalla, jonka varakkaat poliitikot käyttävät kuussa ulkonäköönsä.

Mutta kyllä Jutta Urpilainen muisti muistuttaa, että hän on ollut päivän vapaaehtoistyössä vanhustenhuollossa, ja häntä järkytti vanhusten yksinäisyys Siis YHDEN päivän.

Minua epäilyttää kovasti myös poliitikkojen juupas-eipäs-tyylinen keskustelu. Minä voisi hyvin mennä heidän puolestaan puhumaan, osaan hyvin huutaa EIPÄS ja VASTUSTAN! Minun takissanikin on rintamerkki, jossa lukee vastustan.

Hienoista puheista, vaaleista, perussuomalaisista huolimatta on asioita jotka ovat kaikkien tiedossa.
Toimeentulo ei helpotu, julkisia palveluita leikataan. Lastentarhoihin ei saada lisää työntekijöitä, kuten myöskään sairaaloihin.
vanhustenhoito pysyy ihan samalla tolalla. Kokoaikaisten leikkausten johdosta.
Sitä paitsi työntekijöitä ei saada, koska niitä ei ole, koska kuka haluaa kouluttautua huonopalkkaiselle alalle.
Eläkkeet eivät nouse.
Asumistuki ei nouse ja jos nousee on se jostain muualta pois.
Lasten huostaanotto ei pysähdy. Tuloerot kasvaa ja optioita nostetaan kuten ennenkin.

Kyllä, olen pessimisti.
No tyytyväinen olen siihen, että samaa sukupuolta olevien pariskuntien oikeudet lisääntyvät ja ties vaikka kohta ovat heteropariskuntien kanssa samalla linjalla.
Olen ydinvoimanpuolella niin kauan, kunnes joku keksii tarpeeksi hyvän ratkaisun energiamäärän kattamiseksi toisin keinoin.
Mielestäni jokainen maahanmuuttaja pitäisi laittaa suomenkielenkurssille ja suomi-kurssille, jossa kerrotaan faktat ja fiktiot. Etenkin naiset.
Sitten jos vielä perusturva olisi sellainen, että sillä tulisi oikeasti ihan hyvin toimeen.
Ja sosiaalialan palkat paremmat.
Vielä yksi kirkko täysin eroon valtiosta. Kunnalliset koulut uskontovapaaksi vyöhykkeeksi eikä mitään valtion tukia millekkään kirkolle.
Ja kaikille oikeus omaan kotiin.

Minulla kyllä on omapuolue, Diktaattori-puolue (DIK). Olen sen ainoa jäsen, en ihmettele. Puolue on täysin epävirallinen.
Se leikkaa johtajien, kansanedustajien, virkamiesten ym.palkkoja, sekä etuuksia ja vie 70% isoista optioista. Nämä rahat siirretään Robin Hood-maisesti pienituloisille ja lapsi-perheille.
Lapsilisät poistetaan perheiltä, jotka tulevat hyvin toimeen ilman sitä.
Kaikki saavat mennä vapaasti naimisiin melkein kenen kanssa tahtoo ja lapsen saa hankkia jokainen, joka sitä oikeasti haluaa.

On se hyvä, että meillä on tällainen puolisairaseläkeläinen, joka laittaa asiat kuntoon, ihan tosta noin vaan.
Kun se on niin helppoa.

Politiikantoimittaja Homssu kiittää ja kumartaa ja toivoo, ettei tarvitse politikoida enempää

parismuhde

2011-04-13T12:40:00.000+03:00

Voisin kirjoittaa masennuksesta, en jaksa, ei tämä miksikään ole muuttunut. Ihan samaa.
Kirjoitan parisuhteesta.
Nyt kun minulla on ollut sellainen, anteeksi siis kaikki parisuhde-blogi vihaajat.

Minua kiinnostaa muuten sanan parisuhde etymologia, miksi juuri PARIsuhde? Onko sinkkuihmisillä sitten monosuhde, tai jos on kolmenkimppa onko se sitten triosuhde? Oktosuhteen jäsen en välttämättä haluaisi olla.
Niin, miksi parisuhdetta ei sitten kutsuta duosuhteeksi.

Periaatteessa Polygamia voisi olla ratkaisu moneen ongelmaan ja ei sen tarvitse olla mies, jolla on monta vaimoa, se voi olla myös toisinpäin.
ja mikä on parisuhteen tunnuspiirre, mistä tietää suhteen olevan parisuhde?
Yhtä hyvin syvä ystävyyssuhde voisi olla parisuhde.
Nyt joku huutaa, että ystävät ei harrasta seksiä keskenään, niin ei kyllä kaikki parisuhteessakaan olevat.
Määritelmät siis koppaan.

Minä olen 31vuotta ja 9kk. Olen ollut takkutukan kanssa yhdessä vuoden ja 5kk. Kihloissa olemme olleet pari viikkoa vaille vuoden. Samalla paikkakunnalla asuneet 7kk.
Emme asu yhdessä, emmekä muutakkaan ellei tarjolle tule todella isoa asunto, joka on myös äärettömän halpa.
Välillämme on kolmen kilometrin hajurako.
Emme asu erikseen mistään muusta syystä kuin siitä, että molemmat tarvitsevat rauhaa ja omaa aikaa.
Molemmat ovat äärettömän itsenäisiä ja välillä pelottavan kaikki osaavia (ainakin omasta mielestään).
Minun kissavanhukset asuvat Takkutukan luona kuten myöskin Takkutukan koira.
Molemmilla on oma tyylinsä elää ja kumpikaan ei anna periksi.
Musiikkimaku ei oikein täsmää.
Takkutukka on äärettömän kiinnostunut politiikasta, minä en. Elokuvamaku ei oikein täsmää, emmekä katso televisiosta samoja ohjelmia ( paitsi Simpsoneita), siksi Takkutukan luona on kaksi televisiota.

Olin Takkutukan luona viime lauantaina, päiväohjelmamme meni näin:
Takkutukka heräsi kaiken järjen vastaisesti aikaisin, minä heräsin vasta myöhemmin. Saimme sentään yhtäaikaa syötyä aamupalaa/brunssia. minä menin takaisian nukkumaan ja Takkutukka luki päivän sanomalehdet. Minä heräsin ja Takkutukka nukahti. Minä katselin televisiota, ulkoilutin koiraa ja valmistin Takkutukalle ruokaa (koska minun ei tehnyt mieli syödä). Takkutukka heräsi. Katselimme molemmat omat teevee-ohjelmat ja surffasimme omissa neteissä ja viimein viimeisen koiranuolkoilutuksen jälkeen istuimme sohvalle vierekkäin katsomaan Vesku-dokumenttia ja Simpsoneita, sitten menimme nukkumaan.

Mielestäni se on hyvin ymmärrettävää Takkutukka on asunut yksin viimeiset 20 vuotta yksin ja minä viimeiset 14 vuotta.
Emme välttämättä näe edes joka viikko, mutta keskustelemme puhelimessa n.70 kertaa viikossa, välillä jään ajelehtimaan Takkutukan tykö ja välillä pysyn visusti omissa oloissani.

Minä en vain kestä ihmisiä, minä en jaksa ihmisiä ja minä tykkään tehdä yksin asioita.
Jos käy ihme ja käymme yhdessä kaupassa, molemmilla on parempi olla oma kori, johon kerää omia tavaroitaan ja kassalla tavataan. Koska minä siksakkaan koko kauppaa ympäri ja Takkutukka haluaa mennä järjestyksessä.
Kumpikaan ei luovuta.

Kerran Takkutukka hermostui tosissaan, kun hän oli n. kymmenen kertaa kehottanut minua ruuvaamaan mehupullonkorkin loppuun asti kiinni. Koska hänellä on aina tapana ravistaa pulloa ensin ja minulla jättää korkki auki. Voitte kuvitella mitä tapahtuu...
Kun näin oli tapahtunut monen monta kertaa, raivo oli käsinkosketeltava, mutta sen sijaan, että hän olisi tullut repimään minut päikkäreiltä ja kiljunut päin naamaa, herättyäni löytyi keittiön pöydältä lappu, johon oli huomattavan isoin kirjaimin kirjoitettu : SULJE KORKKI!

Miksi me sitten olemme yhdessä ja kihloissa ja puhumme puhelimessa?
Koska me pystymme puhumaan toisillemme kaikesta, kaikki tunteet saa näyttää. Toisen tykönä saa olla oma itsensä. Meillä on samanlainen vuorokausirytmi. Molemmilla on samat näkemykset tulevasta ( ei perhettä kiitos).
Molemmat nauttii siitä, että on parisuhde ja se toinen, mutta saa ja voi olla omissa oloissaankin. Kumpikin tietää, että toiselle voi sanoa, että nyt haluan olla rauhassa, mutta toisaalta voi soittaa kekskellä yötä, että tulen nyt sun luokse.
Elämänarvot ovat samanlaisia.
Huumorintaju on samanlaista.
Molemmat ovat kotirottia.
Molemmat rakastaa räplätä tietokonetta.
Molemmat rakastaa luontoa.
Molemmat ovat yhtä laiskoja.

Ja sitä paitsi Takkutukka tilasi minulle juuri Akkarin yhdeksäksi kuukaudeksi.

Sitä paitsi olemme tunteneet toisemme 31 vuotta ja 9kk.

<3

kuntoon keikkuen

2011-03-16T22:57:00.000+02:00

Kevät keikkuen tulevi.
Niin, todella keikkuen. Tällä kertaa ei ole kyse ruuan puutteesta vaan lähinnä säästä ja minun mielestäni.
Näytti jo erittäin lupaavalta, kunnes yksi yö oli lunta tupruttanut, en tykkää.

Mieli keikkuu myös. Rakastan kevättä ja kesää. Mutta tämä odotus on niin kohtuutonta, onneksi on ollut aurinkoisia päiviä.
Tänään tuli viimein kirje KEVA:lta. Otsikko oli Kuntoutustuen jatkaminen 30.9.2010 asti. Perusteluna oli, että eläke myönnetään samojen perusteiden mukaan, kuin aikaisempi eläke.Siis eläkettä saan, joka on nimellä kuntoutustuki. ( Saman verran kuin työeläkkeeni, joka lasketaan menneiden työvuosieni perusteella arvioidusta tulevasta työurastani)Kelasta saan eläkeläisen asumistukea, mutta muualta en saa eläkeläisen etuja. Tämä sanojen ja papereiden täyttämässä labyrintissa suunnistaminen on aina silloin tällöin hyvin haasteellista.

Sain masennusdiagnoosini 3 vuotta siten, masennuksesta olen kyllä kärsinyt jo parikymmentä vuotta, mutta kuka hullu sitä nyt lääkäriin menisi. Yritin kerran aikaisemmin, pelästyin ilkeää ja kamalaa lääkäriä ja päätin että uudestaan en mene. Pelästyin myös silloista työnantajaani, joka sanoi että hoitoon tai potkut. Sanoin itseni irti.
Siis takaisin tähän päivään ja lyhyt kertaus. Lääkitys aloitettiin kolme vuotta sitten, samaan aikaan aloitin terapian. (kela hylkäsi ensimmäisen hakemukseni, joten vuoden kävin omakustanteisesti)
Sairaslomalle jäin viideksi kuukaudeksi, olin 8 kuukautta töissä ja kaksi kuukautta sairaslomalla, jälleen vuoden töissä ja sitten sairaslomalle. Puolivuotta kelan maksamalla sairaspäivärahalla ja nyt puoli vuotta kuntoutustuella ja onneksi vielä toiset puoli vuotta.

Asioiden ollessa yleensä mahdollisimman hankalia jouduin soittamaan sekä ammattiliittoni edusvalvonta yksikön neuvontaan, että pääluottamusmiehelle.
Molemmat olivat äärettömän mukavia ja ymmärtäväisiä. Heidän kanssa oli mukava jutella.
Mutta jäi minua vaivaamaankin.
KUNTOUTUS, KUNTOUTUMINEN, TYÖELÄMÄÄN PALUU.
Sillä minähän olen nuori. Vasta 31 vuotias (ja 9kk), minulla on vielä monta vuotta aikaa maksaa veroja. Muuten tulen yhteiskunnalle liian kalliiksi.(olisivat puuttuneet asiaan 32 vuotta ja 6kk sitten, vitsi)
Ymmärrän, että minusta halutaan taas toimiva yhteiskunnanjäsen, ymmärrän, että kulutan verovaroja. Vaikka kaikki mitä saan meneekin kiertoon nopeasti. Mutta en palvele rahojeni vastineeksi yhteiskuntaa.

Mutta, kun minä en enää löydä tietä ja keinoa työelämässä jaksamiseen. Olen kokeillut kaikkea, joogaa, terveellistä ravintoa, liikuntaa, lukemista, terapiaa, anteeksiantoa,alkoholia, vihaamista, rakastamista, uskontoa...
Olen lukenut kymmeniä itseapu-oppaita, olen lukenut neuropsykologiaa, olen lukenut hengellistä kirjallisuutta, mielenhallintaa, raamattua. Etsinyt vertaistukea, puhunut ja kirjoittanut.Pohtinut ja etsinyt. Maalannut ja muovannut.
Mutta ei.
Nuo kaikki antavat hetkellisen hyvänolon, mutta eivät tuo elämään valaisevaa liekkiä.
Olen oppinut ymmärtämään.Tunnen sukupuuni, tiedän miten lumipallo on vierinyt eteenpäin. Tiedän missä on oireiluni juuret, tiedän missä on mennyt vikaan. Ymmärrän miksi meni vikaan.
Tieto ja ymmärrys auttaa hyväksymään asiat, mutta se ei muuta niitä. Se ei tuo takaisin puuttuvia osia, mikään ei enää voi tuoda takaisin puuttuvia osia.
Ehkä olisin tarvinnut hoitoa jo paljon aikaisemmin ja pelastettavaa olisi ollut.

Mutta nyt. Minun elämänliekkini palaa, kun saan elää hitaasti. Välttää suuria mutkia, kävellä kaupungilla, nukkua, katsoa televisiota, liikkua luonnossa, olla Takkutukan ja karvakavereiden kanssa, käydä saaressa syömässä pullaa, värjätä hiuksiani, nähdä kaunista ympärilläni. Silloin elämänliekki jaksaa palaa, mutta heti, kun jostain puhaltaa tuuli, se horjuu todella pahasti. Minun on elettävä hitaasti ja stopattava heti, kun siltä tuntuu. Joka aamu herään päivään, josta en tiedä mitään, en edes sitä saanko jotain tehtyä vai makaanko sängyssä koko päivän.
Minä en kaipaa paljoa ihmisiä ympärilleni, sosiaalisuus väsyttää.

Minä hyväksyn ja ymmärrän tämän. Mutta yhteiskunta ei, sillä olen nuori, minulla on työelämää jäljellä ja tulen muuten liian kalliiksi yhteiskunnalle.
Ahdistaa, minun pitää kuntoutua. Minun pitää parantua.
Mutta kun minä en osaa. Minussa ei ole eväitä sellaiseen. Olen miettinyt, jotain pienimuotoista vapaaehtoistyötä voisin tehdä, lähetinkin sähköpostia paikalliseen mielenterveysseuraan tänään.Pientä puuhaa silloin tällöin. Kuulostaa hyvältä.
Ei yhteiskunnan kannalta.
Välillä en tiedä itkeäkö vai nauraa ( joten koitan tehdä molempia tasapuolisesti).
Puhuminen kuntouttamisesta ahdistaa, joten menen huonoon kuntoon, enkä jaksa kuntoutua, mutta minun pitäisi kuntoutua joten minulle puhutaan kuntoutumisesta ja ahdistun, enkä kuntoudu....
Paradoksia kerrakseen.
Minun pitäisi ehkä kirjoittaa aiheesta teos nimeltään, Kuntoutusteos kuntoutujille, joista eivät enää kuntoudu.

Ruoka-rakas viholliseni

2011-03-08T02:29:00.000+02:00

Olen blogissani käsitellyt omaa ja median luomaa kuvaa naisen vartalosta, olen käsitellyt sitä enemmän kuin riittävästi.
Tai no, en vielä riittävästi, koska aion siitä vieläkin kirjoittaa.
Televisiosta tulee jatkuvasti erilaisia laihdutusohjelmia, luulen, että niitä tulee jopa enemmän, kuin sisustusohjelmia.
Laihdutusohjelmia vältän, mutta katson kyllä paria ohjelmaa, joissa naisia kannustetaan ennemminkin hyväksymään vartalonsa ja pukemaan se kauniisti.
Koska visualisuus on minulle tärkeää, on minusta aina ollut mukavaa pukeutua itsekin, kivasti. Siis minun mielestä kivasti, ei välttämättä Jaakko Selinin mielestä kivasti.

Olen nyt hiukan yli kolmenkymmenen.
Aloitin laihduttamisen kun olin muistaakseni 11-vuotta. Olen sairastanut syömistä siitä saakka. Minulla on kaksi siskoa, joiden kauneutta olen aina ihaillut. He ovat aivan erimuotoisia kuin minä. Minulla on murrosiän alusta saakka ollut leveät lanteet ja muhkea takapuoli ja reidet, mutta kapea vyötärö. Ihanne vartalo jollekin, ei minulle.
En ole koskaan ollut laiha, sanan varsinaisessa merkityksessä. Siis painoindeksini ei ole koskaan ollut alle 19, enkä ole ulospäin näyttänyt luurangolta.
Suhteeni ruokaan on silti ollut aina monimutkainen.
Olen aina rakastanut ruokaa ja silti vihannut sitä.

Taustoja valottaakseni, minulla oli pienenä äiti, joka piti itseään rumana pullukkana ja laihdutti jatkuvasti ja isä joka ihaili laihoja pitkätukkaisia naisia.

Olen aina ollut herkkusuu, rakastan kaikkea makeaa. Suklaata, karkkeja, jäätelöä, munkkeja, korvapuusteja....
Sokeria sekä rasvaa ja minä rakastan sitä.
Silti olen ymmärtänyt ruuan olevan suuri vihollinen ja ymmärtänyt mitä se vartalolleni tekee. Muuttaa minut vastenmieliseksi pullamössöksi.
Inhottavaksi, epäseksikkääksi, hylättäväksi, vihattavaksi, tahdottomaksi, heikoksi.
Tiedän kaiken laihduttamisesta, tiedän kaiken syömishäiriöistä.
Teini-iässä oksentelin. Se oli vapauttavaa, mutta äärettömän vastenmielistä. Minulla oli myös päiviä, jolloin ostin kaupasta pakkauksen suklaakeksejä ja elin sillä päivän.
Vähän yli parikymppisenä aloin kävellä, päivisin kertyi n.10km kävelyä. Söin töissä, en muuten.
Koin olevani lihava edelleen.
Oli liikuttava, tai iski niin huono omatunto, ettei pystynyt olemaan. Olen aina inhonnut liikuntaa. olen monesti ollut lenkillä veren maku suussa ja silmissä säteilevät tähdet. Sitten opin, että ennen lenkkiä on otettava suuhun lusikallinen hunajaa. Se kun nostaa verensokeria sen verran ,että jaksaa lenkin.
Kaupasta sai ostaa ainoastaan tummaa leipää, ja vähärasvaisia tuotteita ja hedelmiä. Viikonloppuisin sorruin mässäilemään, vaaleata leipä ja suklaata.

Kun sain masennus diagnoosin kolme vuotta sitten lopetin liikunnan ja lenkkeilyn. Siksi, että lääkäri käski. Ei siis lopettaa liikkumista, vaan pakonomaisen liikkumisen. Opettelin käymään kaupassa, ostamaan mitä mieli teki.
Osaan sen jo aika hyvin.
Mutta, joka kerta kun menen kauppaan, ääni pääni sisällä moittii minua siitä mitä ostan. Ostan silti sen jätskin, mutta syyllisyydentunto harteillani.
Syönkin sen jätskin, mutta ääni pääni sisällä, kertoo läskistä ja rasvasta.
Vihaan liikuntaa yhä edelleen. Siitä kehittyy minulle hetkessä pakkomielle, siksi vältän kaikkea muuta paitsi hyötyliikuntaa. Löysin hyllystäni jumppavideon, ensimmäinen päivä meni ihan hyvin, toisena päivänä en olisi jaksanut, kolmantena päivänä väänsin jo itkua, luovutin.
En enää suostu lähtemään lenkille kyynel silmäkulmassa.

En vieläkään osaa syödä, saatan elää päivän suklaalla, kirjaimellisesti. Tarvitsisin ravintoterapeutin, joka kävisi kanssani kaupassa ja valmistaisi ateriat.Mutta toisaalta en kestäisi sitä, en kestäisi, että joku puuttuisi syömiseeni.
Jos joku sanoo yhdenkin poikkipuolisen sanan vartalostani tai syömistavoistani seuraa katastrofi.(Takkutukka on kerran sen kokenut, ja oppi heti.)
Häpeän kaupassa ostoksiani, varsinkin, jos korissa on vain jätskiä ja suklaata.
Kun syön vihaan itseäni koko ajan, en silti voi olla syömättä. Olen tunnesyöjä. Syön jokaisen mahdollisen tunteen kunniaksi. Lohdutukseksi tai kiitokseksi.
Kun näkee minun ahmivan on turha luulla, etten kokisi siitä huonoa omaatuntoa.
Minussa on automaattilaskuri, joka laskee jokaisen rasva-ja sokeritipan.

Katselin tässä päivänä eräänä vanhoja valokuviani, vaikka olen aina vihannut ja inhonnut itseäni, huomasin nyt jälkeenpäin kuinka turhaa se on ollut.
Mutta silti...
Katsoin 17-vuotiasta itseäni, Wanhojen tanssit, olin nuori ja nätti. Olen lihonut 8 kiloa tuosta päivästä, se ei kuulosta paljolta, eikä oikeastaan näy. Mutta nuo kilot asuvatkin korvieni välissä.

Nyt kun olen vihannut itseäni, laihduttanut ja vihannut jokaista suupalaani, alan hiljalleen viihtyä vartalossani. Olemaan sinut itseni kanssa.
Kuitenkin tulee Kausia, varsinkin näin keväällä, kun kaikki lehdet kertovat miten päästä bikini kuntoon kesäksi.
Minä ajattelin laittaa bikinini roskiin kesäksi ja ostaa astetta isomman uimapuvun.
Ajattelen aina välillä miltä tuntuu ihmisistä, jotka ovat luonnostaan laihoja ja voivat syödä mitä vaan. Sitten muistan, että ehkä jonkun mielestä minäkin olen laiha ja voin syödä mitä vaan. Se on ihan katsojan korvien välissä.

Vaikka siis rupean olemaan jo aika sinut itseni kanssa silti pyydän paria asiaa.
Jos näet minut ostamassa jätskiä, kehu kuinka hyvä ostopäätös se on.
Jos näet minut syömässä jätskiä ( viidettä tuuttia) kehu, kuinka hyvää se tekee minulle.
Jos näet minut iloisena, tarjoa sen kunniaksi pala suklaata.
Jos näet minut surullisena, tarjoa minulle pala suklaata.
Jos näet minut kaupassa, pudota ostoskärryyni suklaapatukka ja kerro, että se on uutuus jota on pakko maistaa.
Jos näet minut lenkkipolulla, hidasta tahtia ja kehu kuinka hyvässä kunnossa olen ja sen kunniaksi pitäisi tilata pizza.
Jos menet ravintolaan kanssani kehu, kuinka on ihana nähdä nainen joka syö.
Jos tarjoat kahvia, osta aina myös munkki, koska pitäähän naisen munkkia saada.( Miksi nunnat eivät saa juoda kahvia? Koska heidän voi alkaa tehdä mieli munkkia. )

Eikä nämä ohjeet koska vain minua, vaan kaikkia ihania ihmisiä, jotka yhä edelleen painivat syömisensä kanssa.
Ja joiden elämän suurin rakkaus ja suurin vihollinen, on ruoka.

sepotetta seksistä

2011-03-03T22:09:00.000+02:00

Tänään kävelin pikkukaupungin katuja. Kävin ostamassa helmiä, että saan väsätä uusia koruja. Siinä matkalla oli porno-kauppa, tai miten sitä kutsuisi, että se kuulostaisi inhimilliseltä. Poikkesin sisään. Siisti ja mukava paikka, kaikki hyvin esillä, kaikkeen makuun löytyy. Aina tekorämpsistä (rämpsä=naisen alapää, siskoni sen keksi, ihana sana) lehtiin ja filmeihin. Sekä tavallisista "kilteistä leluista", kumisiin naamareihin. Kauppias oli myös oikein mukava, keski-ikäinen mies, joka kaupan omisti, siinä keskusteltiin. Kauppa käy, mutta tämä lopputalvi on vuoden hiljaisinta aikaa. Asiakasmääräkin on tuplaantunut, kun liike muutti ihan keskustaan.
Olin iloinen tuosta asiasta, ihmiset uskaltavat siis liikkeeseen astua ja tutustua uusiin asioihin.

Pohdin seksiä kovasti koruja kotona väsätessä.Seksi on outo juttu. Toisaalta se on mitä luonnollisinta ja toisaalta se on peikko, josta vaietaan ja jota hiljaa paheksutaan.
Toisaalta puhutaan, mutta kuitenkin vaietaan. Kuitenkin suhde seksiin on vuosikymmenten kuluessa muuttunut paljon avoimemmaksi, olen siitä todella tyytyväinen.

Kun olin porno-kaupassa selailin alennus DVD-laatikkoa. Siellä oli leffaa joka lähtöön. Mummoista aina shemaleihin. Ihan tavallistakin hommaamista oli välissä. Minusta on hyvä, että jokaiselle makunsa mukaan. Bisnespuolen pohdinta jääköön toiseen kertaan.

On kuitenkin hyvä muistaa, että porno on elokuvaa, se ei kuvaa todellisuutta. Sama kuin toimintaelokuvassa, sankaria ammutaan kahdesti ja vedetään turpaan ja se vaan jatkaa kulkuaan. Todellisuudessa, jokaisen naisen Rämpsä ei ole sopusuhtainen ja virheetön, eikä jokaisella miehellä roiku housuissa 32cm pituista Vekotinta ( kuten John Holmesilla).
Mutta silti porno on minusta hyvää opetusmateriaalia, nuorille ja vanhoille. Siitä voi saada ideoita, siinä saa aika hyvän kuvan miehen ja naisen anatomiasta ja voi oppia sellaista mitä kukaan ei kerro, eikä lehdet opeta esim. suuseksin saloja.

Muistan ne kamalat painajaismaiset oppitunnit koulussa jolloin oli "seksivalistusta", opettaja esitti kaavioita, joissa esitettiin erikokoisin palkein, minkä ikäisenä aloitaan seksin harrastaminen. On myös hyvä tietää millainen on naisen ja miehen anatomia, että missä on munasarjat ja kohtu. Mutta voin kertoa, että siinä itse tilanteessa ei munasarjojen ja kohdun sijainnin tietäminen auta mitään. Mielummin olisi tiedettävä, että kuka työntää minkä osan ja minne. Mikä tuntuu hyvältä ja mikä välttämättä ei.

Rippikoulussa sitten, se nuorin nuorisotyöntekijä demonstroi kurkulla ja kondomilla, että miten Kumin käyttö tapahtuu. Mutta muistakaa nyt ihmeessä harjoitella sillä omalla vehkeelläkin, tositilanteessa kun ei kondomi sen kurkun päällä auta mitään. Tyttöjen on ihan yhtä hyvä opetella kondomin käyttö.

Seksivalistusta sellaisessa muodossa, kuin se nykyisin on ei tarvittaisi, jos seksi olisi arkipäiväisempää. Jos ihmisten välinen kanssakäyminen ja siitä puhuminen kuuluisi normaalina osana arkea. Lapsille pitäisi esim. kertoa totuus lasten tulosta maailmaan (sillai pehmeästi tietenkin). Mielestäni myös, joka kodissa tulisi olla jonkinlainen ihmisen anatomiaa käsittelevä kirja, jota lapset saa vapaasti tutkia. Kun nähdään äiti ja isi alasti puhutaan avoimesti, että isillä on pippeli ja äidillä pimppi. ( Kuten useampikin lapsi on päivähoidossa julistanut) Hellyydenosoitusten tulisi olla kotona näkyviä, halailua ja pussailua.Lapsile pitäisi itsestään selvyytenä kertoa pienestä pitäen, että tytöt voi mennä naimisiin keskenään, kuten pojatkin. Ja jotkut haluaa molempien kanssa. (ja jotkut haluaa Vekottimen Rämpsän tilalle ja toisin päin)
Seksin ja seksuaalisuuden tulisi tulla lapsen elämään luonnollisesti, ei mitään kamalaa suurta keskustelua, vaan kokoajan käytävää avointa vuoropuhelua.
Erään tuttavani perheessä käytiin aina ovi auki vessassa, lapset oppivat jo pienestä pitäen, että äidillä on kukautiset ja mistä se johtuu. Ja että, niiden olemassa olo on mitä luonnollisinta.
Ennemminkin kuin sähläystä kurkun ja kondomin kanssa, nuorille tulisi puhua seksuaalisuudesta. Että erilaiset mieliteot on yleensä normaalin rajoissa. Kaikkien naisten Rämpsä on erilainen ja kaikkien poikien Vekotin.
Kaikki tykkäävät erilaisista asioista, masturbointi on todella hyvä juttu, ja kaikkien kannattaa kotona ottaa käsipeili ja tarkistella omaa Rämpsäänsä, että itsekin tietää mitä kaikkia reikiä siellä oikeastaan on.

Mielestäni nuorille tulisi opettaa, että seksi on kivaa. Ala harrastamaan sitä, kun tuntuu, että olet itse valmis ja halukas. Älä anna kenenkään painostaa itseäsi ja pidä itsestäsi huoli.Vaikka alottaisit seksielämäsi vasta 30-vuotiaana on sekin ihan normaalia.
Onneksi nykypäivän nuoret ovat suhteellisen avoimia ja valmiita puhumaan asioista.

Toinen asia on sitten jo suhteessa olevat, edellisen sukupolven kasvatit, jotka eivät hekään uskalla puhua seksistä. Hiljaa peiton alla hommaillaan ja mietitään, että hiton tylsää. Seksi, läheisyys ja hellyys ovat suhteen tärkeitä tukipilareita, niiden puutos aiheuttaa, surua, eroja ja pettymyksiä. Itsetyydytys eli masturbointi eli sooloseksi on mielestäni ihan terve osa suhdetta. Se on itsensä hoitamista ja hyvänä pitämistä, ihanaa itsekkyttä, jossa voi kantaa huolen pelkästään omasta hyvästä olostaan.

Kuukautiset ei ole este seksiin, mutta ymmärrettävää jos naista ei haluta, kun jalkojen välissä on Niagara tai miestä nyt vaan kammottaa veri. Tässäkin kohtaa avain onneen, on puhuminen.

Mielestäni porno on sallittua suhteessa, katsottiin sitä yksin tai yhdessä. Se on eräs keino nauttia ja kiihottua ja hei, se on vaan elokuvaa.
Tiedoksi naisille, vaikka miehesi katsoisi pornoa, ei se tarkoita sitä, että hän pitäisi sinusta yhtään sen vähempää tai vihaisi kaikkia naisia. Eikä hän oleta sinun käyttäytyvän kuin elokuvan kaunotar, täydellisessä Rämpsässään ja joka kykenee tyydyttämään 10 miestä samanaikaisesti.

Alusvaatteet, pitsiunelmat ja syötävät vaatteet piristävät kummasti seksi elämää. Tämä ei tarkoita, että niitä pitäisi aina käyttää, silloin tällöin vain. ( Esimerkiksi sellaisia karkkistringejä ei viitsisi jatkuvasti käyttää, koska lämmetessään muuttuvat ikävän tahmeiksi, mutta toisaalta olisihan siinä välipala koko ajan mukana.)

Toiset haluavat useammin ja enemmän seksiä kuin toiset ( yleensä ne enemmän haluavat ovat suhteessa miehiä) Se joka haluaa useammin ei ole hullu seksiaddikti, eikä se joka haluaa harvemmin tiukkapipo pihtari.
Niin se on se kultaisen keskitien löytäminen vaikeaa, kompromissi on vaikea löytää. Että pitääkö suostua useimmin vain toisen takia, vai onko oikein todeta toiselle, että onhan sinulla terveet kädet.( vihje:Yleensä romantiikan ylläpito arjessakin, kummasti nostaa naisen seksihaluja.)

Mutta seksielämän A ja O on mielestäni puhuminen ja kommunikointi. Kukaan ei ole ajatustenlukija, kukaan ei voi tietää tasan tarkkaan mistä toinen tykkää. Puhukaa, jutelkaa, tutustukaa toisiinne. Kokeilkaa.
Kaikesta on voitava puhua. Ongelmista ja ihanista asioista. Tutustukaa toistenne anatomiaan. Lukekaa, tutkikaa internettiä.

Suosittelen jokaiselle ( vauvasta vaariin) luettavaksi Matti Heusalan kirjat: Naisen seksuaalisuus ja Miehen seksuaalisuus.

Siis yhteenvetona mielipiteeni, jos se jollekin ei tullut selväksi.
Seksi on hyvä juttu, seksuaalisuus on hyvä juttu, erilaisuus on hyvä juttu. Älkää kunnelko esim. kirkkoa, joka saarnaa, että kuumasta kivestä tulee päähän, jos teette jotain muuta kuin olette aviopuolison kanssa lähetyssaarnaaja asennossa peiton alla.
Tutkikaa ja kokeilkaa ja löytäkää se oma juttunne.
Kunnioittakaa itseänne ja toista.

Loppuun pohdiskeleva kysymys.
Eräs mies huomasi kiihottuvansa vain ja ainoastaan pikkupojista. Hänellä oli kuitenkin järki päässä ja hän totesi, että on täysin lainvastaista toteuttaa fantasioitaan ja lakia hän ei halua rikkoa. Niinpä hän kävi kaupasta ostamassa poikien kalsarit ja masturboi aina ne kädessään, kun mieli teki. Koskaan hän ei siis yhteenkään lapseen koskenut, seksuaalisessa mielessä.
Onko tämä ihminen täysin kieroutunut rikollinen sika vai vain erilainen, jolla on oikeus tunteisiinsa?

Jos mies fantasioi raiskauksesta, mutta hän ei sitä tee, onko se ok?
Tai jos nainen fantasioi raiskauksesta, onko se ihan ok?
Minun mielestä kaikesta saa ja voi fantasioida, on eri asia saako/voiko sen toteuttaa käytännössä.

Me, myself and I

2011-02-27T20:55:00.000+02:00

Raamatun mukaan, missä kaksi tai enemmän kokoontuu, on Jumala läsnä. Minä olen sitä mieltä, että missä kaksi tai enemmän kokoontuu, on sodanuhka läsnä.

Ihmisillä on hirveä tarve olla oikeassa, myös minulla. Minun väittämät ovat aina oikeita ja minun ideat parhaimpia.
Jos asuu yksin, työskentelee yksin ja on yleensäkin yksin, ei tuosta koidu ongelmaa.
Mutta, kun joku tulee lykkäämään joukkoon omia mielipiteitään ja on toki sitä mieltä, että hänen ideat ovat myös täysin oikeita.
Kaksi tai enemmän ja tämä on totuus.

Otan esimerkiksi itseni, niin ei sitten kenenkään tarvitse näpättää yleistämisistä.
Minä olen äärettömän huono kompromisseissä. Minä olen huono luovuttamaan, minä olen huono antamaan muillekin tilaa ja luottamaan muihin.
Olen asunut yksin, no aina. Kotona tietysti aikoinaan, mutta silloinkin minulla oli oma huone. Minun on saatava sisustaa juuri sen näköiseksi kuin minä tahdon, sellaiseksi, joka minusta on kaunista. Minua ahdistaa, jos joku tulee tunkemaan väärää mattoa reviirilleni.
En kykenisi antamaan vapaita käsiä asuntoni suhteen yhdellekään sisustussuunnittelijalla, vaikka se olisi Marko Paananen.

Onneksi olen aina viihtynyt yksin ja omissa oloissa. Työelämässä tämä on ennemminkin tuottanut hankaluuksia. Välillä minut on koettu hyvinkin jyrääväksi ja liian nopeaksi tekemään päätöksiä, niin että hitaat eivät aina kerkeä mukaan.
Pyydän anteeksi.
Kyllä, olen soittanut työaikani päätyttyä töihin ja tarkastanut, että siellä pärjätään, vaikka en ole paikalla. Osaan tarvittaessa olla kovaääninen, enkä pelkää avata suutani.
Osaan olla myös ujo ja hyvin hiljainen.

Takkutukkakaan ei ole mikään kompromissi-ihminen. Haluamme molemmat tehdä jutut omalla tavallamme. Siksi, emme asukaan yhdessä. ( uskon, että samanlainen järjestely olisi monen suhteen pelastus).
Jos käymme kaupassa molemmat ottavat oman korin/kärryn ja kiertelevät sen kanssa omaan tahtiin kaupassa, kassalla sitten tavataan. Koska minun tyylini on poukkoilla epäjärjestyksessä sinne ja tänne ja katsella kaikkea, kun taas Takkutukka haluaa mennä järjestyksessä ja ostaa vain sen mitä on ajatellutkin.

Viime kesänä, joku olisi saanut aikaan hyvän kotivideon, jos olisi salaa kuvannut meidän yhteistä aidanrakennusta. Molemmilla oli hyvä idea, kuinka aita rakennetaan ja kumpikaan ei halunnut luopua ideastaan. Molemmat osasivat myös käsitellä työkaluja omasta mielestään täydellisesti.
Monen tunnin ähellyksen, kiroilun ja itkemisen jälkeen aita oli valmis. ( vaikka myöhemmin huomasimme, että koira pääsi aidasta huolimatta karkuun.) Anteeksi pyydeltiin ja naurattikin jo, että kun MINÄ ja MINÄ.
Olemme molemmat siis aina oikeassa. On siinä hyviäkin puolia, kun keskustelemme asioista, esim. politiikasta tms. keskustelut ovat kunnon keskusteluja, eikä mitään hymistelevää löllöä. Ja on meillä paljon asioita, joista olemme samaakin mieltä.

Toisaalta jos kumppanini olisi kovin kiltti ja kaikkeen suostuvainen, olisin onnistunut tuhoamaan hänet vuodessa.
Olen opetellut välillä olemaan hiljaa, annan Takkutukan tehdä asioita ilman minun neuvomista, hyväksyn hänen jutut aina panematta vastaan ja annan hänenkin päättää tekemisistämme. Mutta on hänkin opetellut.
Onni on kuitenkin, että olemme molemmat erakoita ja viihdymme paljon yksinämme ja teemme mielellämme asioita yksin. Siksi varmaan sovimme yhteen niin hyvin.

Kyllähän kompromissin vaikeudet näkyvät suuressa maailmassa koko ajan ja kaikkialla.
Esimerkiksi uskonnot, kun me nyt olemme tätä mieltä niin kaikki muut ovat väärässä. Minä en hyväksy ja minä en luovuta. Koska minä olen oikeassa. Että, juu periaatteessa uskomme samaan jumalaan, mutta kun nuo toiset uskovat väärin. Ne joutuu helvettiin. ( Tällöin jumala huokaisee taivaissa ja toivottaa kaikki kirkonmiehet mielessään helvettiin).

Mutta kun se on niin vaikeaa, antaa edes vähän periksi. Kuunnella muitakin. Olla huutamatta, että minä ja minä ja minä!
Ottaa muut huomioon ja ymmärtää se, että kun tässä ei ole kysymys vain minusta.

Itsekkyys ja omista mielipiteistä kiinni pitäminen on hyvä asia, mutta rajansa kaikella.

miten pelko lähtee

2011-02-17T20:49:00.000+02:00

No ei ainakaan laulamalla iloisesti, se saattaa kyllä väistyä hetkeksi.

Olen hirveän pelokas ja ujo.
Olen oppinut olemaan ihmisten kanssa tekemisissä ja oppinut näyttelemään todella rohkeaa. ja joskus on vain pakko olla rohkea, onneksi yleensä sellaisissa tilanteissa adrenaliini hoitaa hyvin osuutensa.
Olen pienestä pitäen ollut niin kovin huolissani tulevaisuudesta.
Huolehdin niin kovasti vanhempieni asioista mm. raha-asioista, vaikka en niistä hölkäsenpöläystä ymmärtänyt, mutta äänenpainot ja ilmeet ymmärsin.
Kerran hain postin, siellä oli kirjekuori, joka oli osoitettu isälleni, siinä luki myös, että ennakkopidätys ilmoitus, se oli kamalaa, olin varma, että nyt isäni pidätetään.
kerran kävimme retkellä Tampereen planetaariossa, olin aika pieni ja siellä puhuttiin mustista aukoista, olin pitkään hyvin ahdistunut, koska maapallo tuhoutuu.
En suostunut pienenä menemään mihinkään, saati sitten olemaan pimeässä.Pimeän pelko jatkui pitkälle murrosikään, lähinnä se oli tuntemattoman pelkoa( jota myös kuolemanpeloksi kutsutaan). Yhteen aikaan valojen sytyttäminen ja valokuvien katselu auttoi, asiaan auttoi myös Psalmien ja laulujen laulun lukeminen. Psalmi 23, tuttu varmaan jokaiselle: " Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa..."

Toisen kämppäni naapurissa asui kovaa tappeleva juoppo pariskunta, keskenään he melusivat. Mutta aina kun huuto ja melu alkoi, minut valtasi lamaannuttava pelko ja menin mahdollisimman hiljaiseen ja pimeään nurkkaan istumaan.
Vaikka olen oppinut paljon kohtaamaan asioita, kärsin vieläkin peloista. Tuntemattoman pelosta, tulevaisuuden pelosta. Pelkään, että menetän kotini, tai fyysisen terveyteni. ( sinäänsä hyvin hassua)
Kärsin kuoleman pelosta. En pelkää kuolemaa, vaan sen luomaa menetystä, kipua ja tyhjyyttä. pelkään pelkoa.
Viikonloppuna olin Takkutukan luona. Nukuin huonosti, en saanut unta, nukahdin välillä ja heräsin taas.
Yht´äkkiä huomasin, että takkutukka on oudon hiljaa ja koko ajan nukkunut samassa asennossa. Olin varma, että hän on kuollut, kaulapulssi löytyi ja hengityskin kuului. Nousin ylös ja kunnon paniikki iski. Mitä, jos Takkutukka olisikin ollut kuollut?

Siitä seurasi parin tunnin valvominen sekä minulla, että Takkutukalla. Valvominen päättyi rauhoittavan lääkkeen tuomaan syvään uneen.

On olemassa keinoja hallita pelkoa.
-Pelko on minussa ja lähtöisin minusta, se ei ole ennusmerkki mistään vaan tunne. Pahoja asioita voi tapahtua, mutta se, että pelkää niitä etukäteen ei auta mitään. Varasuunnitelmia on hyvä olla, mutta niiden ei pidä antaa ohjata elämää.
-Terve pelko on ihan hyväksi, vihaiselle humalaiselle miehelle, ei kannata kettuilla taksijonossa.
-Pelko on tunne, joka on peräisin turvattomuudesta. lapsuuden turvattomuus on luonut minussa tulevaisuuden pelon ja tuntemattoman pelon, se on siis tunne. joka on olemassa minussa. Sitä voi siis oppia hallitsemaan, sen voi voittaa ja siihen on olemassa lääkettä.

Pelko on tila, jossa ihmisen syvimmät ajatukset pomppaavat pintaan. Kun kuolemanpelko lähestyy ihmistä paljastuu todellinen luonne. En tarkoita tätä hyvänä tai pahana asiana, vaan mielenkiintoisena faktana. Kuolemanpelossa ihmisen selviytymisvaisto on niin vahva, että hän on valmis tekemään mitä tahansa selviytyäkseen. Silloin viimeistään huomaa, mikä elämässä on tärkeää. Silloin löytää myös turvansa. Tarkoitan tällä sitä, että normaalissa elämässä, on helppo järkeillä, on helppo päättää uskoako Jumalaan, rahaan, tieteeseen, ufoihin, noitiin vaiko joogaan.
Kun elämän nurjapuoli iskee ja tuijottaa kuolemaa silmästä silmään ( oli se millainen" kuolema" tahansa, sairaus, yksinäisyys, tulevaisuus, kipu, häpeä,kuolema....) ihmisen syvin usko ja tahto löytävät paikkansa.
Silloin huomaa, mihin pohjimmiltaan turvaa ja uskoo.

Mutta kun pelko ja kauhu iskevät punnitaan se syvin ja sisin, se ketä sinä huudat avuksi?

Siis korostan tämä ei ole uskonnollinen julistus, vaan katsaus ihmisen tunteisiin, niiden hallintaan ja ennen kaikkea siihen, miten helppo asioita on järkeistää, mutta hädän keskellä monella tulee äitiä ikävä. ( Ihan kirjaimellisesti) Moni on valmis tappamaan ja unohtamaan kaikki omat eettiset näkemyksensä. Niin vahva on ihmisen selviytymisvaisto.

Siis, miten pelko lähtee?
Koskaan se ei lähde, mutta sitä voi oppia hallitsemaan. ( kuten minä, en katsele enää nykyään ollenkaan kauhuelokuvia, koska "pelkurina" tiedän sen seuraukset)

kel´onni on, se onnensa hoitakoot

2011-02-06T17:52:00.000+02:00

Olen työskennellyt lasten kanssa syksystä 1998 asti. Vuosi sitten jäin pois töistä ja paluuta ei ole näkyvissä.
Monenlaista on nähty, olen ollut työssä koulussa, suomenkielisessä päiväkodissa, ruotsinkielisessä päiväkodissa, yksityisellä puolella ja julkisella sektorilla. pelkässä päivähoidossa, sekä ympärivuorokautisessa yksikössä.
Kaikenlaista on nähty.
Jokaisessa hoitopaikassa lapset ovat aina samanlaisia, ihania, joskus hyvinkin ärsyttäviä, muta loppujenlopuksi aika rakastettavia palleroita.
Kas kummaa, myös vanhemmat tuppaavat olemaan samanlaisia.
Suurimman poikkeuksen eri työpaikkojen välillä tuovat työkaverit. Mutta kun heitäkin oikein tarkastelee, joka paikasta löytyy tietyt karikatyyrit ja samanlaiset ongelmat.
En tällä kertaa kuitenkaan pureudu päivähoitoon vaan vanhemmuuteen.

Minulla on paljon mielipiteitä, mutta yksi on ylitse muiden:
Ken´lapsen hankkii, myös huolehtii siitä.

Ei ole päivähoidon, eikä kouluntehtävä kasvattaa lasta, niiden tehtävä ei myöskään ole valmentaa lasta elämään tai opettaa lapselle hyviä käytöstapoja. Niiden tehtävä ei ole myöskään luoda perustaa lapsen hyvälle itsetunnolle

Kaikki edellä mainittu on perheen tehtävä. Se mistä perhe muodostuu on täysin yhdentekevää. On aivan sama kasvaako lapsi äidin ja koiran kanssa vai isän ja kissojen kanssa. Se onko perheessä kaksi äitiä tai kaksi isää on täysin yhdentekevää. Puolestani lapsen voi kasvattaa koko kylä tai 15 naisen tai miehen kommuuni.
Koti voi olla myös adoptiovanhempien tai kasvatusvanhempien luona tai isovanhempien luona.
Esimerkkejä löytyy.

Ainoa asia millä on väliä, on se että lähtökohta kaikkeen tulee kotoa. Kasvatus tulee kotoa, hyvät käytöstavat tulee kotoa, toisten huomioon ottaminen tulee kotoa, itsetunnonperusta löytyy kotoa.

Lapsen hoito ja kasvatus on kodin tehtävä. Päiväkoti ja koulu tukevat kotia kasvatuksessa, mutta ken lapsen hankkii, se myös hoitaa sen.
Koulua ja päivähoitoa on turha syyttää, kun ongelmia lapsen kanssa ilmenee. Silloin katse on käännettävä, lapsen huoltajaan.
Ongelmia voi toki ratkaista "ammattilaisten" kanssa, mutta narut ovat huoltajien käsissä.
On turha yrittää opettaa lapselle, että pöydästä noustessa sanotaan kiitos, toisia ei lyödä ja ole hyvä on kaunis ilmaisu, jos kotona näytetään aivan toisenlaista esimerkkiä.
Pienelle lapselle koti on turva ja huoltajat ovat jumalia.

Mielestäni on julmaa ja edesvastuutonta, että lapsiaan saa kohdella melkeinpä miten vaan ilman, että yhteiskunta puuttuu asiaan. Välillä tuntuu, että eläintenoikeuksista ollaan enemmän huolissaan kuin lastenoikeuksista.
Mielestäni jokaiselle lasta harkitsevalle pitäisi olla pakollinen vanhemmuuskurssi, vähän kuin autokoulu. Mielestäni on erittäin ristiriitaista, että adoptoidessa lasta on käytävä läpi raskas prosessi ja todistettava pätevyytensä vanhempana. Raskaaksi taas saa pamahtaa kuka tahansa. Raskaana ollessaan saa käyttäytyä melkeinpä miten tahansa.
Lapsen huostaanotto vaatii aika paljon rikkomuksia. Yhtenä syynä tähän on se, että lastensuojelulla ei ole resursseja ja sijaiskoteja ei tahdo löytyä.

Minussa herättää ääretöntä vihaa ja vastenmielisyyttä ihmiset, jotka henkisesti tai fyysisesti laiminlyövät lapsiaan.
Mielestäni lasten laiminlyöntitapauksissa, vanhemman " kuntoutus" pitäisi laittaa toiselle sijalle ja lapsen psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi ehdottomasti ykkössijalle. Oli laiminlyönnin syy mikä tahansa. Myös takautuvasti annettava rangaistus lapsen laiminlyönnistä olisi ihan paikallaan.

Tässä lapsi haluavan muistilista:
-Lapsi ei ole lelu
-Lapsi ei hiljene nappulaa painamalla
- Lapsen hoito on työtä
-Parhaimmillaan lapsi aiheuttaa kasvattajalleen halun hypätä parvekkeelta.
-Lapsi vie yöunet
-Lapsi tulee kalliiksi.
-Lapsi ei pelasta parisuhdettasi, vaan parhaimmassa tapauksessa tuhoaa sen.
-Lapsi on huoltajastaan riippuvainen ainakin seuraavat 18 vuotta, parhaimmillaan 24 tuntia vuorokaudessa.
-Lapsi ei ota huomioon vanhempien menoja ja haluja.
-Lapsen teko tietää selibaattia
-Synnytyksen jälkeinen masennus tai psykoosi on erittäin huomioon otettava asia
-Lapsi menee aina ykkössijalle
-Lapsi ei pärjää itsekseen.
-Lapsi ei ymmärrä, jos ei halua ymmärtää.
-Lasta pitää kasvattaa.
-Lapset haisevat ja sotkevat
-Lapsen kanssa lääkärissä juoksu on usein arkipäivää, sillä lapset sairastavat ja jos ei muuta he tunkevat paperinpaloja syvälle korvaansa.

Edellä mainitut olivat todellakin ääriesimerkkejä, eivätkä aina paikkaansa pitäviä. Mutta se mitä haluan sanoa, lapsi ei ole hiljaa kapalossa köllivä nyytti.
Lapsi tietää työtä ja elämänmuutosta.
Jos vauvakuume iskee olisi erittäin hyvä mennä ensin lapsenvahdiksi (enemmän kuin pariksi tunniksi) tai vaikka lastentarhaan töihin.
Jos vielä kaikesta huolimatta olet varma, että tätä minä haluan, eikun homma käyntiin.
Sillä loppujen lopuksi ja kaikesta huolimatta lapset ovat aika ihania palleroita, jotka rikastuttavat elämää ja antava sille uutta perspektiiviä.
Oli ne sitten omia tai jonkun muun.

Hatun nosto kaikille niille, jotka ovat lapsen saaneet ja kunnialla sen hoitaneet, sillä se on vaativaa työtä.

Katkerako, en minä, koskaan...

2011-02-03T22:32:00.000+02:00

Kuka nyt joskus ei olisi.
Katkera.
Pienistä asioita.

Vaikka vaan, että kaverin hiukset ovat pidemmät, kiharammat ja paksummat, että miksi tolla, miksei mulla.

Vaikka kirjoitan hienoja juttuja hyväksymisestä ja aurinkoisesta elämästä, en voi sanoa, että en minä ole koskaan katkera.
Kyllä minä olen.
Elämälle, elämästäni.
Joskus se aina iskee päälle. Tulin ajatelleeksi asiaa eilen, Yle TEEMAlta tuli ohjelma, jonka nimi oli Alica ja skitsofrenia.
Siinä Alica ja hänen vanhempansa kertoivat sairauden puhkeamisesta, sen hoidosta ja nykytilasta. Siinä käytiin läpi sairaalajaksot ja kuntoutukset.
Eniten mieleen jäivät Alican vanhemmat, kuinka he kertoivat huolesta tytärtään kohtaan ja kuinka raskasta lapsen sairastuminen on ollut.
Dokumentissa oli kohta, jossa kerrottiin mitä tapahtui kun Alica sai diagnoosin. Ensimmäisenä hän oli soittanut isälleen ja kysynyt rakastatko sä mua vielä?
Isä oli vastannut, että entistä enemmän.
Äiti oli samoilla linjoilla.

Mietin oman tieni kulkua. Oma tieni kulki niin toista kautta.
Oma tieni kulki yksinäisyyden kautta, kannoin itse itseni. Pienestä pitäen.
Silloin kun viimeinkin menin lääkäriin ja sain sen DIAGNOOSIN ja sanoin ääneen sen mitä olin piilotellut viimeiset 13 vuotta, tuki tuli ihan muualta kuin omien vanhempien taholta. Vahvin tuki tuli työkaverin/ystäväni ja tätini taholta.
Suuri kiitos heille.
Mutta tätini asui 200km päässä ja ystävälläni oli oma perhe ja työ. Puhelimet olivat käytössä ahkeraan.

Olin tuolloin 28, aikuinen jo, mutta kuitenkin. Kun elämä heittelee ja pahasti kaipaa turvaa ja hellyyttä.
Onneksi oli kissat antamassa hellyyttä ja turvaakin.

Sitten mietin elämääni nyt. Tänään tuli kuntoutustuki eli eläke, maksoin vuokran ja laskut. Puhelimen, internetin, lääkkeet, tv-luvan, sähkölaskun, vakuutusmaksun, lääkärinlaskun. Jäljelle jäänyt saldo ei naurattanut, sillä pärjää hyvin, mutta ei sillä juhlita.
Olen 31, minulla pitäisi olla asiat paremmin.
Olen ollut työssä siitä asti kun kirjoitin ylioppilaaksi, opiskelin ja tein töitä samaan aikaan. Olen koulutettuna huonopalkkaiselle sosiaali-alalle.
Johtuen siitä, että kun oli aika opiskella, lukion jälkeen, tiesin, että minulla ei ole rahaa. Opiskelun ohella pitäisi elääkin, maksaa vuokrat ja kaikki. Oppisopimus oli tapa joka mahdollisti opiskelun ja palkanjuoksemisen.
Valmistuttua oli vain pakko mennä työhön, jatko-opiskeluun ei ole koskaan ollut mahdollisuutta, rahan takia.
Ja koko ajan kenenkään tietämättä sairastin masennusta.
Elämäni on mennyt selviämiseen, selviämiseen joka hemmetin aamusta.

Minä en saanut elämääni hyviä eväitä ja kunnon potkua. Taistelin itse minkä jaksoin, enempää en jaksanut tai jaksa.
Ei se raha ole, joka välillä vituttaa eniten (vaikka ketuttaa se kaikki raha, jonka tämä sairaus on niellyt) enemmänkin kun katselee ympärilleen ja näkee ihmisiä, jotka eivät osaa arvostaa mitä heillä on. Jotka eivät ymmärrä elämän toista puolta ja jotka eivät ole valmiita antamaan omastaan, katsomaan vierelleen ja huomaamaan muita kuin itsensä.

Toisaalta taas, ei minulla sinänsä ole valittamista, minulla on ihan kiva kämppä, vaikka vuokralla onkin. Asun pikkukaupungissa ja viihdyn täällä. Vaikka täällä onkin vain kaksi ihmistä, jotka tunnen ja joiden kanssa olen tekemisissä ( Takkutukka ja Saarenmies) he molemmat ovat ihmisiä, jotka eivät edusta mitään niistä ominaisuuksista, joita edellä mainitsin.
Täällä tiedän aina, että jos suru tulee puseroon olen aina tervetullut, sekä Takkutukan, että Saarenmiehen luo ja saan aina apua.
Minun ei tarvitse käydä työssä, ainakaan toistaiseksi. Saan nukkua aamulla ja valvoa illalla. Nukkua päikkärit. Facebook ja sähköposti on käytössä.
Ja jos rehellisiä ollaan en edes tarvitse mitään, kaapit pursuaa vaatteita, kirjoja ja leffoja.

Silti, joskus miettii että MIKSI MINÄ?
MIKSI MINUN tieni kulki näin?
MIKSI MINÄ en saanut tuota mitä tuo?

Itsekästä, mutta välillä ihan tervettäkin.
Ainoa keino, jolla minä olen ja tulenkin selviytymään on ajatella, että tällä kaikella on tarkoitus.
Ymmärsin sitä tai en, kaikella on tarkoituksensa.
Pakko olla, muuten tässä ei ole mitään järkeä ja silloin ei palaset pysy enää kasassa.

Karvat

2011-01-26T20:27:00.000+02:00

Mielestäni jokaisen naisen pitäisi ainakin kerran aikuisiässä leikata hiukset, siis ihan pois kokonaan, tai ainakin siilitukka.
Hiuksethan ovat uusiutuva luonnonvara, joten ne kasvavat takaisin, ehkäpä vielä parempina kuin alunperin.

Hiuksethan on sinänsä aika turha karvapesä. Tietysti kalju saattaa palaa auringossa. tai hyttyset ehkä vähemmän karvaista päätä, tai ainakaan siinä ei näy puremat.
Siinäpä se sitten olikin.
Juuri on hiuksessa se elävä osuus, muutenhan se on kuollutta, hius meinaan.

Kuka on keksinyt, että naisella on oltava pitkät hiukset, kuka on keksinyt, että pitkät hiukset ovat naiselliset ja kuka on keksinyt kirjoittaa raamattuun, että hiukset ovat naisen kruunu. Se on tietysti se sama heppu, joka on keksinyt islamin-uskossa huntu-säädöksen.
Ovat yhdessä lyöneet viisaat päänsä yhteen.

Se joka keksii miksi pitkät hiukset ovat käytännölliset, kertokoot sen minulle. Tietysti niihin voi pyyhkiä rään nenästä ja kaiken suun ympärille kertyneen moskan ja niitä voi pureskella.

Hiukset ovat puhtaasti ulkonäöllinen juttu. Pitkiä hiuksia voi laittaa, ne voivat kaunistaa, ne voivat olla huomion kiinnittäjät.
Pitkät hiukset vaativat aikaa, hoitoa ja kärsivällisyyttä.
Itse inhoan sekaisia ja takkuisia ja huonosti hoidettuja hiuksia ( ellei se ole tarkoitus).
Työssä ollessani minä olin se, joka letitti tyttöjen hiukset ja hyvä, etten työkavereidenkin.

Hiukset ovat siis huomionhakua varten.
Näin kerran kaupungilla erään naisen, hän oli meikkaamaton, vaatteet olivat harmahtavat ja ehkä hän oli hiukan pullea. Hyvin mitäänsanomattoman näköinen.
Miksi huomioni häneen kiinnittyi?
Hiusten takia
Hänellä oli hiukset takapuoleen asti. Ohuet ja maantienväriset, mutta pitkät. Tosiaan hyvin ohuet, mutta pitkät, huonokuntoiset, mutta pitkät.
Ehkä juuri nuo hiukset olivat se juttu, millä tämä nainen sai itselleen itsevarmuutta ja huomiota.
Tai, kunhan arvailen.

Itsevarmuuden ja elämän ei pitäisi olla kiinni hiuksissa tai vaatteissa, ei ulkonäössä tai meikissä. On helppoa, vetää jalkaa verkkarit ja mennä aina silloin tällöin meikittä kauppaan, kun tietää, että hetkessä saa maskin takaisin naamaan.
Mutta mennäpä julkisuuteen ilman hiuksia. Hiuksettomuuden saa peitettyä vain pipolla tai peruukilla. Eikä niitä saa ihan hetkessä takaisin.
Kuten sanoin, mielestäni jokaisen naisen tulisi aikuisiällä, edes kerran ajaa hiuksensa pois tai siiliksi. Silloin ei voi peittää mitään ja on jotenkin täysin paljas.
Ja onhan se hirveän helppo hoitoista. Rahaa ja aikaa säästyy hurjasti
.
Ajoin kerran kulmakarvatkin pois, ihan vain kokeillakseni, ei muuten ollut hyvä kokeilu.
Ja parrattomat miehet, parta pois ja paljastakaa kasvonne.
Kokeilkaa naiset myös kävellä ilman rintsikoita julkisesti, näyttäkää ketunnenät ja rusinasäkit.
Olkaa itsevarmoja, koska olette omia itsejänne, ei sen takia mitä ulospäin näkyy.

Ja nyt kun karvoista puhutaan, laitetaan loppuun kuvat parista karvakasasta.

kukka ja Kalle

Kukka ja Lippe

Suomenpystykorva, joka on Lippen hyvä kaveri

Kukka aka. joulukalkkuna

Opaskoira, joka on myös Lippen kaveri

Raastavaa rakkautta

2011-01-17T16:39:00.003+02:00

Muistelin tässä taas omia kouluaikojani.

Lähinä opettajiani.

Minulla taisi olla joka vuosi eri opettaja, ei, viidennellä ja kuudenella oli sama täti.

Kuten olen monta kertaa maininnut olin kiltti ja hiljainen keskiverto-oppilas, helppo ja mukava tapaus. Osasin lukea jo ennen kouluun menoa. Kouluun menin suoraan kotoa, en käynyt eskaria tai mitään valmistavaa koulua.

Koulussa en koskaan pysynyt perässä. En oikein ymmärtänyt, enkä sitten uskaltanut edes kysyä.

Tulin kouluun kauempaa koulukyydillä, joten olin aivan ulkona kaveriporukoista, jotka asustelivat lähellä, kävelymatkan päässä.

Minä kuljin bussilla tai taksilla, matkaa oli kuitenkin sen verran.

En muistele kouluaikaa lämmöllä. Ahdistavana ja kamalana ennemminkin.

Jälkeenpäin olen miettinyt opettajien suhtautumista minuun. Ehkä olin sellainen kiltti ja kiva, perheestä joka tunnettiin hyvin pienellä paikkakunnalla, että kukaan ei ottanut asiakseen puuttua.

Tottelin aina ja heti.

Sellaiseen ei puututa yhtään niin helposti, kuin häiriötä aiheuttavaan oppilaaseen.

Minulla oli kovin traagisia rakastumisia läpi kouluaikani.

Toisella luokalla, rakastuin tulisesti isosiskoni luokkakaveriin. Hän oli minua viisi vuotta vanhempi. Iso seiskaluokkalainen. Hän oli aivan ihana, en kyllä nyt enää muista hänen nimeään. Hän eli ja oli vahvasti läsnä minun omassa pikku maailmassani.Hän kulki kouluun samalla koulubussilla kuin minä.

Voi kuinka hänestä unelmoin, valmistin hänelle kirjeenkin, jossa oli sydäntikkari ja jotain sydäntavaroita. En koskaan sitä uskaltanut antaa.

Siskoni on minua siis viisi vuotta vanhempi ja olin itseasiassa kaikkiin hänen luokkansa poikiin aina raastavasti rakastunut.

Minulla oli harrastus, katselin siskoni luokkakuvaa ja kuuntelin muumisatua korvalappustreoilla, kuvittelin, että nuo ihanat pojat näyttelivät osaa rooleista ja minä toki sitä ihanaa Niiskuneitiä. Tämä oli siis vuonna 1987, samana vuonna kun minulta oli leikattu aivokasvain ja olin kalju ja kipeä.

Viidennellä luokalla, kun olin 11 vuotta rakastuin tulisesti naapuriluokan opettajaan. Hän taisi olla silloin noin 30 vuotias, nuori opettaja, jolla oli pieni lapsi ja vaimo. Hän oli niin ihana.

Halusin niin kovasti olla hänen silmissään kaunis ja taitava. En kuitenkaan ollut. Halusin niin kovasti, että hän olisi kiinnittänyt minuun huomiota ja rakastunut minuun.

Unelmani ei toteutunut.

Googlasin tämän opettajan tässä päivänä eräänä ja siellä hän on yhä vieläkin opettajana samassa vanhassa koulussani.

Hän on viisissäkymmenissä ja hänen lapsensa taitavat olla parikymppisiä.

Että terveisiä vaan.

Yläasteen suurista rakkaustarinoista en edes viitsi kertoa, koska ne olivat aina hyvin yksipuolisia ja raastavia. Kun en edes ollut kaunis ja ihana.

Rakastuin aina surkeasti ja täysin saavuttamattomissa oleviin poikiin. Olin ujo, enkä koskaan uskaltanut lähestyä ketään, korkeintaan lähetin nimettömiä kortteja. Ja toki harjoittelin nimeni kirjoittamista pojan sukunimellä.

Etsin niin kovasti rakkautta ja halusin niin kovasti tulla rakastetuksi.

Ne poika raukat jotka olivat ihastuneita minuun jäivät täysin vaille huomiotani, koska minä rakastuin niihin komeisiin ja kaukaisiin.

Voi sitä raastavaa rakkautta.

kahellaa

2011-01-15T18:14:00.005+02:00

Tein pikareissun Helsinkiin. Aamulla lähdin illalla tulin takaisin. lähemmäksi 10 tuntia tuli junassa istuttua, mutta kyllä sen kestää, paitsi, että oli kylmä, junassa nimittäin.
Pikareissulle oli syynsä, hoitavan psykiatrin tapaaminen.
En jaksanut jäädä kaupunkiin sen pidemmäksi aikaa, joten pikareissu oli ihan hyvä ratkaisu. Sain hetken katsella kaupungin huumaa, ruskeaa lunta ja loskaa ja muistin miksi en lainkaan kadu päätöstäni muutosta pikkukaupunkiin.

Tapaamisen syynä oli päivittää tilannetta; kirjoittaa kasa uusia reseptejä ja uusi B-lausunto jatkoa varten.
Lausunto tulee postissa perässä.

Tässä kohtaa tulee uudestaan ja uudestaan aina kelailtua taaksepäin, oma "sairaushistoriaansa"
Pitkäaikaisesta masennuksesta puhuttaessa, tarkoitetaan masennusta joka on kestänyt tuollaiset parisen vuotta. En voinut olla miettimättä, miksi kutsutaan masennusta, joka on kestänyt 17 vuotta. Se on aika paljon se, pitkälti yli puolet elämästäni.
Olin 14, kun huomasin ensimmäiset oireet. Tuijotin huoneessani jääkiekon MM-kisoja ja tajusin, että tämä ei nyt oikein skulaa, tämä homma. Ei jääkiekko, eikä minun elämä.

Odotin vielä kuitenkin toiset 14 vuotta, ennen kuin kerroin lääkärille asiasta ( tai edes kenellekään). Siis elämästäni, en jääkiekosta. Lääkäri oli samaa mieltä kanssani, ettei oikein toimi.

Olin kuitenkin siihen asti hoitanut elämääni mallikkaasti.
Ammatti, kyllä
Työpaikka, kyllä
Kunnallispolitiikka ja kirkon hallitsevat elimet, kyllä
Täydellisyys, kyllä
Ihmissuhde, kyllä ( vaikkakaan ei kovin...normaali)
Paitsi, että aina kun olin yksin kotona, mietin vaan, että miten jaksan ja selviän.Usein ajattelin, että jos laatikossani olisi ase, löytyisivät aivoni jo peräseinältä. Lähinnä siksi, että muut tavat päättää maallinen vaellus ovat hitaita ja niissä jää liikaa aikaa miettiä. Tietysti metron alle voi dyykata, mutta onko sitten oikein traumatisoida muita..?

Siitä saakka olen syönyt lääkkeitä ( joita syön edelleenkin, paljon ja joiden nimeen vannon, edelleenkin) ja istunut terapiassa.
Omavaltaisena päätöksenä päätin lopettaa terapian kuukausi sitten, en ole enää kokenut, että saisin siitä irti mitään. Lapsuus on sahattu millin paloihin, nuoruus ja aikuisuus samoin.
Olen saanut puhua ja käsitellä asioita, mutta tuntuu, että nyt riitti. Asioita ei voi enää muutta, ihmisiä ei voi muuttaa. tapahtuneet ovat tapahtuneita.
Jossain vaiheessa sen vain huomaa hyväksyvänsä.

Nyt sitten tullaan tähän päivään.
Minä olen väsynyt ja kyllästynyt, minä olen aivan valmis täysipäiväiseksi eläkeläiseksi. ( Kun se vaan ei ole minusta kiinni)
Olen ollut pienestä asti tällainen samanlainen.
Ylihuolehtiva, ylistressaava, yksinoleva, ujo ja sulkeutunut. Pitänyt yllä naamiota, jonka takaa kukaan ei olisi arvannut kysyä, että onko jotain vialla.
Pienestä pitäen elin omassa maailmassani, enkä oikein kokenut kuuluvani mihinkään.
Olen sellainen yhä edelleen.
Mutta jos tarve vaatii, voin vetää tuon naamioni takaisin naamalle ja huijata ketä vain.
Ja siihen vielä suuri sarja surkeita sattumuksia, joita elämääni on mahtunut, ei suinkaan omaa syytäni, mutta joskus elämä vain on sellaista. Joskus kasa vääriä ihmisiä laitetaan yhteen ja sitten syntyy pohjaanpalanut maitokattila.

En jaksaisi enää kuunnella lääkäreiden, kelan, kevan...... Mielipiteitä minusta, en jaksaisi vakuuttaa, että ei minusta enää taida olla tähän hommaan.

Jaksaisin elää hyvää elämää, jos saisin elää sitä omaa tahtiani. Mennä hitaasti ja kahella.
Eikö tämä nyt jo hemmetti vieköön riitä?
Minusta tämä riittää.
Jos saisi vielä päättävät tahot vakuutettua asiasta.
Olenhan vasta 31, mutta olen nähnyt ja kokenut jo ihan tarpeeksi.
Nyt ei enää jaksa.
Sillä minä olen minä, enkä minä radikaalisti tästä mihinkään muutu. En hyppää eräänä aamusta sängystä, huuda, että elämä on ihanaa ja lähde juoksulenkille.

Kyllä tämä jo riittää.

En löytänyt tätä you tubesta, mutta sanat on aina jotenkin kolahtaneet. Taitaa löytyä Mariskan Suden hetki-albumilta

Kahellaa Lyrics

Mariska

kaada mulle lisää ja oon käsissäsi vahaa
en enää muista enkä tiedä mitään pahaa
otetaan iisisti ei pidetä kiirettä
kaiken myöhemminkin kerkee, nyt tiedän että
jutut tapahtuvat omalla painolla
meidän ei tarvitse muuta kuin olla
´amanha, mais tarde´ toi suomenna
jos ei tänään niin ehkäpä huomenna
tai ensi vuonna mahdollisesti ei koskaan
mut ei se mitään mä en muuta tahtoskaan
kuin kärsivällisyyttä ja malttii
vaikka moni hiessä polkeekin asfalttii
oisko sulla vähän aikaa jäädä mun luokse
ei kait se haittaa vaikken täysillä juokse
tuun hitaasti perässä kävelen takana
kyl mä toiset vielä löydän kun osote on sama

(chorus)
kahellaa - ihan rauhassa ollaan
ja kahellaa - mukavia jutellaan
kun kahellaa - laiskotellaan
vielä pitkän ajan päästä tätä hetkee muistellaan

hitaasti hyvä tulee ei tarvitse kiirehtii
kyllä sen joku toinen päivä vielä ehtii
ota rennosti anna kaiken vain mennä
älä mieltäsi turhaan hämmennä
päästä irti mikä, kuka on rakas
jos on tarkoitus se tulee vielä takas
viisas mies sanoi: kaikki aikansa ottaa
hyvät jutut tulevat sille joka odottaa
odottaa ja odottaa ja odottaa
kellon kanssa kulkevat ajantajun kadottaa
päivästä viikkoon, kuukauteen, vuosiin
vaikka mieli tekis tarrautua kiinni murto-osiin
niin ei tämäkään hetki ole pysyvä
nojaa vain taakse ystävä hyvä
lepää vielä vähän ja sit silmäsi avaa
viehätys onkin siin et kaikki on katoavaa

chorus

kaiken päätteeksi vaikket pitäisi hoppuu
huomaat eräänä päivänä että aikasi loppuu
muistatko sit kun me laiskoteltiin?
yhtenä iltana niitä näitä juteltiin?
puhuttiin paljon mutta tehtiin niin vähän
tuntuu eiliseltä ja sit päädyttiin tähän
matkaa venytin niin paljon kuin taisin
pitkään vei et palasit takaisin
mut siinä taas olet, lihaa ja verta
aivan niinkuin kauan sitten eka kerta
hitaan varmasti määränpäätä lähestyn
nautin lopun alusta nyt kun vielä pystyn
en polta puhki mutten hukkaankaan heitä
mennään samaan suuntaan vaikkakin eri teitä
josta kaikki vievät tummien kivien alle
mummin viereen malmin hautausmaalle

chorus [x2]

kahellaan...

kaiken pelastanut, kuolleena löydetty

2011-01-06T15:03:00.004+02:00

Tässä on wonder woman. Ei paha.
Minun sisälläni asuu juuri tällainen, ulkokuoreni ei näytä tältä.. katso edellistä postaustani.
Mutta omaan hänen henkensä.
Minä pelastan hinnalla millä hyvänsä.
Tahtoi joku sitä tai ei.
Olen harrastanut sitä pienestä pitäen. Olen kovasti halunnut tehdä kaiken hyväksi. Parantaa, poistaa kärsimyksen. Olisi hirveän helppoa, jos osallistuisin sotien vastaisiin mielenosoituksiin, olisin animalian ja amnestyn jäsen ja vihaisin terroristeja.

Mutta kun ei, se olisi liian helppoa.Haluan mieluummin poistaa kärsimyksen läheisimmiltäni. En halua, että rakkaani joutuvat kärsimään. Haluan rakastaa kuin jumala, viedä pahan pois.
Ottaa ne mieluummin itselleni, sillä minä jaksan.
Se olisi hirveän helppoa, jos olisin wonder woman, jumala tai spider man. En kuitenkaan ole. Voin pukeutua kuin he, mutta kun ei ole maagisia ihmevoimia jää yritys aika huonoksi.

Arvatkaa vain mitä oli olla töissä lastenhoidon parissa? Sydämeni valui verta, jokaisen lapsen kohdalla, jonka minä koin hiukankin kärsiväksi. Olisin niin mielelläni pelastanut jokaisen lapsen ja työntekijän ja kaikki. halusin helpottaa kaikkien elämää.

Eikö kuulosta kovin ihanalta ja hyvältä päämäärältä. Kyllä se kuulostaa, mutta todellisuus ei ole sitä.

Niin, pelastettavat kun eivät pyytäneet pelastusta. Ottivat sen vastaan kun saivat, mutta olisivat hyvin selvinneet ilmankin. Varsinkin aikuiset.

Mitä tästä kaikesta seurasi:
-väsymys
-vittuuntuminen
-turhautuminen

Väsyminen on aivan selvää, kaikki varmaan ymmärtää sen.
Mutta se vittuuntuminen. Kun marttyyrius ja väsymys sekoittuu, syntyy siitä vittuuntumista.

Että eikö perkele kukaan muu osaa kuin minä, onko nuo muut täydellisen saamattomia, lopettaisi valittamisen ja ottaisi itseään niskasta kiinni ja potkisi vähän perseelle itseään. Niinhän minäkin raukkaparka olen aina joutunut tekemään, voi minua pientä.
Säälikää minua! Osoittakaa rakkautta ja kiitollisuutta.

Värin ja satapata miinusta.
Kun kukaan ei pyytänyt.

KUKAAN EI PYYTÄNYT.

Pelastajan ura olisi helppo lopettaa, päättää vain, että stop. Mutta ei se niinkään mene, se on kasvanut minun sisään ja jättänyt jälkensä.
Voin vain helpottaa omaa oloani.
-Voin välttää ammatteja, joissa pitää pelastaa, ihan ammatin puolesta.
-Voin muistuttaa itselleni olevani aikuinen, ja ympärilläni olevien ihmisten olevan aikuisia. Aikuiset osaavat ihan itse avata suunsa.
-Voin lopettaa välittämisen ja antaa olla, kunhan en satuta ketään. Koska minun ei tarvitse lopettaa sotia, pelastaa jokaista eläintä, vastustaa markinataloutta, olla pihirahansäästäjä, boikotoida cocacolaa, ottaa kantaa maahanmuuttoasioihin tai homoavioliittoihin.
-Minun ei myöskään tarvitse olla iloinen ja puuhakas.

Voin myöntää itselleni, että haluan ostaa tavarat valmiina. En halua leipoa ja näpertää päiviä pitkiä ( joskus se on kivaa).
En halua ostaa kaupasta lähi-ja luomuruokaa vaan haluan halpaa ja hyvää.
Käytän nahkakenkiä ja turkista jos haluan.
Käytän myös kemikaaleja, meikkejä shampoita, hiusvärejä.
Syön lääkkeitä, en usko luontaistuote hömppään, ainakaan itseni kohdalla. lennän ja matkustan, jos haluan.
Ja saatan ostaa henkkamaukasta tai ikeasta lapsityövoimalla tehtyjä vaatteita.

Tiedän olen kamala, mutta luontoon en heitä roskia ja soitan piipaa-autoja tarvittaessa.
Jotain sekin.

On aika yrittää tappaa tai ainakin lannistaa sisäinen wonder womanini, sillä se tappaa hiljalleen.
On paljon tärkeämpää, opetella leikkimään peiton alla kuollutta, kuten lääkärini minua ohjeisti.

Siis minun kannaltani. Tämä ei ole yleispätevä kirjoitus, jonka tarkoitus on herättää ihmisiä näkemään totuus. Tämä kirjoitus koskee ihan minua ja minun sairauttani, jos joku saa siitä ideoita ne ovat vapaasti käytettävissä. mutta pakko ei todellakaan ole.

Nyt menen sohvalle makaamaan ja syljeskelemään kattoon, sen on kyllä riskialtista sillä räkäklöntit saattavat tipahtaa takaisin naamalle. Mutta elämässä on otettava riskejä.

ps. En halua lapsia, en jaksa huolehtia niistä.

muokataan!

2011-01-04T16:33:00.002+02:00

Hän on Josie, hän on 26 vuotta. Hän esiintyy playboyssa.
Kuvat löytyivät iltalehden sivuilta, joissa kaunottaren kurveja kuvailtiin sangen runsaiksi. lehden mukaan kaunotarta se ei haittaa, hänelle pääasia on hyvä olo.
Lehti kuitenkin haukkuu bikinejä, ne kun ovat numeroa liian pienet.

Minun silmissäni tämä nainen edustaa kaunista ja suht´sopusohtuista naista. Luonnossa hän on kyllä varmaankin hoikempi kuin normaali kokoinen.
Hänellä on selluliittiä, kuten jokaisella naisella. Silti hänellä on hoikka vyötärö, ei näy makkaroita.
Samaisessa lehdessä on myöskin rantakuvia ihanista kaunottarista, luuta ja nahkaa olevista malleista ja elokuvatähdistä, heitä lehti tituleeraa kauniiksi ja unelmavartaloisiksi.

Tekisi mieli huutaa kovaa, että mitä V********A!

Naiselle on luontaista omata lihaa luittensa päällä. Naiselle on luontasta omata läskiä ja selluliittia.
Paraskin sanoja minä. Aloitin laihduttamisen 10 vuotiaana, yhä edelleen iskee tarve olla kaunis ja laiha.
En ole koskaan ollut mikään tikku. Omaan kyllä kapean uuman, mutta sitä onneksi kompensoi takapuoli ja reidet. Ja paksut nilkat, ne ovat aina olleet.
Sitten tuo naama puoli. En ole klassinen kaunotar, olen kaunis, mutta erilailla. Omistan silmälasit ja lyhyen tukan.
Tiedän, että minulle sopisi pitkä tukka, se korostaisi kasvojani ja saisi minut naisellisemman näköiseksi. Minulla on paksu, kihara ja tumma tukka, jos kasvatan sen. Mutta, jo pikkutyttönä halusin "sellaisen pystytukan, joka pysyy harjaamalla pystyssä", ihailin Annie Lennoxin tukkaa.
Olen aina välillä sitä koittanut kasvattaa, että minusta tulisi kauniimpi ja ihanampi. Naisellisempi. Olisi muille mieleen. Mutta kun ei, olen oma itseni lyhyessä tukassa.

Osaan kaikki laihdutusniksit, hyvät ja huonot. tunnen ruokasuositukset ja kalorit. Tiedän, pitää liikkua. (Inhoan liikuntaa.)

Mutta se minusta.
Uskallan väittää, että 99% itsensä muokkaamisesta tapahtuu muiden miellyttämiseksi. Tähän väitteeseen usea vastaa vihaisesti, ei itseni takia minä sen teen. Ei kyllä sinä muiden takia sen teet. Vasta, kun pystyy myöntämään, että muiden takiahan tämä, voi sitä hiukan alkaa tekemään ihan vaan itsensä takia.

Ulos mennessä meikataan, tai pukeudutaan muiden takia. Kuka sitä nyt itsensä takia, ei sitä omaa pärstää näe ilman peiliä.
En väitä, että sinä olisi mitään pahaa. Olen visuaalinen, tykkään katsella mielestäni kauniita ja persoonallisia ihmisiä.
Mutta liikaa on liikaa.
Ei naisen, eikä miehen kuulu näyttää luurangolta, kehoon ei kuulu laittaa vieraita esineitä, kauneuden vuoksi.
Rahaa ei tarvitse tuhlata uskomattomia määriä ulkonäköön.
Selluliitti ei lähde hieromalla.
Toimakseen keho, aivot, hormonit... kaikki tarvitsevat RASVAA!

Hiuksista vielä. Koska ne ovat usein huijausta. ne kiiltävät kauniit hiukset shampoo mainoksessa, eivät ole totta. Ne on tehty valoilla ja aineilla.
Suomalainen vaalea hius on ohutta ja on yleensä paremman näköinen lyhyenä. Mielestäni lyhyet hiukset ovat käytännölliset, ellei sitten halua pitää ponihäntää, minä en halua. Pitkiä hiuksia on hoidettava. Hoitamattomat pitkät hiukset ovat kamalat.
Kuka on keksinyt, että hiukset ovat naisen kruunu.
Ja että miehillä pitää olla lyhyet hiukset.
Kuka määrää miten minun pitää pukeutua?
Vaikka minulla olisi kuinka päärynävartalo ja sitä peittääkseni minun tulisi yläkropasa käyttää isoja kuoseja ja taas alhaalla vain yhtä väriä, niin laitan pallolliset housut jalkaani, jos haluan.

Ihminen on kaunis, haluttava, puoleensavetävä ja ihana, silloin kun hän on sinut itsensä kanssa. Silloin kun hänellä on hyvä olla. Ei silloin kun hän on muiden mielestä hyvän näköinen.
Peittäkää kotinne peilit pariksi päiväksi, kokeilkaa olla niin kuin teillä on hyvä olla.

Vietin uutena vuotena sokeiden kanssa aikaa. Koska olen aina omannut hirveät ulkonäköpaineet, ( koska olen ollut sitä mieltä, että vain kauniita ihmisiä rakastetaan) oli oleilu ihanaa. kävimme sekasaunassa, olimme koko ajan tekemisissä. oli ihana herätä aamulla, huomata että voin mennä syömään aamupalaa minkä näköisenä tahansa, koska ulkonäkö ei merkkaa mitään. Vain luonteeni merkkaa. Eikä se ole mitään sananhelinää vaan totisinta totta. Se oli mukavaa.

Jos lupauksia vuoden vaihteessa tehdään, haluaisin luvata nämä asiat:
- Haluan oppia kantamaan jokaista kiloani kunnialla.
-Haluan iloita kasvoistani ja persoonallisesta ulkonäöstäni
-En halua kasvattaa hiuksiani.
-En halua harrastaa, kuin hyötyliikuntaa ( sillä inhoan muuta)
- Haluan pukeutua juuri niin kuin haluan ja juuri niihin väreihin joita halua
-Haluan oppia, että loppujen lopuksi ulkonäöllä ei ole merkitystä, vaan sillä kuka olen.
-Haluan oppia, että kenenkään ulkonäöllä ei ole väliä, vaan sillä, keitä he ovat.

Juuri haluamanlaistasi uutta vuotta 2011!

Reissussa

2010-12-18T10:56:00.002+02:00

Taas on reissun aika, juna puksutti kohti vanhaa kotikaupunkia, Helsinkiä. Ensin pari yötä toisen siskon luona ja sitten toisen. Uusi tatuointi jalassa ja mielessä uusia ymmärryksiä.
Matka kotia kohti, alkaa vasta ylihuomenna.
Olen ikävöinyt matkallani, ennnen en ole sellaista tehnyt. uusi kokemus tämäkin.

Kotona odottaa oma siisti koti ja Takkutukan ei niin siisti koti, tai on se siisti siellä on vaan paljon tavaraa, tilapäisesti kylläkin.
Olen luvannut siivota takkutukan kodin ennen joulua, minulta kun tuo siivominen käy ihan itsestään.
Vaikka itse aaton olemmekin ihan kahden, tulee Takkutukan siskontyttö käymään ennen joulua.

Olo on aika rauhallinen, mutta väsynyt.
Asiat ovat sovussa mielessäni. Olen saavuttanut sen hyväksymisen vaiheen, en oikein enää koe mitään sen ihmeempiä tunteita menneisyyttä kohtaan. tapahtunut on tapahtunut ja siinä se.

Mutta sairastan kuitenkin, masennusta, ei se vaan hupspups mihinkään katoa. sairaus se on muiden joukossa.
Sinäänsä hauskoja huoimioita olen tehnyt, masennuksesta, mielenterveydensairauksista, ja muista psyykkisistä ongelmista puhutaan ja tuodaan niitä koko ajan ihmisten tietoisuuteen. Mutta voih, sitä häpeän ja salailun määrää, kun se osuu omalle kohdalle, tai läheisen kohdalle. Hullu mikä hullu. Siitä on parempi vaieta. Mitä jos työnantaja saa tietää, tai tutut, tai joku vaikutusvaltainen. Sehän olisi kamalaa. Kyllä siinä maine menee.
Että juu, on se hyvä, että mielenterveydestä puhutaan ja autetaan, mutta kunhan ei meidän takapihalla tai naapurissa.

Edelleenkin mielenterveysongelma on tabu, siitä on stereotyyppinenkuva ja sitä pelätään.
Mielenterveysongelmainen on vaarallinen ja arvaamaton. Sellaisen tunnistaa jo ulkonäöstä, se puhuu itsekseen ja käyttäytyy epäkorrektisti. Sellaiseen ei voi luottaa ja sellainen ei pärjää yksin. Sellaisen on vähintään hullu kirvesmurhaaja ja vaanija.
Sellaista se on, mielenterveysongelmainen.

Minäkin olen mielenterveysongelmainen. Mutta luullakseni käyttäydyn ihan hyvin, pukeudun ihan normaalisti ( tai, noh), tulen ihan itsekseni toimeen, en ole arvaamaton ja vaarallinen. Enkä puhu itsekseni, ainakaan kovinkaan usein.

Tässä sitä reissua tehdään, mielenterveysongelmien kanssa ja ihan hyvin tullaan toimeen.
Pakko myöntää, joskus tuntuu oikein mukavalta helistää ihmisten mieltä ja paljastaa, että juu, minä olen juuri sellainen hullu.
Että masennuspotilas keskuudessanne ja siitä voi ihan hyvin puhua, samalla lailla, kuin sokeudesta, amputaatiosta tai vaikka vesirokosta.

Tänä vuonna presidentinlinnassa oli avoimesti homoja, odotan päivää, kun siellä on avoimesti hulluja.

joulua ja juhlaa

2010-11-28T17:11:00.002+02:00

Aika on vierähtänyt, on ollut paljon kaikkea mielessä, mutta en ole saanut aikaiseksi. Olisin halunnut kirjoittaa vaikka mistä, mutta ei vaan ole tullut istuttua tarpeeksi kauan koneen ääressä.
Talvi on jo tullut.
On ollut jo kauan aikaa. Soutuvene on nostettu talviteloille ja naapurin autoon vaihdettu talvirenkaat, josta kiitoksena sain kyydin jyskiin ja sain ostaa sieltä uuden pöydän itselleni. Hienon lasipöydän keittiöön, jonka kulmaan jo kerkesin pääni kalauttaa todella kipeästi.

Koti alkaa olla sellainen kuin haluan.
Kaupat ovat täynnä joulukamaa. Pidän siitä, vaikka en oikein joulua juhlikaan. Joulun aika on minulle enemmänkin vuoden pimeimmänajan ja vuoden päättymisen juhlaa.
Kun koko ikäni olen elänyt ensin syyslukukauden ja kevätlukukauden. Nyt loppuu, musta ja mahdoton syys ja 1.1 alkaa kevätlukukausi.
Sitä sietää juhlia.
Taas on yksi vuosi takana ja ympyrä on taasen sulkeutunut.
Minun vuosi on ympyrä. Sitä kuljetaan vastapäivään. 12:sta kohdalla on juhannus ja 6:den kohdalla joulu.

Tänään on myös takkutukan ja minun yksivuotispäivä.

Olen alkanut kokkaamaan. ( sushia, tacoja, kassleria, valkosipuliperunoita, mutakakkua, joulutorttuja ja tänään pipareita)

Pohdin elämää ja sen mielekkyyttä.
Mitä minä haluan elämältä?
Minä haluaisin, että minulla olisi suhteellisen hyvä olla.
Että voisin herätä aamulla ja nousta ylös ilman miettimistä.

Pohdin terapian tarpeellisuutta. Olen nyt istunut kaksi vuotta kelan tukemana kaksi kertaa viikossa terapeutin tykönä ja sitä ennen omakustanteisesti vuoden, kerran viikossa.
En koe saavani mitään enää irti. Koen, että lapsuuteni ja nuoruuteni, suhteeni vanhempiin ja mennyt on kaluttu jo puhki.
Olen ymmärtänyt, että ainoa tie tasapainoon, on hyväksyä menneet. Ei unohtaa, vaan ymmärtää, että näin on käynyt ja sen kanssa on elettävä. Moni mokasi ja minä kärsin siitä, mutta sekin on tapahtunut. En jaksa enää edes vihata kamalasti. Unohdan ja annan olla mieluummin.
Lopetan sellaisen mikä on mahdotonta.
Jos joku ei halua olla kanssani tekemisissä, annan olla. Hänen häviö, ei minun.

Vihaa ja katkeruutta ei voi vain päättää unohtaa ja hyväksyä. Hyväksyminen tulee sitten aikanaan, kun on ensin saanut vihata tarpeeksi.
Ymmärtää, että se on tapahtunut, sitä ei voi muuttaa, sen kanssa on elettävä.
Lopettaa tappelemisen, lopettaa asioiden parantamisen. Hyväksyä, ettei se siitä muutu.
Pelastaa oman takapuolensa liekeistä ja jatkaa matkaansa. Peppu kärventyneenä matka taittuu vaivalloisemmin, mutta palanut mikä palanut.

Suvussani ja etenkin minussa on taipumusta masennukseen, luullakseni jo aika paljon menneissä sukupolvissakin.
Minä taas olen ollut pienestä saakka taipuvainen masennukseen ja ahdistukseen.
Lääkkeillä saan itseni pysymään jotenkin elämässä kiinni. Olen hyväksynyt tapahtuneet, vammautunut ja huomannut, että ei se jalka takaisin kasva, vaikka kuinka yrittäisin. Sen kanssa on elettävä.

Terapiasta on enemmänkin tullut taakka, siksi mietinkin sen mielekkyyttä.Tiedän, että haluan kirjoittaa ja tiedän jo mistä. En tiedä onko minusta enää koskaan "oikeisiin töihin", mutta sen näkee sitten.

Näillä mennään.

Ulkona sataa lunta ja on pakkasta. Kävin äsken ihanan koiruuden kanssa kaupassa hakemassa hakemassa piparitaikinaa ja torttutaikinaa. Kohta alan leipomaan ja laittamaan meille syötävää, kunhan Takkutukka saa ensin tiskattua.
Jouluvalot ovat niin kovin kauniita muuten niin pimeässä illassa. Yöllä saatan vielä käydä koiruuden kanssa metsässä, kuun valossa.

joki ja vene

2010-11-05T12:19:00.003+02:00

Olen käymässä Helsingissä, toissa päivänä tulin ja tänään lähden. Majailen Kumma-tytön luona, tai oikeastaan Kumman äidin ja isin luona. Helsinkiin tuloon oli oikeakin syy, lääkäri siis hoitava psykiatri. Vaikka hänen vastaanottonsa onkin Helsingissä, 400km päässä asuinpaikastani haluan silti säilyttää hänet lääkärinäni. Ja kun käyntejä on kuitenkin muutama kerta vuodessa.
Uudella kotipaikkakunnaltani olen kuitenkin löytänyt oivan uuden terapeutin.

Halusin pari asiaa
Helsingistä, hakanienmen hallista helsinkikassin ja sateenvarjon, heureka tiedekaupasta avaruus- ja ihmisenanatomiajulisteet ja sitten sushi-tarpeita kotiin viemiseksi.
Kumman ja siskon, piti myös tulla hiukan kaupungille humputtelemaan, mutta Kumman päikkärit venyi ja oli ruuhkaista. Eivät sitten tulleet, mutta koska siskolla oli tarve uusiin vaatteisiin, lupasin käydä ostelemassa. Olen ennenkin toiminut personal shopperina siskolle. Tiedän hänen maun ja koon. Nytkin vain yksi paita ei ollut oikein hyvä, otin sen itse.
Tarjosin siskolle osan vaatteista, koska hänkään ei ole mikään kroisos ja minulla sattui olemaan hiukan ylimääräistä.
Tuli hyvä mieli molemmille.
Haluan uskoa, että hyvä kiertää, vaikka ei se aina niin teekkään.

Viimeiset pari kuukautta on ollut vaikeaa aikaa, on ollut niin paljon muutosta ja tapahtumia, minulle on taas sattunut ja tapahtunut enemmän, kuin monelle ihmiselle koko elämänsä aikana. Minä kun tuppaan työntää pään joka luolaan ja katsoa mitä löytyy. Joskus sieltä löytyy ampiaispesä ja sitten kaduttaa.

Viihdyn uudessa pienessä kaupungissani. Takkutukka korjautti pyöräni kuntoon ja osti valmiiksi ladatun bussilipun minulle.
Kaupunki on pieni ja lämmin ja silti siellä on kaikki palvelut ja vähän enemmänkin.
Tykkään.
Uusi kotinikin on paljon isompi kuin vanha. Tuli "liian vähän tavaroita"-ongelma, joskus näinkin päin.
Uuden keittiönpöydän vielä tarvitsisin, tiedän jo mistä ja millaisen. Kun ei minulla ole ennen ollut keittiötä.
Kissat jäivät Takkutukan luo pysyvästi, sillä Takkutukan asunto on isompi kuin minun ja Takkutukka kerkesi kovasti kiintyä niihin. No näenhän minä pojat aika monta kertaa viikossa kuitenkin.

Minua ärsyttää kuitenkin.
verhot ja kulissit.
Haluaisin huutaa maailmalle, toivoa, että sitä kautta saisin totuutta avattua edes jollekkin ja autettua ehkä jotain toista. kertoa muille kaltaisilleni, että he eivät ole yksin ja ainoita.
Mutta vaikka elämme "avoimessa" maailmassa, mielenterveysongelmat ovat kuitenkin tabu. On muotia olla hiukan burn out tai masentunut, mutta kun oikeasti uppoaa jokeen, eikä ehkä nousekaan sieltä ylös tai ei ainakaan helposti, niin on outo ja pelottava.
Ja sellainen on parempi sitten pitää omana tietonaan.
Isäni siitä mainitsikin minulle pari vuotta sitten, kun sain diagnoosin, että älä sitten kerro kenellekkään.

Varmasti kerron: hei, nimeni on Homssu ja olen mielenterveyspotilas.

Haluaisin vielä kertoa enemmän syitä ja yksityiskohtia, mutta minua on opetettu pitämään kulisseja niin hienosti, etten vielä tohdi.
Ehkä se olisi helpompaa, jos koko perheeni olisi tavallisia työläisiä, mutta kun ei ole.
Julkisuus saattaa liipata liian läheltä.

Minussa on joki ja aina välillä vene, soutaminen on vain ikävää kun on selkä menosuuntaan. Kun huopaa näkee eteensä, mutta matka on silloin paljon hitaampaa ja vaivalloisempaa ja ehkä hassun näköistä.

joki

2010-10-24T21:59:00.001+03:00

Elämä on rauhallista ja mukavaa täällä pohjoisessa. Minua ei tunneta ja kukaan ei tunne minua. Pakolliset menot ovat vain terapia käynnit, kaksi kertaa viikossa. Koti alkaa olla laitettu. Mukavan rauhallista.

Lääkkeet takaavat sen, että toimin ja näytän tavalliselta ihmiseltä. Koko ajan ei ole paha olo.
Silti, en oikein jaksa, en haluaisi nousta aamulla sängystä. Haluaisin mennä kovin ajoissa nukkumaan.
Puuhaan kyllä kamalasti, pitää että saa elämänsä pidettyä hallinnassa. Edes jonkinlaisen langan pidettyä elämässä mukana.

Jaksan tätä elämää ainoastaan siksi, ettei tarvitse käydä töissä, saa tehdä asiat omaan tahtiin. Toivon, että joku jossain tämän ymmärtää.
Kaikki on hyvin, elämäni on hyvin ei tämän paremmin voisi olla.
mutta pohjalla virkaa musta ja kylmä joki.
Alan epäillä lähteekö se koskaan edes pois. Jaksan elää sen kanssa, jos saan elää omaa tahtiin.
Elää ilman yhteiskunnan painostavuutta.
Ehkä se vain on osa joka minun on hyväksyttävä ja luotava puitteet että edes jotenkin saan elämäni vietyä kunnialla läpi.
Sellaista se on, se joki.

kurkistus keittiöön

2010-10-11T18:14:00.012+03:00

Olen ommellut uutta keittiöön ja kävin kirppikseltä ostamassa keittiön pöydän tuolit, minulla ei ole ennen ollut näin isoa keittiötä.

eläkkeelä, ainakin toistaiseksi

2010-10-08T22:25:00.003+03:00

Vaikka sen rahan nimi onkin kuntoutusraha, niin määräaikainen työkyvyttömyyseläke se on.
Kun hain asumistukea, olen oikeutettu eläkkeensaajan asumistukeen, sinänsä se on vain hyvä, sillä se on enemmän, kuin normaali asumistuki.
Eläkkeeni on suurempi, kuin joillakin jotka ovat jääneet eläkkeelle 35 työvuoden jälkeen, koska olen olut valmistumisesta saakka samalla työnantajalla, eli kunnalla tai kaupungilla. Järjestelmä suosii meitä paikoilleen jämähtäneitä.

Tämä kaikki on saanut minut miettimään tulevaa. Eikä tulevaa voi miettiä, miettimättä menneisyyttä, jos haluaa olla realistinen.

Minä mietin itseäni ja sairauttani. Terapia on auttanut käsittelemään asioita, ymmärtämään syy- ja seuraussuhteita. Opettanut armahtamaan edes vähän.
Ei se ole minua silti parantanut. Lääkkeetkin helpottavat oloa, tekevät elämisestä siedettävää. Mutta pohjalla on se sama, en haluaisi aamulla nousta ylös sängystä. No nyt on onneksi mahdollista viettää hitaita aamuja.
Ei se ole vaan siksi, etten jaksaisi. Vaan se on jotain syvempää haluttomuutta. Elämästä on vaikea löytää iloa tai tarkoitusta.
Se on läsnä koko ajan, vaikkakin välillä piilossa tai näkymättömissä.

Oireita voi aina hoitaa, mutta sairauden pystyy ( tai ei pysty) parantamaan, vasta kun syy löytyy.
Minä etsin syytä lapsuudestani, vanhemmistani, opettajista kaikista ikävistä tapahtumista, kaikesta mahdollisesta.
Ulkopuolisesta, jonka voi poistaa ja parantaa.

Mutta jos se vika onkin minussa. Ei tämä ole mikään "kaikki johtuu minusta"-pohdintaa, vaan puhdasta faktaa.
Vaikka olen sanonut, että ensimmäiset masennusoireet huomasin, jo murrosiässä.
Silti olen jo lapsena tällainen, ihan pienenä. Ujo, arka, epäsosiaalinen, ahdistunut, halusin vain maata. Itsetuntoni oli erittäin huono jo pienenä, elin mielikuvitusmaailmoissa, jossa minua ihailtiin.
Päinvastoin kuin onnellisissa tarinoissa, perheeni ja minun elämä meni niin, että lastia kasaantui vain lisää päälleni ja vahvisti jo olemassa olevia oireita.
Oletetaan siis, että minussa on neurologinen vika ( en tunne tarpeeksi hyvin neuropsykologiaa, mutta kuitenkin) Minun aivoissa on vikaa, ja onhan niissä ollutkin, se kasvain. Mutta kaikki on alkanut jo ennen sitä.
Eli jos vika onkin neurologinen, sen voi pitää jotenkuten hallinnassa lääkkeillä ja opetella sen kanssa elämistä terapiassa, siis oman olon helpotusta.
Mutta se ei parane koskaan.

Sama kuin mikä muu tauti tahansa, vaikkapa diabetes tai epilepsia.
Sen kanssa on elettävä.
Tämän valossa voi nähdä mahdollisuuden, että en ole enää koskaan pystyvä palaamaan työelämään, en koskaan enää voi palata entiseen.
Ei se katastrofi ole. Olen tottunut elämässä kaikenlaiseen.
Mutta kyllä se pysäyttää ja laittaa ajattelemaan, että minun on elettävä tämän kanssa loppuelämäni, joskus paremmin joskus huonommin.
Auringonpaistetta ja jippii-elämää ei tule. Vaan minun on näillä eväillä opittava rakentamaan, omista palikoistani, sellainen, että se edes minun mielestä hiukan muistuttaa sellaista.

Totta kai olen sen aina tiennyt, nyt se jotenkin iski tajuntaan.
Kuntoutuminen ja uusi ammatti, ei ehkä olekaan vaihtoehto.

muualla

2010-10-01T18:52:00.003+03:00

Edellisestä postauksesta on melkein kuukausi. On pitänyt kiirettä, muutto ja kaikki.

Muutto lähinnä.

No nyt olen muuttanut, samassa kaupungissa Takkutukan kanssa.

Vaikkakin olen viettänyt enemmän aikaa Takkutukan luona, kuin omassa kodissa. Mutta tuo johtunee siitä, että olen tällä hetkellä kolmen karvakamun vahtina, kun Takkutukka on reissuillansa.

Olen sopeutunut tänne hyvin, viihdyn täällä, mukava pikku kaupunki, jossa kukaan ei minua tunne.

Asioita pitäisi vielä hoitaa, hakea asumistukea, täyttää pari muuta hakemusta, etsiä uusi terapeutti ja sen sellaista.

Minulle myönnettiin kuntoutusraha aina maaliskuun loppuun saakka. Kuntoutusraha on sama kuin määräaikainen työkyvyttömyyseläke, mutta sen nimi on muutettu, jotta se kannustaa enemmän ihmisiä.

Maaliskuun loppuun siksi, että Kelalla ja Kevalla ( kuntien eläkevakuutus, jonka asiakas olen) on hiukan erilainen laskentatapa sairaslomien suhteen. Tapauksessani kela laski yhteen aikaisemman sairaslomani, mutta keva ei näin tee. Joten kevan mukaan maaliskuun lopussa tulee vuosi täyteen sairaslomaa ja sitten voi tarvittaessa hakea taas eläkettä.

Monimutkaista, en vieläkään ihan ymmärrä, mutta pääasia, että joku maksaa minulle rahaa.

Kämppäni on hieno. Avara, 10neliötä isompi kuin aikaisempi kämppäni, laitan kuvia kunhan niitä saan.

Alku on ainakin ollut hyvä. Okei myönnetään väsynyt ja itkuinen, mutta eiköhän se nyt ole aika normaali reaktio kaiken tämän muutoksen keskellä.

Onneksi Takkutukka on ollut tukenani, halannut ja nauranut.

Kiitokseksi niinkuin hiukan, siivosin hänen kämpän tänään ja onhan poikani saaneet asua täällä jo yli 3kk.

Helpottaa kun tietää, ettei ole mihinkään kiire.

Saa olla, hiljaisuudessa.

Tätä olen aina halunnut.

Tykkään

2010-09-05T16:57:00.002+03:00

Listataanpa nyt mistä tykkään, juhuu, siis mukava asioita, jotka saavat minut aika-ajoin hyvälle tuulelle tai iloiseksi. Jätän ihmiset pois listalta, siinä kun saisi luetella niin paljon kaikkea :)

-Ukkonen ja erilaiset luonnonilmiöt. Rakastan luonnonilmiöitä. Luonnon edessä ihminen on täysin avuton, aika hienoa vai mitä?

-Elokuvat, en tietenkään kaikkea. No joskus, joku pyssypläjäys on ihan kiva katsoa, mutta enemmän tykkään elokuvista, joissa on joku juju. Ne ovat visuaalisesti kauniita tai niissä on mahtava fantasiamaailma. Kaunis musikki tai aihe, joka saa ajattelemaan, jossa ei aina voi sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. Myönnetään romanttiset mussun-mussun elokuvat ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Kauhuleffoja en suostu katselemaan. Siskoni pakotti minut nuorena katsomaan kanssaan mm. Stephen Kingin leffoja, se riitti minulle.Siskoni sen sijaan pitää vieläkin kauhuleffoista.

-Kala ja äyriäiset, ruokana. Kyllä niitä on ihan kiva katsellakin, mutta... Kakenlainen kala. Lohi, graavattuna, kylmäsavustettuna, paistettuna, muikut, sillit, silakat, katkaravut, mäti, simpukat. ja kaikki minkä tässä unohdin mainita.

-Kauneus. Mutta koska kauneus on katsojan silmässä, tykkään kauneudesta, joka on minun mielestäni kaunista. Oli se sitten ihmisessä, vaatteissa, sisustuksessa, taiteessa, luonnossa, missä vaan.

-Unet. Rakastan villiä unimaailmaani, vaikka välillä unet ovat ahdistavia ja pelottavia, mutta en vaihtaisi niitä pois.

-Internet, voisin elää ilmankin. Mutta minulle se on tärkeä väline, jolla pidän yhteytä ihmisiin, hoidan asioita ja saan tietoa.

-Mielikuvitusta ja fantasiamaailmaa. Kuinka köyhää elämä olisi, jos ei voisi unelmoida, ajatella hassuja, miettiä outoja asioita. Nähdä maailmaa, jonka olemassaolosta muut eivät tiedä.

-Toisten ilo. Minusta on mukavaa katsoa, kuinka toisella on hyvä olla. Ainakin 99%ssa tapauksista.

-Aitoutta ja joustavuutta. Rakastan kun ihmiset ovat aitoja, mielipiteissään, olemuksessaan ja elämässään. Sitä myöskin, että he joustavat ja pystyvät ymmärtämään muitakin, huomaavat, että yhtä oikeaa vaihtoehtoa ei ole.

-Kesä. Kesä on ehdottomasti vuodenajoistani lempiaikaa, lämmintä, valoisaa ja eloisaa. Mutta myönnettäköön, että vuodenajan vaihtumnen on myöskin mukavaa katseltavaa. Kun kesä muuttuu syksyksi, ilmat viilenee, lehdet putoilevat alkaa satamaan ja pimenemään Sitten tulee talvi, joka tekee mustasta valkoisen (" ja minä pimeään väsynein silmin katson tuloa sen" M. Kuustonen) ja elämä alkaa vihdoin voittaa, kevät selättää talven ja puhkeaa hiljalleen kesään.

Tässä nyt jotain, on paljon muutakin josta tykään, mutta nämä ovat sellaisia isoja kokonaisuuksia. Todella merkittäviä.

Elämän kokoisia.

Syyllinen

2010-09-04T19:33:00.002+03:00

Syyllinen, syyllinen on ihminen joka on tehnyt jotain, yleensä negatiivista.
Mutta syyllinen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Ellei sitten ole niin, että on oikeasti syytön, mutta kaikki muut ovat sitä mieltä, että on syyllinen.
Onko syytön syyllinen, jos hänet todetaan syylliseksi, vaikka hän oikeasti on syytön?

Vaikeaa.

Olen ollut jo pitkään sairaslomalla ja saanut vielä uuden lääkkeenkin, tukilääkkeen, joka tuntuu toimivan.
Terapiassa olen yht´äkkä oivaltanut asioita, isoja asioita. Uneni ovat tässä asiassa avainasemassa. Niiden kautta löytyy vaikka mitä outoa. Hyvä siis, että näen paljon unia.

Ennenkuin luette eteenpäin haluan muistuttaa eräästä asiasta. Totuutta ei aina ole, on vain ihmisten omia kokemuksia. Tunteita ja tulkintoja, se ei kuitenkaan vähennä asioiden arvoa, totuus on ihmisen oma totuus, mutta se ei välttämättä ole absoluuttinen totuus.

Olen havainnut itsessäni masennuksen ensioireet kun olin 14. Olin itkuinen, eristyvä, ahdistunut. Voi tietenkin olla, että kukaan ei sitä huomannut, koska olen äärettömän hyvä peittelemään totuutta. Antamaan sen kuvan, jonka koen, että muut haluavat nähdä.
En puhunut asiasta kenellekään. Jossain vaiheessa ajattelin, että tämä on normaalia. Lukioaikoina ajattelin paljon kuolemaa. En sinäänsä harkinnut itsemurhaa. Enemmänkin minua kiehtoi ajatus kaiken totaalisesta loppumisesta tai syyllisyys, joka alkaisi painamaan ihmisiä, kun olisin kuollut.
Hätähuutohan tuo.

Kukaan ei vain sitä kuullut tai ymmärtänyt, ei sillä nyt niin suurta väliä.
Vaikka omaan asuntoon muutto oli helpotus, ei se auttanut masennukseeni. Uskoin, että suuri osa masennustani, oli ulkopuolisten tekijöiden aiheuttamaa.
Työn, työkavereiden, taloudellisen tilanteen, kuvassa oli myös mukana demonit, Jumala ja tuomiot. Niitä oli niin kovin helppo syyttää.
Vaihdoin työpaikkaa, vaihdoin asuntoa, muutin kokoajan ulkonäköäni, rakastuin, vihasin rakastuin taas.
Se ei muuttanut mitään.
Olo pysyi aivan yhtä huonona koko ajan.
Vaihdoin kaupunkia, uusi ympäristö, uusi suhde, uusi työpaikka. Se auttaa. Vuosi kului ja olo vain paheni.
Kunnes tajusin kokeilla lääkäriä, jos vaika olisi joku vialla. No olihan juu..... Siitä on nyt 2,5 vuotta ja olen 31-vuotta.

Tämä 2,5 vuotta eivät ole olleet helppoja päinvastoin, mutta nyt minua ainakin hoidetaan ammattilaisten puolelta koko ajan.

Olen olut terapiassa 2,5 vuotta, se ei aluksi tuntunut auttavan. Odotukseni olivat hiukan väärät. Nyt vasta, kun on jokainen kivi ( ainakin melkein) saatu käännettyä alkaa esiin tulla asioita, jolla saattaa olla hyvin iso osa sairaudessani.

Olen täällä koko ajan puhunut, että jo pienenä olin hyvin arka. Viihdyin yksin. Omissa oloissa, omissa maailmoissani. Olin erittäin herkkä, aistimaan, tuntemaan ja kuulemaan.
Imin kaiken itseeni.
Elämäni ensimmäisen 20 vuoden aikana tapahtui paljon asioita perheessäni, eikä suinkaan hyviä asioita. Avioeroja, sairauksia, muuttoja, uusia liittoja, sääntöjä, välien katkeamisia, riitoja, tunteiden kieltämistä.... Kaikkea.

Tuossa joskus kuutisen vuotta sitten nähtyän elokuvan Perhosvaikutus, ymmärsin itseäni paremmin kuin koskaan. Siis sen Director´s cut-version, jossa ei ole niin onnellinen loppu. Elokuvan päähenkilö ymmärsi, ette hänen olisi koskaan pitänyt syntyä ja monen ihmisen elämä oli mennyt paljon onnellisemmin.
Se oli myös minun ajatukseni.
Minun ei olisi koskaan pitänyt syntyä. Jos olinkin kohtalon tekemä täydellinen virhe.
Kelasin asioita taaksepäin, huomasin monta tilannetta, jotka olisivat saattaneet mennä toisin, onnellisemmin, jos minua ei olisi ollut.
Isoja asioita.
Kohtalon virhe, jumalan virhe, virhe. Ei tämä ole itsesääliä, vaan järkevää harkintaa.

Millainen on ihminen joka tekee jotain, negatiivista, aiheuttaen muille pahaaoloa?
Sellainen ihminen on syyllinen.

Ymmärsin vasta nyt, että minä olen syyllinen. Syyllinen paljoon pahaan. Se on aika kova taakka kantaa. Syyllinen.

Eihän lapsi voi ymmärtää, että on syyllinen paljoon pahaan, jos ei joku sitä kerro...
Mistä nyt lapsi, nuori, aikuinen, ihminen voisi tuollaista saada päähänsä ellei joku kerro. Parhaassa tapauksessa monikin. Kuinka helppoa on syyllistää ihmistä, joka jo valmiiksi kokee olevansa syyllinen.

Ymmärsin sen vasta, kannan vieläkin syyllisyyttä mukanani. Nyt, jo aikuisen silmin osaan nähdä, ettei se ole totta, en ole syyllinen, sehän olisi mahdotonta.. Mutta tunne, jota kannan mukanani on murskaava.
Olemassaoloni on tuonut niin paljon pahaa.
Perheelleni, ystävilleni, työkavereille...

Elämäntapani on selviytymistä, kaiken hallinta on selviytymistä. Syyttömyyden varmistamista.Kun tietää kaikesta kaiken ei voi olla tietämätäänkään syyllinen mihinkään.
Ei tarvitse hävetä.
Ei kantaa syyllisyyttä.

Mutta kuten edellisessä postauksessani kirjoitin, kukaan ei jaksa aina hallita kaikkea, senkin taakan alle murskautuu.

Sitä masentuu, vihaa itseään, murskautuu taakan alle.
Ainoa keino on ymmärtää totuus, katsoa kaikkea uudestaan, aikuisen silmin.
Ymmärtää minkä julmuden kohteeksi on joutunut.
Ja jatkaa matkaansa eteenpäin.
Ja huomata, että haavoista on arvet ikuisena muistona, mutta niitä ei enää säre.
Anteeksi ei tarvitse antaa, jos ei siihen pysty.Armoa ei tarvitse tuntea. Pääasia on OMA elämä, ja että pystyy jatkaman eteenpäin, omalla polullaan, niinkuin aina oli tarkoituskin.

Tää ei nyt ole hallinnassa.

2010-09-01T12:57:00.002+03:00

Minun elämässä suuret muutokset tapahtuvat aina yht´äkkiä ja täysin ilman suunnittelua ja varoitusta. Toisaalta hyvä niin, ei kerkeä liikaa suunnitella ja stressata. Muta, mutta....

Muutto Takkutukan tykö piti tapahtua vasta ensi keväänä. Ei samaan asuntoon, vaan samaan kaupunkiin. Kesällä päädyimme sihen, että kaikkien kannalta on paremp, että molemmilla on oma asunto. Koska molemmat, tarvitsevat omaa tilaa ja rauhaa, paljon. Kumpikaan ei ole hyvä tekemään kompromisseja tai luopumaan omasta tyylistään elää.
Se on ymmärrettävää, kumpikaan meistä ei ole enää mikään ihan nuori ja kumpikin on elänyt yksin ja omassa rauhassa hyvin, hyvin kauan.

Ystäväni, joka tiesi muuttoaikeistani, tekstasi minulle viikko sitten, että hänen siskonsa joka asuu siellä minne minä olen muuttamassa, etsii asuntoa Helsingistä.
Sehän kävi nappiinsa, asuntojen vaihto. Molemmat kämpät kun ovat todella kivoja ja hyvällä paikalla. Vuokraisännille vaihto sopi mainiosti. 10 neliötä isompi kämppä ja halvempi vuokra, jee!

Sen sijaan, että mutto olisi vasta 9 kk päästä, se onkin 4 viikon päästä. Meinasin oksentaa. Pyörtyä, kuolla, perua kaiken. Myönnän, seuraavan viikonlopun ahdistuin, söin jätskiä ja nukuin, myönnetään lääkkeiden voimalla. Se oli ainoa vaihtoehto.

Maanantaina raahauduin terapeutin luo. Ei tästä tule yhtään mitään-mentaliteetillä.
Terapeutti, kuuntli ja mietti. Kuunteli painajaisiani. Rupesi johdattelemaan ajatuksiani.
Mitä olen aina töissä tehnyt?
Mtä olen aina kotona tehnyt?
Mitä olen aina ihmisten kanssa tehnyt?

Hallinnut. En ole ollut hallitsija, mutta minulla on ollut homma hallussa. Olen siis tiennyt aika paljolti kaikesta kaiken. Tehnyt extrahommia ja saanut kaiken hallintaan ja tietoon ja järjestykseen. Olen hyvä hallitsemaan paljon, minusta tulisi äärettömän hyvä sihteeri jollekin tai juorutoimittaja.
Kaiken hallitseminen on ollut selviytymiskeino. Kun hallitsen ja tiedän kaiken, olen koko ajan varautunut ja yllätyksiä ei pääse tulemaan.
Olen aina ollut kuin sotilas sodassa, joka valvoo 24 tuntia, ettei kukaan pääse yllättämään ( ja kun kehenkään muuhun ei voi luottaa).
Kaikkihan sen ymmärtää, että seuraus ei voi olla kamalan hyvä. Jossain vaiheessa sitä vaan nukahtaa, eikä jaksa enää.

Ymmärrän ja tiedän kyllä mistä olen kyseisen tavan oppinut. ( laskekaa yhteen yksi+yksi ja tekin ymmärrätte).
Nyt on tilanne, joka ei olekaan hallinnassani. Muutto ja tulevaisuus ovat asioita, joita en pysty hallitsemaan. En voi tehdä päätöksiä toisten puolesta, en voi nopeuttaa aikaa. En voi varmistaa, että kaikki menee hyvin.
Minun on vain LUOTETTAVA siihen, että kaikki menee hyvin. En ole kovin hyvä luottamaan. Minun on vaikea luottaa, että kaikki menee hyvin, jos en itse ohjaile kaikkea.
Tilani on siis hallitsematon, en voi tehdä kuin oman osuuteni ja jättää muun herran huomaan (noin niinkuin tarkoittamatta sinäänsä sitä..).
Ahdistusta!
Mitä tahansa siis voi tapahtua, inhoan epävarmuutta. Inhoan sitä ahdistusta, jota se minussa aiheuttaa. Mutta kun elämä nyt on yleensä aika epävarmaa.
Haluaisin, että kaikki tavarani mahtuisivat yhteen matkalaukkuun, niin että ne ja niiden siirto olisi koko ajan hallinnassani.
Haluan säännöllisen tulonlähteen, jotta voin olla ahdistumatta.
Haluan rauhallisen elämän ilman yllätyksiä.

Olen kylläkin hallitsemisen puolesta paljon parantunut siitä mitä olin nuorempana. Nuorena, piti olla kaikki aikataulut prikulleen hallinnassa, toisten käytös, oma käytös, ulkonäkö, raha-asiat tulevaisuus.
Kaikki.
Olen vähän oppinut relaamaan ja antamaan tilaa elämälle.
Siltikin haluan vieläkin tietää puolen tunnin tarkkuudella, koska joku asia tapahtuu. Haluan matkustaa, tietäen mihin menen ja miten sieltä pääsee pois. ja kuljetan aina vaan sen verran tavaraa mukanani, etä jaksan ja pystyn itse kantamaan kaiken.
Ja paljon paljon muuta.

ja nyt kaiken ollessa epävarmassa tilassa, teen ninkuin terapeuttini sanoi: ahdistuksen iskiessä, pysähdyn vedän henkeä ja totean itselleni: en hallitse tätä, mutta luotan siihen, että kaikki menee HYVIN.
Siis HYVIN.
Minä kun tuppaan aina laatimaan kauheimmat kauhuskenaariot ja ahdistumaan niistä valtavasti.
Siis pitäisi oppia luottamaan, että kaiki menee HYVIN ja en joudu hyökkäyksen kohteeksi, vaikka en koko ajan olekaan valmiustilassa ja perillä kaikesta.

On siinä oppimista. Meneekö tässä nyt 30 vuoden työ hukkaan ;)?

Mutta toisaalta, muutto 400 km päähän, saattaa ola ihan normaalillekn ihmiselle hieman pelottavaa.

Lenkkipolulla

2010-08-19T10:09:00.003+03:00

Olen aina ollut kova tyttö lenkkeilemään. Kävelemään ja ehkä vähän juoksemaan, mutta vain hyvin vähän. Koska juoksen aina liian kovaa ja sitten maistuu veri suussa ja alkaa pyörryttämään. Mutta se ei nyt kuulu tähän asiaan.
Vaikka olen kotoisin ihan tästä Helsingin kupeesta, olen kuitenkin pikkukylän tyttöjä. Siellä asuessa oli ihana lähteä lenkille. Pururata alkoi heti oven takaa ja meni ihanien metsäreittien läpi. Harvoin tuli ketään vastaan, jotain koiranulkoiluttajia ja muita lenkkipolulla viihtyviä. Kaikki sen näköisiä, että lenkille on lähdetty. Siis lenkille, ulos, kävelylle, ei mihinkään pintaliitäjien muotinäytökseen. Jumpassa ja aerobicissä oli samanlaista, siellä ol ihmisiä, jotka olivat tulleet liikkumista varten.

Sitten muutin Helsinkiin, keskustaan.
Vieressä ihana lenkkipolku, Töölönlahti. Lahti, jota kiertää kävelytie, siis ihan meren rannalla. Alkuun kävinkin lenkillä, sitten se väheni ja väheni ja väheni. Ahdisti lähteä ulos ja lenkille. Toki siihen on monta syytä, mutta yksi syy oli muiden lenkilläolevien taso.

Kun Helsingissä lähdetään lenkille, ei vedetä pälle mukavaa virttynyttä t-paitaa ja isän vanhoja verkkareita, kuluneita adidaksia ja lippalakkia ( ja kaikki toki erivärisiä).
Täällä lenkkeily on tapahtuma.
Lenkkeilijän pitää olla hoikka tai muuten hyvin timmissä kunnossa.
Meikkiä tulee olla naamalla.
Hiukset, mielellään pitkät, jotka ovat poninhännällä ja tulevat kauniisti esiin lippalakin alta.
Ja vaatteet, niiden pitää olla värikoordinoidut ja istuvat. Joku hieno merkki on oltava näkyvissä.
Ilmeen on oltava reipas. Jos korvilla on joku soitin, niin se on mielellään sitten uusinta mallia. Kädessä oleva vesipullo ei ole se eilinen kaupasta ostettu limsa-pullo, vaan joku urheiluliikkeestä ostettu lenkkeilyyn tarkoitettu, alipaineella toimiva multifunktiolaite.

Jos mukana on koira se reippailee, kauniisti vieressä ja hihna sopii omistajan väreihin ja toki se kakkapussikin.

Eikä miehet jää tästä yhtään jälkeen. Tukassa pitää olla joku raflaava malli, mielellään vaaleita raitoja tummalla pohjalla. Kaljukin käy. Hihaton paita ja siihen sopiva alaosa, vartalon on oltava treenattu ja mielellään hauiksen ympäri menevä tribaalikuvio, tai kotka tai leijonanpää.

Mutta tärkeintä on siis muistaa tyylikkyys, olitpa lenkkeilemässä kuntoilu tarkoituksella, ystävän kanssa, koiran kanssa tai vaunujen kanssa. vaatteiden on oltava huolellisesti valitut, hiukset on laitetut ja naama kuosissa. Ja mitään eritteitä ei näy missään, niinkuin hikeä tai sylkeä.
Täällä maamme suuressa pääkaupungissa, se ei muuten rajoitu vain lenkkipolulle, ( siellä sen vaan huomaa kovin hyvin) vaan se pätee kaikkialla.

Helsingissä asuu oma ihmisrotunsa.
Rotu, joiden tulee näyttää hyvältä, maksoi mitä maksoi. Oli hinta sitten epämukavuus, kipu tai ihan se oikea ja puhdas raha, kriteerit on täytettävä.
Tilanne kuin tilanne parhaan puolen pitää näkyä. Ehkä nämä ihmiset heräävät aamulla suorista lakanoista meikit naamalla, kuten kauniissa ja rohkeissa.
Pitää myös huomata, että pelkkä ulkoinen olemus riitä rodun tuntomerkiksi, vaan elämän tulee olla myös hyvin raflaavaa.

Tämä rotu, ei juo maitokahvia vaan kafé lattea ja moccachinoa.
He eivät myöskään, syö hampurilaisia Hesessä, vaan sushia, keskusta baarissa, jonka city-lehi rankkasi kärkeen ( ja vaikka ei raa´asta kalasta tykkäisi, sillä ei ole väliä, se on syötävä).
He eivät osta Tarjoustalosta halpakosmetiikkaa saatika Lidlistä, vaan sen pitää olla Biotherm, tai Clinique tai Elizabeth Ardeen. ( Vaikka olenkin sitä mieltä, että samaa ainetta se on, erilaisissa purkeissa vaan)
Vaatteet ostetaan Trendiputiikista.
Mutta on tärkeää muistaa, että säädökset muuttuvat vallalla olevien trendien mukaan, nyt ovat in: luomu, jooga, kierrätys, ilmastonmuutos ja luonnollisus.
Vai oliko se sittenkin viime kuussa?
Tälle rodulle, fiksuus, lukeneisuus, päivän politiikka tai filosofia, eivät ole kovin merkittäviä asioita. ( Ellei ne sittten ole muodissa).
Myös pitää muistaa, että parisuhdetta muodostaessa, ei kumppania valita vain persoonallisuuden mukaan, vaan ulkoisen olemuksen mukaan. Pitäähän parin sopia yhteen, noin niinkuin ulkoisesti.

Katsokaa yksi lempielokuvani Clueless ja siirtäkää tuo ajatusmaaima, vähän vanhempiin, Helsinkiläisiin.
Ja kas, tiedätte mistä puhun.

Toki, ei voi yleistää, onhan meitäkin, meikit vinossa ja tukka sojottaen kulkevia, jotka ehkä yrittävät olla tyylikkäitä, mutta menevät metsään. Ehkä me olemmekin " persoonallisia", emmekä kyllä oikeasti ole Helsinkiläisiä, eikä tulevaisuutemmekaan toivottavasti ole tässä kaupungissa.

Vaikka kaupunki sinäänsä on kyllä kaunis.
Minä olen vain ehkä liian laiska tänne.

Toisaalta on piristävää katsella mustissa kiiltostrech housuissa kävelevää naista, joka ylittää mukulakivikatua 10cm kiilakoroilla. Puhuen samalla uuteen Iphoneensa. Tai voihan se olla näinkin.

;)

Kiitos ja anteeksi.

VIHAAN!!!!!!!

2010-08-17T20:48:00.002+03:00

No niin, olisin voinut tehdä tästä taas perinteikkää valitus-postauksen, mutta tuossa äsken, kun siivosin, pääni toimi kitettävän hyvin.
Mietin ja pohdin, on se vittumaista tämä sairasloma.Terapeuttini sen totesikin, että kun ei voi paeta työhön, niin joutuu kohtaamaan tunteensa.

Niin no pari viimeistä viikkoa on ollut aika helvetilistä aikaa, päivisin päässä liikkuu kaikenlaista ja saati sitten öisin unissa. Välillä nukun, välillä ei uni tule silmään. Kierin ja pohdin tulevaa ja käyn läpi mennyttä. ( Syytä voi myös olla kokeilussa olevassa lääkkeessä).

Olen aina ollut äärettömän kiltti, erittäin huono tai sanoisinko jopa kyvytön, ilmaisemaan ns. negatiivisia tunteita.
Nyt ilmaisen ne.

kaikki te typerät ihmiset menneisyydestäni, jotka olette vaikeuttaneet elämääni, polkeneet ylitseni ja satuttaneet minua, VIHAAN teitä!

No niin nyt se on tehty.
En koe tarpeelliseksi listata tässä ihmisiä, koska se olisi täysin epäreilua, koska saattaa olla, että nämä hmiset eivät todellakaan ole tajunnet tekevänsä mitään väärää, vaikka minä koen niin.
Näitä ihmisiä on turha myöskin lähestyä henkilökohtaisesti ja tilittää, kokemaani vääryytä. Siitä ei hyötyisi kukaan.
Nämä ihmiset miettisivät, että tuo tapahtui aikoja sitten ja varmaan vähän pahottaisivat mieltänsä. Mitä minä siitä hyötyisin, saisin ehkä anteeksipyynnön, mutta kun tehty on tehty.
On paljon hyödyllisempää ihan vain omassa päässä vihata heitä, kuvitella lyövänsä pesismailalla polvilumpiot paskaksi ja talloa ehkä sormille.

Sitä paitsi olisi suunnatonta vääryyttä omassa blogissaan haukkua ja syyttää henkilökohtaisesti jotain typerystä, se olisi pelkurimaista, siinä suojaisi oman selustansa ja jättäisi toisen suu auki ihmettelemään ja itkemään.
Kun minä tässä nimimerkin suojin kerron, kuinka paha ihminen sinä olet. Sellaiset asiat hoidetaan naamakkain ja mielellään siinä tilanteessa.
( Tietysti omaa harkintaakin pitää käyttää, onko se kostoa ja vihaa vai todettava fakta, ja olisiko lastenhyväksikäyttäjälle ihan hyvä rangaistus, että hänen nimensä ja tekonsa tulisivat julki, okei ei se aina ole niin helppoa...)
Ja jos siitä ei kuitenkaan hyödy mitään, kannaattaa miettiä onko se edes vaivan arvoista.

Koska uskon, että menneisyydessäni on ihmisiä, jotka myös vihaavat minua. Joita olen satuttanut huomaamattani tai huomaten. Jos he nyt tulisivat tilittämään minulle asiaa, mikä olisi minun reaktio?
Se olisi, että voivoi. Voisin, ehkä anteeksi pyytää, mutta mitä se muuttaisi, ei mitään.
Parempi, että se ihminen mielessään mäiskii pääni paskaksi ja vihaa minua, se on paljon hyödyllisempää.

Tulin myös ajatelleeksi, tässä erästä julkisuuden henkilöä. Jossain haastattelussa hän kertoi, olleensa koulukiusaaja, mutta hän on käynyt nyttemmin pyytämässä anteeksi kiusatuilta.
No herääpi kysymys, ketä se helpotti, häntä itseään, vai kiusauksen uhreja?
Niitä joiden maailmasta ja elämästä hän on tehnyt helvettiä kouluaikoina, niitä joiden koko maailman on ainoastaan täyttänyt kauhu seuraavasta koulupäivästä, joiden elämä on ollut piinaa kiusauksen takia. Ja jotka ehkä vielä aikuisuudessaan kantavat noita arpia mukanaan.
Olisi ollut hyödyllisempä jättää kiusaaminen sikseen.

Tai alkoholisti äiti, joka sopertaa aikuisille lapsilleen, että kyllä mä olen teitä aina rakastunut.
Tai raiskaaja joka pyytää uhriltaan anteeksi.
Tai isä, joka on käyttänyt lastaan hyväksi, haluaa myhemmin hyvittää kaiken.
Tai kiusaaja, työpaikalla, koulussa, leikkipaikalla, missä vaan, henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä.

Se on jo tapahtunut, ei siinä anteeksipyynnöt auta.
Anteeksi ei tarvitse antaa, ihmistä saa vihata.
Kunhan ei myrkytä itseään sillä vihalla, osaa jossain vaheessa päästää irti. Antaa haavan arpeutua, vaikka se arpi siihen jää ja asian tulee muistamaan, ei se särje enää.

Viha saattaa myös olla erittäin positiivinen voimavara, jos sen osaa suunnata oikein. Selviytymiseen, siivoamiseen, asioiden tekemiseen.

Viha herää miettiessäni minua nyt, mikä minusta on tehnyt minut, mikä siihen on vaikuttanut?
Ja tietysti siltä kantilta, että olen suhteellisen vahvalla lääkityksellä, sairaslomalla ja työn kannalta tulevaisuus on täysin avoin.

Mitä siis tästä opimme? Emme oikeastaan mitään.
Ehkäpä se, että anteeksipyyntö ja anteeksianto on paljon monimutkaisempaa, kuin luulisi. Joskus se on tarpeetontakin, siitä ei kukaan kuitenkaan hyödy mitään. Tehty on tehty ja tekijä on ehkä edelleen sitä mieltä, ettei hän tehnyt mitään väärää. Täyttä sanahelinää.
Tai opime tästä, että viha on rakentava voimavara, jos sen osaa suunnata oikein.

Ottakaa siis mielenne pesismaila käteen ja runnokaa kunnolla polvilumpiot kaikilta ikäviltä ihmisiltä, piirtäkää heille viikset tai kirkkovene otsaan sprii-liukoisella tussilla ja murskatkaa vaikka sormet. Ihan mikä hyvältä tuntuu. Ja sitten päästäkää vähitellen irti ja huomatkaa, että nämä ihmiset ovat teille täysi merkityksettömiä. ( ja muistakaa tämä tapahtuu päänne sisällä, ei oikeasti, se on rangaistavaa silloin, ei kai sitä nyt jonkun ääliön takia vankilaan halua)

No joo, tää on kuitenkin laulu, joka on erittäin kaunis....

:)

kesä 2010

2010-08-02T23:48:00.005+03:00

Erilainen kesä.
Poissa kotoa, maalla, jonkun kanssa.
Listataanpa pari hauskaa sattumaa kesältä, tai ainakin uutta kokemusta.

-Junamatka kahden kissan kanssa, neljä tuntia meni suhteellisen kivuttomasti.
Perillä odotti samassa taloudessa koira, jännitin ensin vähän, mutta pojat tottuivat nopeasti uuteen tyttökaveriin.

-Sirtolapuutarhamökki, en ole ennen moisella ollut ja kivaa oli. Ihmisiä lähellä, mutta kuitenkn oma rauha. Ja tulihan matkustettua sinne koiran kanssa bussilla, koira oli erittäin kiltti ja mukava.

-Kalle-kissa puraisi minua paniikissa sormeen, siinä sitten istuttiin paikallisen sairaalan päivystyksessä antibioottikuuria odottelemassa. Oli muuten ensimmäinen kuuri moneen vuoteen. Kukka-kissa ulkoili valjaissa hyvin mielellään, ensimmäistä kertaa elämässään.

-Kahden tunnin sisävesi-risteily, kivaa oli.

-Souturetki johon osallistui vain minä ja koira. Oikeastaan se oli huopaus-retki....

-Pyörällä ajaminen, ensimmäisen kerran vuosiin, alla oli kokoon taitettava jippo-polkupyörä.

-Ajelimme Takkutukan kanssa skootterilla, yhdessä siis, oli siinä vanteet sokeina, mutta hienosti päästiin perille.

-Uin enemmän kuin konsanaan sitten nuoruuden. Uiskentelin myös koiran kanssa, uusi kokemus sekin.

-Ja ne siilit, voi ne olivat ihania, kesyjä ja niitä sai ruokkia. Koirakin tiesi, ettei siileille saa tehdä mitään.

-Ja se puutarhanhoito, en todellakaan ole mikään viherpeukalo, mutta...
Ihan sellainen miesvoimalla käyvä ruohonleikkuri on kiva, löysin varastosta unelmieni työkalun trimmerin, siinä sitten trimmattiin. Ja haralla laitoin hiekkatietä kuntoon.

-leikkasin myös naapurisaaren isännän hiukset, pitkät hiukset lyhenivät hetkessä.

-Grillasin, ensimmäistä kertaa elämässä ihan itse, hyvin onnistuin vaikka itse sanonkin, kyseessä oli mm. kana-kasvis-vartaat.

-Elämäni ensimmäiset rock-festivaalit. Kivaa oli. Takkutukan koti oli aika lähellä, joten välillä pääsi sinne lepäämään.

-Ja sitten hauska juttu, veimme koiruliinin hoitoon naapurisaareen pariksi päiväksi. Soudimme koiran kanssa saareen, istuimme hetken kahvilla ja lähdimme. Ihmettelimme, että ensimmäisen kerran jäi koira haukkumaan meidän perään. Tultuamme takaisin odotin rannalla, että Takkutukka lukitsee veneen. Puskat alkoivat rapista ja meinasin huutaa Takkutukalle, että tuolla on joku isompi eläin, en kerennyt sillä puskista ilmestyi hyvin märkä ja hyvin iloinen koira. Se oli uinut perässämme takaisin maihin.
Matka ei ollut kamalan pitkä, ehkä noin 70 metriä, mutta kuitenkin. Jos se ei olisikaan jaksanut, tai olisi tullut joku iso vene joka ei olisi huomannut sitä.

Huusimme naapurisaareen, että tulee veneellä noutamaan koiran takaisin, Niin naapurisaaren isäntä tuli ja kora meni iloisesti ja innokkaasti hänen kyytiin.

Ajattelimme kuitenkin, että nyt koiruliini tarvitsee oman isännän kanssa laatuaikaa. Onhan taloon tulleet kissat ja koira on paljon kesällä ollut minun kanssani.

-Ensimmäisen kerran elämässä lähtö oli todella vaikeaa, itku tuli kerran jos toisenkin, siis minulle. Helpotti kun pääsi kotiin ja sai nukkua yön yli.
Toisaalta puhummehan Takkutukan kanssa puhelimessa, monta kertaa päivässä, chattailemme facebookissa ja puhumme Gtalkin välityksellä....

Vähän on tyhjän tuntuista pojat kun jäivät hoitoon Takkutukan luo, viihtyivät siellä niin hyvin, asunto on isompi ja on ulkolu mahdollisuus. Ja tulen viettämään siellä kuitenkin pitkiä aikoja, ehkä joskus pysyvästi muutan.
Elämästä kun ei koskaan tiedä

Kun ei enää jaksa

2010-07-26T17:09:00.003+03:00

Ne jotka ovat sairastaneet masennusta tietävät, että masennustila ei riipu ajasta tai paikasta. Siitä onko kivaa vai ei.

Vaikka vietän kesää, lomailen yritän ottaa iisisti, tunnen, että voimat ovat loppu.

Koen olevani maailman hirvein ihminen.

Huonoimmista huonoin.

En tunne nautintoa mistään, ehkä nukkumisesta ja Takkutukan kainalossa makaamisesta.

Itku pukkaa pintaan koko ajan, oli asia mikä hyvänsä.

Ajattelen taaksepäin. Näen takanani paljon tuhoa, pelkään olevani syyllinen siihen kaikkeen. Pelkään satuttavani ihmisiä ympärilläni, tahtomattani ja ilman tarkoitusta.

Tuntuu, että kannan mukanani mustaa varjoa. Kuin Muumilaakson mörkö, joka jäädyttää aina sen paikan, jossa istuu.

Koen pettäneeni työkaverit, lapset, vanhemmat. Siskoni, vanhempani, läheiseni, ystäväni. En yhtään ihmettele, jos minun kanssa ei jaksa olla tekemisissä, otan ja vaadin, mutta en anna.

Mietin menneisyyttä, olen herkkä ja sain huonon kasvuympäristön, olisin tarvinnut toisenlaisen.

Ymmärrän lumipalloefektin, ei syy ole vanhempieni, ainakaan kokonaan, vaan myös heidän vanhempien ja heidän vanhempien ja heidän vanhempien.... Lista jatkuu, ehkä aina Eevan perisyntiin saakka ;)

Yritän sisäistää koko ajan sitä asiaa, että minä olen sairas ja elän sen kanssa lopun elämääni.

Ja minulta ei kysytty.

Olen äärettömän vajavainen sosiaalisessa kanssakäymisessä, osaan hymyillä ja myötäillä. Siinä se sitten onkin. En kykene ilmaisemaan itseäni, en kykene ottamaan vastaan mitä toisilla on sanottavana. En osaa.

Vielä kaiken päälle, raha-asiat mättää, omapa on vika, minulla on shoppailumania. En koskaan osta mitään isoa, vaan pientä ja kivaa, sen verran että helpottaa, mutta pienistä puroista tulee meri.

Häpeän tätä asiaa niin valtavasti.

Sitä ei voi edes sanoin kuvata.

Ymmärrän, että mielessäni on aktivoitunut asioita, joita alitajuntani käsittelee, yö menee painajaisten kera. Ja päivätkin haluaisi vaan nukkua.

Olla rauhassa, ettei satuttaisi ketään lisää.

Maanantaina on edessä lääkäri, sairasloma mitä ilmeisimmin jatkuu, ja eläkkeenhaku-prosessi alkaa. Terapiakin alkaa jälleen. Mietin aina välillä onko siitäkään mitään hyötyä, mutta ehkä pitkässä juoksussa.

Tunnen olavani huono ja hyödytön.

Haluaisin pienen mökin ja perunamaan, vapautuksen kaikista arkisista huolista. Kissan, Koiran ja Takkutukan. Kolme jälkimmäistähän minulla jo on.

Alku kai sekin.

josko vaikka...

2010-07-07T01:19:00.002+03:00

Ahdistaa ja masentaa.

Kaikista parasta, syytä siihen ei ole. Asiat ovat hyvin. Vietän kesää Takkutukan kanssa ( no vaihtelevasti kyllä, koska puolet ajasta hän on kodissaan katselemassa jalkapalloa) ihanassa siirtolapuutarhamökissä.

Koira on täällä seuranani ja kissapojat asustelevat Takkutukan kotona.

Minulla on täällä järvi, ruokaa, luontoa, rauhaa, pieni televisio ja tietokonekin. Saunakin löytyy, jonka saa käyttöönsä tunniksi kahdella eurolla. Ristikoita ja kirjoja.

Ja kuulkaa kun ahistaa!

Herääminen on helvettiä ja aamut ovat tuhottoman vaikeita, haluaisi vajota takaisin unimaailmaan.

Ja kun ei vaan oikein mitään konkreettista syytä löydy.

Tuntuu lihavalta ja rumalta. Tyhmältä ja osaamattomalta. Takkutukallakaan ei varmaan ole helppoa, puolikas sanakin sellaiseen suuntaan, jonka KOEN ikäväksi, niin johan tuherran itkua ja olen maailman loukatuin ihminen.

Takkutukka pohti tässä eräänä aamuna, että kun mökki on pieni ja molemmat tavararohmuja pitäisikö molemmille varata ihan omat paikat, omille tavaroille.

Arvatkaa mikä oli minun reaktio?

Niin no, sehän oli toki hillitön parkuminen ja itseviha. Mitä, enkö minä ole siivonnut ja laittanut tarpeeksi hyvin, olenko minä muka sotkuinen. Onko minun tavarat muka tiellä. Minä en jaksa enääääääääääääää!

Siinä sitten paruin ja räkä lensi. Hetken kuluttua sain itseni Takkutukan kainalossa rauhoitettua ja kun mietin asiaa järjellä ehdotus oli oikein mainio. Nyt minulla on oma kaappi tavaroilleni ja Takkutukalla ne korkeat hyllyt, johon minä en edes ylety.

Sitten toinen esimerkki. Minun piti siirtää sähköpostista kuva tietokoneen työpöydälle. Tietokone ei ole minun ja siinä on eri käyttöjärjestelmä, kuin minulla. En osannut. Takkutukka tarjosi apuaan, ei kelvannut. Siirsin kuvan.

Takkutukka meni koneelle, olin siirtänyt kuvan vain minikoossa. Takkutukkakin hieman alkoi hermostumaan, että jos nyt saisi neuvoa ja saada sen kuvan oikeassa koossa.

Mitä minä tein, suutuin silmittömästi, minäkö en muka osaa? Kirosana ryöppy ja kyyneleet silmissä uudestaan koneelle ja tällä kertaa kuva siirtyi neuvojen kanssa. Parkumista ja heittäytyminen sänkyyn, koska nyt kaatuu maailma.

Hetken kuluttua Takkutukka tuli juttelemaan, että ei se maailma kaadu, mutta neuvoja voisi ottaa vastaan, jos ei itse osaa.

Niin, se on hyvin loogista.

Mutta kun minä olen tottunut siihen, että minun on osattava, ei saa olla osaamatta. Ei saa ottaa neuvoja vastaan, pitää pärjätä, pitää pystyä, pitää olla täydellinen, minussa ei saa olla huomautettavaa.

Minun on pärjättävä ja jos teen jotain huonosti en kerro kenellekään, niin kukaan ei tule huomauttamaan.

Minun pitää toimia kuin ajatus.

Muuten kukaan ei rakasta minua ja kukaan ei halua minua ja minä joudan kuolla pois pilaamasta toisten elämää.

Nyt kohtaankin toisenlaisen totuuden, inhimillisen totuuden, että olen vajavainen, en osaa kaikkea, en pysty kaikkeen.

Ja se onkin täysin inhimillistä, täysin normaalia. Se ei olekaan syy vihata tai hyljätä minua.

Se on aika ahdistavaa, vaikka se onkin muutosta positiiviseen.

Joutuuhan siinä oma elämä ja kaikki opittu koetukselle. Perusta pitää rakentaa uudestaan ja aivot ohjelmoida uudella tavalla.

Teoriassa se on todella helppoa, itsepäiselle ihmiselle, kuten minä, käytäntö on erittäin vaikeaa.

Jos en omassa elämässä kykene vielä uskomaan, että kelpaan vaikka en ole täydellinen, vaikka en osaa kaikkea, vaikka en pidäkään kaikkia lankoja käsissäni, niin arvatkaas miten työelämässä?

Juu, ei hyvin.

Elokuun alussa on taan hoitavan psykiatrin tapaaminen. Minulla on lausunto terapeutiltani, jossa suositellaan sairaslomani jatkamista. Eli en usko töihin vielä palaavani.

Kelalta myös aivan pyytämättä, tuli sairaseläkkeen-hakupaperit.

Aion, lääkärini konsultoinnin jälkeen, hakea määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä.

Sillä pakko priorisoida ykköseksi, se että saadaan minut pysymään hengissä, kuten terapeuttini asian ilmaisi.

Pieni unelma

2010-06-29T18:37:00.012+03:00

Vietän lomaa, ainakin yritän.

Olen ihanassa paikassa. Pienessä siirtolapuutarhamökissä, oikeasti mökki on Takkutukan. Kukaan ei tunne minua täällä ja täällä saa olla aivan rauhassa.

Kuitenkin kauppa on vieressä ja koko ajan näkee ihmisiä. Kaikki tarvittava löytyy 50 metrin säteellä.

"uskonnollista kirjallisuutta" vaihdetaan pornoon.

2010-06-05T18:08:00.007+03:00

Perjantaina kolmen sepän patsaalla oli tapahtuma, joka keräsi paljon ihmisiä paikalle, varsinkin median edustajia.
Tuo tapahtuma oli Helsingin vapaa-ajattelijoiden järjestämä tempaus: "vaihda raamattusi pornoon"
Olin toki mukana osallistumassa.
Eteeni osui myös pari medianedustajaa, joista jotkut jopa intoutuivat kehumaan puhettani viisaaksi.
Siksi jaan mielipiteitäni täälläkin.

Päasiallinen tempauksen idea siis oli seuraavanlainen: Arvostella etenkin kristinuskon ja islamin seksuaalikielteisyyttä ja tuoda esiin terve vaihtoehto uskonnolliselle kirjallisuudelle.

Koska omaan historian tiukkana uskovaisena, omistan paljon uskonnollista materiaalia ja raamattujakin kolme kappaletta.
Olen ollut mukana hyvin vahvassa kristillisyyden haarassa. Toiminta kuitenki tapahtui ev.lut kirkon alaisuudessa.
Olen lukenut raamattuni kannesta kanteen, rukoillut, puhunut kielillä, ollut vahvasti tekemisissä henkimaailman hyvisten ja pahisten kanssa. Oeln polttanut isossa kokossa, kaikki saatanalliset tavarani ( sisältäen kirjoja, koruja, tavaroita, musikkia, videoita jne.). Lävistykset, tatuoinnit, liikaa koruja, liikaa meikkiä, liian " rivot" vaatteet, ehdottomassa pannassa.
Olen ollut vakuutunut, että jos käy hyvin pääsen taivaaseen ja ollut pahoillani sukulaisteni puolesta, joita kutsuu helvetti.
Yritin kyllä heitä käännyttää ja auttaa pois saatananvallan alta, varsinkin siskojani, mutta tulosta ei oikein tainnut syntyä.

Hiljallen pääsin uskonnon tukahduttavasta ilmapiiristä pois.
En kuitenkaan kadu tuota aikaa elämässäni. Se opetti ja näyti paljon. Pelasti minut, silloisessa elämäntilanteessani.

Olen myös ollut kirkkovaltuustossa, kirkkoneuvostossa, kirkon taloudellisessa jaostossa ja nuorisotoimen johtokunnassa. Olen myös ollut kunnallisvaaliehdokkaana kristillisten listalta. (Takana lupaava tulevaisuus)

Se mikä aiheuti paljon häpeää ja mielipahaa mielessäni oli uskon suhtautuminen seksuaalisuuteen.
Seksuaalisuus on aina ollut normaaliosa minua. Tullessani uskoon olin 18 eli elämää kutenkin oli jo takana. Toinen asia, mikä on ollut minulle aina hyvin selvää on se, että tykkää ihan yktäläisesti miehistä ja naisista, minulle se ei koskaan ole ollut ongelma.
Sitten minulle kerrotaan, että EI.
Luin kirjallisuutta ja yritin parantaa itseni.
En parantunut.

Onneksi olen vuosien varrella oppinut uutta ja oppinut hyväksymään itseni ja sen mitä minussa on.
Tiedän kuinka hirveää on kun ihmisen pitää kieltää, se mitä hän on. Pitää kulisseja yllä. Inhoan sellaista suuresti nykypäivänä.

Täm tempaus oli minusta oiva esimerkki julkisesti näyttää kantani ja kannattaa ajatusta vapaudesta. Annetaan ihmisen olla mitä hän on, eikä anneta "uskonnollisuuden" sitä rajata.
minusta tuo tilaisuus oli myös mainion provosoiva tilaisuus, kuten vanha sanonta sanoo: " se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa"
Kannatan omilla aivoilla ajattelemista, en missään nimessä valmiiden vastausten nielemistä.

Mihin minä sitten "uskon", mikä on minun näkemys?
-Minä uskon Johonkin, määrittämättömään. En kutsu sitä Jumalaksi, koska se yhdistetään liian helposti kristilliseen jumalaan.
-Kirkko menoineen ja raamattuineen on täysin ihmisen luomaa. Vallanpitäjien keinoko saada alaiset käyttäytymään halutusti.
-uskolla ja kirkolla ei ole mitään tekemistä keskenään.
- Uskon Rakkauteen. Minun "jumalassani" on vain rakkautta.( lainaus muuten raamatusta ;), en kyllä muista mistä....

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.)

-"jumalani" on läsnä kaikkialla ja näkyy kaikessa, varsinkin luonnon ihmeelliyydesä.
-Uskon, että asioilla on tarkoitus. Vaikka me sitä emme ymmärrä, emmekä näe. Kuin suuri rattaiden verkosto, kaikkien rattaiden pitää pyöriä juuri oikein, että kaikki pyörii ja toimii.
-Sitten on tietysti Wiccan Rede: ”Jos se ei vahingoita ketään, tee mitä haluat.” Rede itsessään on paljon pitempi runo, ja tämä lause vain sen viimeinen rivi.
-uskon yksilön oikeuteen, ajatella omilla aivoillaan ja kertoa oma mielipiteensä, ilman pelkoa tai uhkaa.
-Kuoleman jälkeen uskon, että kaikilla on hyvä olla. Oli se sitten olemattomuutta tai olevaisuutta. En usko pahaan.

Sitten vielä mielipide, johon niin monet vetoavat: pornohan on naisen esineellistämistä ja pornobisneksessä tapahtuu kaikenlaista hyväksikäyttöä.
Minun mielipide on, että porno ei sen enempää esineellistä miestä, kuin naista. Ammatti on valinta, kuten mallin tai näyttelijän ura. Pornobisneksessä on myös useita naisia, jotka ohjaavat, tuottavat, näyttelevät yms.
On totta, että pornoteollisuudessa on haaransa, jossa naisia käytetään hyväksi ja pakotetaan prostituutioon.
Niin on kaikkialla.

Jos jotkut miehet hakkaavat vaimojaan, se ei tarkoita, että kaikki miehet olisivat sikoja. Vaikka osa suomessakin myydyistä vaatteista on tehty halvantyövoiman maissa ja lapsityövoimalla, silti käytämme vaatteita ja ostamme niitä, voimme kuitenkin tehdä eettisen valinnan. Mutta kuinka moni sen oikeasti tekee, kun halvalla saa. Tässä vain pari esimerkkiä.

Tästähän kirja tuli. Mutta mielipiteitä on niin kiva laukoa, ties vaikka intoutuisin lisää kirjoittamaan.

Tuhdonpaja

2010-06-03T22:42:00.001+03:00

Tekemiäni uniikki koruja löytyy täältä.

Jos vaikka kaipaisit kesäksi koristeita kaulasi ympärille.
Tervetuloa!

Surinaa

2010-05-26T20:07:00.005+03:00

Ostin uusia kankaita, Fredrikinkadun UFF:stä. Ja ompelukone surisemaan. Ruma vhreä työtuoli sai pehmeän seeprapäällysteen.

Parveke sai myös uutta väriä. Kangas on Finlaysonin, että ihan laadukasta, eikä hinnaksi tullut montaakaan euroa.

hätäkeskuksen pikkuapuri

2010-05-23T17:29:00.002+03:00

Pelkäsin jo hetken, että urani hätäkeskuksen vakioasiakkaana on päättynyt, mutta onneksi ei.
Torstai iltana jälkeen kymmenen istuin parvekkeellani, ratkoin rakkaita ristikoitani. Joku nainen möykkäsi jossain lähistöllä, annoin möykätä. Sitten kuului rämähdys, se nainen kaatuii. Kun nousin parvekkeella seisomaan näin kadulla jalta.
Eikun kengät jalkaan, puhelin käteen ja avaimet kaulaan.

Siinä kadulla täti makasi, humalassa kuin pieni possu. Ei mitään ruhjeita. Soitin poliisipartion, tulivat hakemaan tädin, jonka omat jalat eivät lainkaan kantaneet.

Seuraavana iltapäivänä alkoi piipittävä melu, se oli se kellari taas. No missään ei savua näkynyt eikä haissut, mutta ei sitä koskaan tiedä. ja ekun puhelimeen.
Olin muuten ainoa, joka reagoi asiaan.

45minuuttia vaelteln kellarissa palomiesten kanssa. Ei siellä palanut, mutta siellä on hieno hälytysjärjestelmä, jota kukaan ei osaa käyttää, eikä siinä ole ohjeita.
Ja toki isännöitsijä oli jo lähtenyt viikonlopun viettoon. Nuori kesäsijainen oli yhtä pihalla kuin lumiukko.
Palomies sanoi, että ainakin huuto loppuu, jos ottaa laitteen irti verkkovirrasta, tai katkaisee johdot.
Siitä minulta toki irtosi jokunen vitsi.
Taisivat vähän turhautua palomiehet minuunkin :)

Mutta perjantaina oli lääkäri. Sairasloma jatkuu aina elokuun alkuun. Saattaa jatkua pidempääkin, mutta kun tuo Kela ei aina katso hyvällä kamalan pitkiä sairaslomia.

En vieläkään tiedä tulevaisuudesta ja koitan aktiivisesti olla sitä ajattelematta. Eletään nyt tämä kesä ensin.
Jos ei stressiä muuten huomaa, niin ainakin siitä, että uni ei oikein tule tällä hetkellä. Unet ovat mitä kauheampia, alitajunnan tuottamia kuvaelmia. mutta kun öisin en nuku, nukun sitten päivällä. Tänäänkin tuudituin päiväunille Matti Vanhasen äänen saattelemana, joten sinäänsä en ihmettele painajaisia.

Kevätjuhla

2010-05-19T18:55:00.002+03:00

Olin tänään töissä käymässä, kevätjuhlissa.
Tunnelma oli ihana ja haikea.
Kaiki olivat ilosisia tulostani. Lapset varsinkin. Tämä oli ehkä viimeinen kevätjuhlani. tajusin, ettei minusta ole palaamaan.
En vain jaksasi ja pystyisi.

Itketti. Ei ole kyse sitä, ettenkä rakastaisi työskentelyä lasten kanssa, mutta terveys ei sitä kestä.

Olin maanantaina kelassa, ottamassa selvää kaikesta. Asumistuesta, koulutustuesta, määräaikaisesta työkyvyttömyyseläkkeestä.
Olen surffaillut netissä erilaisia koulutusvaihtoehtoja läpi. Oksettaa muuten joka kerta.

Yrittää jotenkin rakentaa jotain kuvaa tulevaisuudesta. Minusta, sairaudestani, mahdollisuuksista, kaikesta.

Ei kamalasti naurata.

Mutta, eipä tässä oikein mitään voi. Olla vaan, katsoa aina uuteen päivään. nauraa kaikelle, mikä edes vähän ilahduttaa ja elää niinkuin hyvältä tuntuu.
Miettiä, että kesällä kissapojat pääsevät hoitoon omaan ulkokarsinaan. :)

Todellinen pelkokerroin

2010-05-16T20:07:00.005+03:00

Laitetaan tähän alkuun taas pari kuvaa maailman söpöimmästä kumma-lapsesta, tuon lelulaatkon voitti ehdottomasti Kumma-tädin kello, jota oli ihana imeskellä ja hakata :)

Tässä kuvassa taas Kumma-tyttö on lempipuuhassaan, "tappamassa" jättimäistä lehmä-vappupalloa.

Koko viikonlopun ja pari päivää ennenkin sitä on ahdistanut aivan kaaaaaaaameasti. Tuntuu, että mitenkään ei ole hyvä ja mistään ei saa iloa. Päätä särkee ja oksettaa. Mukavaa siis.

Tämä tämänhetkin työtilanne saa minut hulluksi. Perusturvani on uhattuna. Vakinainen kuukausipalkkani on oikeasti katkolla. Oman hyvinvointini vuoksi.
Oksettaa taas kun alan kirjoittamaan ja ajattelemaan. Hienoa.

Pelkään. Kun perusturvallisuus, eli säännöllinen, mutta pieni palkkatulo menee pois. Minusta tulee vähintää yhteiskunnan hylkiö, torin juoppo, ruma, pöhöttynyt, juoppoakka. No kyllä te tiedätte mitä tarkoitan, sellaisia kun tuolla liikkuessa nyt näkee.

Olen oppinut tulemaan toimeen omillani, aina. olen aina asunut yksn ja jo ennen kotoa muuttoa maksoin vuokraa kotiin. Tämä oli niin helppo opiskeluratkaisu, oppisopimuksella saa samalla palkan ja ammatin.
Mutta loppujen lopuksi olen siitä tainnut maksaa aika kovan hinnan.

En ole ihan varma mistä tuo mielenkiintoinen syy-seuraussuhde on mieleeni muuttanut, mutta senkin juuret varmaan löytyvät jostain lapsuudesta.

Rahanmeno on kuitenkin jatkuvaa, vuokra, pakolliset laskut, ruoka, terapia ja lääkärikäynnit....
Yksistään viimeisen 27kk aikana on terapiaan/lääkärikäynteihin/lääkekustannuksiin ja sairasloma-ajan palkkamenetyksiin uponnut pitkälti yli 10.000 euroa. Aika kiva summa.

En polta, en juo, en pahemmin mitään ostele, vaatteet kirpputoreilta.

Pelko on suunnaton. Se lamauttaa ja syö.
Kun ei ole ollenkaan rahaa, ei ole turvaa, kun ei ole turvaa, menettää kodin ja otteen elämään ja päätyy juopoksi ja kodittomaksi.

En edes tiedä enää mitä sanoisin.
Voin vain uskoa ja toivoa.

Tämä on kunnon pelkokerroin, voisi tehdä reality-sarjan ja katsoa kuka pärjää ja kuka tippuu.

Elämää ja kuolemaa

2010-05-12T23:12:00.003+03:00

Kotona taas!
Yksinäistä, ensin unohdan syödä ja sitten ahmin liikaakin. Olen ollut kovin huolissani Kukasta. Kukan takajalkaan ilmestyi kalju läikkä ja todella pahannäköinen märkivä ihottuma, siis todella pahannäköinen.
Mutta luotan siihen, että kissat hoitavat itseitseään.
Niin siinä onneksi kävi. Kukka asusteli sänkyni alla. Mutta tuli kuitenkin syömään ja viereeni yöksi, mitkä olivat erittäin hyviä merkkejä.
Välillä tiputin jalalle hiukan desinfiointiainetta ja bebanteenia.
Ja jalka onkin jo hyvin parantunut. Enään on jäljellä kalju läikkä ja pieni rupi.
Kukka syö, pesee itseään, käy potalla ja on seurassa. Jaksaa vielä hypätä ikkunalaudallekin.

Mutta tosiasia on, että Kukka on hyvin vanha kissa. En osaa tarkkaan sanoa ikää, mutta vuonna 1998 se on tuotu Hesylle lopetettavaksi.
Kukka on kokonaan luuta ja nahkaa, vaikka syökin kuin hevonen. Mutta lihakset ovat kadonneet.

Oma elämäkin on sekaisin. On tapahtanut kamalan paljon vähässä ajassa. Terapiassa olen saanut suuria ymmärryksiä aikaiseksi. Olen ymmärtänyt, että elämäni on minua varten, ei muita varten. Minä en olekaan syyllinen, niihin lukemattomiin asioihin, joista olen itseäni syyttänyt.Uskallan ensimmäistä kertaa tuntea vihaa, ilman, että yritän hutkia sitä pois selittelemällä ja ymmärtämällä.
Uskallan olla itsekäs. Tai enemmänkin ehkä normaali.
Olen äärettömän väsynyt.
Ei ole hajuakaan, miten syksy alkaa. Ensimmäisen kerran tulevaisuuteni on täysin avoinna.
Jossain välissä ajattelin siirtää tavarani ja kissani takkutukan luo, mutta en vielä. Terapia on Helsingissä ja olemme molemmat sitä mieltä, että se on tärkeää hoitaa kunnialla loppuun.

Ja onpa tässä tullut aina asuttua ihan omillaan, joten tämä tuntuu mukavan normaalilta.
Kaikki on kuitenkin pelottavasti heittänyt kuperkeikkaa.
Mutta päivä kerrallaan.
Asiat järjestyy.
Ja sen ainakin tiedän menneisyyteni perusteella, minä pärjään. Sen ainakin olen oppinut.

Yhden naisen pelastuspartio

2010-05-03T17:12:00.003+03:00

Olen vielä hetken Takkutukan seurana. Jäät ovat viimein lähteneet ja pääsemme illalla soutelemaan.

Perjantaina adrenaliini virtasi suonissa oikein kunnolla, kun menimme syömään naapurisaareen. Jäätä pitkin kävellen ei voinut enää mennä, mutta väylä ei ollut vielä kokonaan auki, että olisi soutaen päässyt, joten. Matkaan sellaisella peltisellä veneellä... Pätkä joka oli avoin melottiin, osin jäiden seassa ja osuus joka oli vielä jäässä vene vedettiin jään päällä. Apuna oli kamalan pitkä puinen seiväs, jonka päässä oli iso koukku ja välillä oli noustava veneestä pois, seisottava lankun päällä, ohuella jäällä ja kiskottava venettä käsivoimin. Kuulin myös huudon, jonka jokainen nainen haluaa kuulla :" Tule pois veneestä, sä olet liian painava"

Vielä jännemmäksi tuon venematkan teki se, että mukana oli pöhkö koiruliini, jonka mielestä homma oli niin kivaa, että se hyppäsi veneestä pari kertaa jäälle ja pulahti jäiden läpi veteen uimaan.

No koirahan vain oli innoissaan uinnista, ja olisi varmaan halunnut uida koko matkan saareen, mutta jäiden vuoksi se ei vielä ole mahdollista. Siispä koiruutta niskasta kiinni ja nosto takaisin veneeseen. Pöhkö olisi heti halunnut mennä uudestaan.

Pääsimme perille ja illalla vielä takaisinkin. Koiruus myöskin.

Päässä on pyörinyt asioita aivan vimmatusti.

Sairaslomaa on vielä hiukan jäljellä ja aivan selväksi on tullut, että ammatinvaihto on edessä.

Ei mitään hajua mihin ammattiin, mutta sosiaaliala ja terveydenhuolto eivät enää ole laskuissa mukana.

Hoito-ja pelastusviettini on liian suuri ja uuvutan itseni uudelleen ja uudelleen.

Tietoista se ei ole, se on ehkä vielä pahempaa.

Se on täysin alitajuista. Minulla on suunnaton tarve saada jokaisen elämä hyväksi, poistaa kärsimys ja pitää huolta ettei yksikään lapsi tule kokemaan samoja yksinäisyyden tai hylkäyksen tunteita, joita minä olen kokenut.

Aikuiset taas, heitäkin pitää tukea ja ymmärtää, ottaa paha pois.

On muuten aika vaativa homma. Nimitän tätä jeesus-syndroomaksi.

Minä kun pelastan kaikki. Uhraan itseni ja myönnettävä, että siinä sivussa voi olla vähän marttyyri.

Ja helppoahan olisi, jos toteuttaisin tätä vain töissä, mutta ei. Toteutan sitä kokoa ajan. Elän vahvasti mukana jokaisen tunteissa, kaikkien läheisten elämänmuutoksissa.

En halua pahaa kenellekään, haluan ottaa pahan pois, pelastaa ja parantaa.

Inhoan tuskaa ja kärsimysta, tiedän miltä ne tuntuvat, enkä haluaisi, että kukaan niitä joutuu kokemaan.

Siispä pelastamaan, kantamaan huolta ja miettimään ja pohtimaan.

Kokoaikainen valmiustila päällä. Huono omatunto, kun ei jaksa tai ei pysty.

Kun ei voi auttaa ja pelastaa. Kun ei jaksa.

Elämässäni on aina ollut läsnä ihmisiä, jotka tarvitsisivat apua ja pelastamista. On kavereita, perheenjäseniä, tuttuja.

Elämääni on mahtunut paljon, olen nähnyt paljon, kokenut itse ja nähnyt ympärilläni.

Sama sinäänsä tapahtuuko se minulle vai jollekin muulle, elän vahvasti mukana. Ahdistun, jos toisella on pahaolla, haluan auttaa, ottaa pahan pois.

Pelastaa.

Viime vuosiin on mahtunut paljon. Avioeroja, menettämistä, odottamista, muutosta, tuskaa, kipua, itkua ja epätoivoa. Sairautta ja kipua.

Ja kaiken lisäksi päivittäin töissä, kannan jokaisen kipua ja tuskaa. Erityisesti lapsien.

Nyt se on aika lopettaa.

Olen ollut päiväkotimaailmassa töissä 11 vuotta. Se on aina ollut elämäni. Siitä luopuminen on kuin lopettaisi pitkän ja vaikean, mutta turvallisen suhteen.

Pelottavaa ja kuitenkin helpottavaa.

On minulla jonkinmoinen suunnitelma. Mutta hoitava psykiatrini on se jonka sanaa viime kädessä kuuntelen.

Ensimmäisen kerran elämässäni olen niin päättänyt. Aina ennen olen sanonut, että palaan töihin ja paranen.

Nyt olen lopettanut paranemisen, hyväksynyt tosiasiat ja päättänyt tehdä kuten lääkäri sanoo.

Ei tästä muuten mitään tule.

Heräämisiä

2010-04-25T20:57:00.003+03:00

Taas vietän aikaa Takkutukan tykönä. Tänään Takkutukalla oli omia menoja ja minä jäin pitämään talovahtia, seuranani koira. Istuin hetken netissä, käytin koiran ulkona, tulin takaisin pelasin Nintendo wii:tä ja lähdettiin uudelle pitkälle lenkille koiruuden kanssa. Sitten luin hetken ulkona auringossa kirjaa, ja samalla koirulainen järsi luuta vieressäni.

Sitten kului vielä hetki ja Takkutukka kiisi kohti kotia pyörän selässä. Tuliaisina oli litra ihanaa suklaa jätskiä.Koska pakastin ei ole juuri tällä hetkellä toiminnassa, vetelimme litran kahteen pekkaan. Ei tehnyt tiukkaa.

Sitten sain suolata lohen Takkutukan avustuksella ja sitten sänkyyn köllimään ja jutustelemaan.

Nyt minä räplään tietokonetta ja tuo toinen lukee lehtiään.

Koska molemmat meistä on asunut jo kauan yksin, emme koe suurta tarvetta tehdä koko ajan yhdessä jotain. Kumpikin tarvitsee omaa tilaa ympärilleen.

Oi, kuinka ihanaa oli olla koiran kanssa ulkona, kävelimme metsässä. Linnut lauloivat, muuten oli hiljaista. Järvi oli rannasta sulaa. Sielu sai levätä. Puiset soutuveneet tuoksuivat tervalta.

Tämä on kuin paratiisi, tuossa ihan vieressä on soutuvene ja uimaranta. Liikennettä ei ole juurikaan. On hiljaista. Ja kuitenkin parin kilometrin päässä on kaupungin keskusta. Ihan muuta, kuin omassa kotona. Täällä edes hetkeksi unohtaa kotona olevat ongelmat ja suuret kysymykset tulevaisuuden suhteen. Tai ovat ne kysymykset täälläkin olemassa, mutta tuntuvat pienemmiltä.

Mitkä ovat sitten päivän parhaimpia hetkiä.

Ne ovat aamulla heräämiset. Ei meidän tarvitse samaan aikaan herätä, mutta kun avaa silmät ja siinä vierellä on toinen. Vaikka olisi mikä painajainen ollut, avaa silmät ja siinä vierellä on toinen. Yöllä itkin unissani, sitten siinä olikin toinen lohduttamassa.

Vaikka millainen kauhujenyö olisi ollut takana, saa herätä siihen, että toinen nukkuu vieressä. Illalla on nukahdettu höpöttelyyn, vierekkäin oloon ja nauruun.

Ja samallalailla aamulla herätään höpöttelyyn ja nauruun. Usein minä herään ensiksi, ja herätän Takkutukan. Kun hän unisena kysyy: miksi herätät minut????? Minä vastaan: no koska mä olen hereillä. Aivan loogista.

Pienet hetket, niistä syntyy hyvät ja kauniit muistot.

Koenahka

2010-04-25T20:33:00.002+03:00

Annoin taas mielelläni kehoni taiteen käyttöön ja toimin koenahkana tatuointiharjottelijalle. Olin muuten ensimmäinen ihminen johon hän oli koskaan tatuoinut.

Mutta jälki oli erittäin hyvää.

Kevät

2010-04-14T20:41:00.025+03:00

Tänään oli ihana kevätpäivä, otin kameran esiin, asiat ovat niin kauniita auringonvalossa.
Yllä ja alla lasipallojani.
Peilipallonikin ovat kauniimpia keväällä.

Sisälläkin kevät näkyy.

Pitäähän sisälläkin kukkia, kun kerran ulkonakin alkaa luonto heräämään henkiin.

Ja sitten päästään parvekkeelleni, tuli kupponen kahvia nautittua aamupalaksi, hellässä auringon paisteessa.
Ja vähän naamaa aurinkoon päin.

Kesävarpaat ja rakas savipallo.

Kastelukannut ja muut hassut parveke-esineet.

Kukkasiakin on jo, ei ne kuitenkaan oikeita ole... :)

Mutta sisällä on oikeita kasveja. Juoruja. Vanha kasvi, ollut minulla aina, se kasvaa vain niin vauhdilla, että usein pitää sitä jakaa muihin ruukkuihin ja laittaa osa roskiinkin.

Nyt ensimmäisen kerran ne ovat ruvenneet kukkimaan, kaikki kolme.

Ja sitten rakkaat kisut, ensin Kukka.

Ja sitten Kalle.

Kalle tuli parvekkeelle haistelemaan kevättä.

Ja uskaltautui ulos asti.

Kukka ei ihan ulos asti tullut.

Sitten vielä kauniita lasipaloja.

Kysymyksiä.

2010-04-12T19:13:00.002+03:00

Olen taasen kotiutunut Takkutukan luota. Kotiintulo ahdisti. Koti tuntui niin sekaiselta ja likaiselta. No olihan täällä kaksi kissa viettänyt karvausjuhlia, ilman imurointia.

Tämä päivä onkin kulunut siivotessa.

Pää on kipeä, niskat ovat tietenkin jumissa ja päässä pyörii sata tuhatta kysymystä.

Miten on sairasloman jatkon kanssa, vielä 10 päivää jäljellä?
Onko tämä edes normaalia?
Kauanko normaalisti kestää toipua vuosia jatkuneesta masennuksesta?
Vai onko se vain hyväksyttävä osana elämää?
Mitä teen koko työn kanssa?
-Onko minusta töihin?
-Onko normaalia, että rupeaa oksettamaan ja itkettämään kun vain ajatteleekin töihin menoa. (Vaikka työpaikka olisi mikä)?
-Olenko vain laiska paska?
-Jos en ole ymmärtänyt, että tämä onkin ihan normaalia, tuntuuko kaikista tältä?
-Olenko vain tehnyt joukon vääriä valintoja, jotka nyt ovat johdattaneet minut tähän?

Entä tulevaisuus?

Haluaisin vain nukkua ja syödä.

Takkutukan luona oli niin hyvä olla. Luonnon keskellä ja kuitenkin melkein kaupunkin keskustassa. Kiireetöntä oleilua. Läheisyyttä. Ulkoilua koiran kanssa. Naapuri saaressa vierailua. Omia juttuja. Syömistä ja nukkumista.

Mutta Helsingissä on terapeutti, psykiatri, työ, kaverit, siskot ja tutut paikat.

Kaikki on avoinna, kaikki on jotenkin sekaisin.
Ihan hyvä juttu sinänsä. Mutta pelottavaa.
Todella pelottavaa.
Jos olisi kamalan rikas, puolet ongelmista poistuisi. Ei se raha onnellikseksi tee, mutta helpottaa elämää kummasti. Täytyy varmaan alkaa lotota.

Pää on kipeä ja ahdistaa, kun kaikki tuntuu liian avoimelta ja turvattomalta.
Niin moni kysymys kaipaa vastausta.
Eikä kukaan voi antaa niitä kaikkia vastauksia, jos niitä nyt on edes olemassakaan.

Iloista mieltä

2010-04-05T19:35:00.012+03:00

Tässä on ollut vähän alakuloinen mieli, johtuen ihan tämän hetken sairastilanteesta, tulevaisuus on epävarmaa ja koko paketti pitää ehkä laittaa uusiksi. ( Rakkaushuolia ei kuitenkaan ole :))

Ahistaa!

Mutta onneksi on asioita, kuvia, jotka tuottavat hyvää mieltä.

Tässä on esimerkkejä.

Ylimmässä kuvassa nauretaan luumusoseet naamassa ja Kumma-tädin tekemä hattu päässä. Aika nafti lätsä on, mutta ei se menoa haittaa.

Alla olevassa kuvassa, rakasKumma-tyttöni pistää nauruksi, kun päikkäreiltä herätessä näkee äidin. (Olen ihanan tytön Kumma-täti ja siskoni on sen äiti.)

Tässä kuvassa ihmetellään vähän maailmaa, kun oli päikkäreillä unohtunut minkä näköinen se oikeasti on.

Tässä on Takkutukan ihana suomenlapinkoira. Ikää tuollaiset 18 kuukautta.

Nämä kuvat saavat ainakin hymyn huulille, lapset ja eläimet ovat niin kovin pyyteettömiä empaattisuudessaan, rakkaudessaan ja tunteissaan.

Lomaa

2010-04-02T17:28:00.003+03:00

Sairasloma on ihan väärä sana, juu, vapaa olen, mutta ei tätä täysipainoiseksi lomaksi voi sanoa. Olen siksi pois työstä, koska en ole työkykyinen. Voiko sitä sanoa lomaksi? Vähän niinkuin äitiysloma, ei se ole lomaa.

Uusia sanoja suomenkieleen kiitos.

No mutta.

Se ei nyt ollut tämänkertainen aiheeni, kunhan nyt tuli vain mieleen.

Olen Takkutukan ja koiruliinin tykönä. Tulin tiistai-iltana, enkä ole ihan varma koska kotiudun.Täällä olo on vähänkuin olisi oikeasti lomalla, maalla. Vaikka oikeasti ollaan ihan keskustan liepeillä, mutta on tämä vähän eri asia kuin Helsingin keskusta.

Hiljaista ja rauhallista, ei juurikaan liikennettä, ei kauppaa ihan vieressä ja järvi vieressä. Täällä on niin rauhallista ja mukavaa. Eilen olin ihanan koiruuden kanssa kävelyllä, jäällä hetken tepastelimme ja sitten pitkin poikin kävelyteitä. Takkutukka kävi sillä välin kaupassa, pyörällä.

Tänään paistoimme aamupalaksi lettuja ja keitettiin kahvia, hyviä lettuja oli, vaikka itse sanonkin :) ja hyvää vadelmahilloa. Takkutukka kävi koiruliinin kanssa ulkona. Minä olen maannut television edessä, katsonut elokuvan Harry Potter ja puoliverinen prinssi ja Ranuan kummit-sarjaa DVD:ltä. Samalla lakannut kynsiä ja rasvaillut tatuointeja, ja vähän syönyt Takkutukan ihanaa itse suolaamaa graavilohta, jota hän minulle television eteen tarjoili.

Sillä aikaa Takkutukka, kerkesi käydä suihkussa, istua tietokonetta räpeltämässä ja lukea lehteä. Nyt minä istun räpeltämässä tietokonetta ja Takkutukka syventyy Helsingin Sanomiin.Kaikki vaatteeni ovat pesussa, joten olen liehunut koko päivän yöpaidassa, liian isossa aamutakissa jalassa vaaleanpunaiset Reino-tossut.Kun jaksetaan syödään vähän ja ehkä uppoudutaan Simpsoneiden ihanaan maailmaan.

Rakastan tällaista olemista ja löllöilyä. Rakastan aamuja, kun heräämme yhdessä ja höpöttelemme kaikenlaista. Pussataan vähän ohimennen. Ja molemmat tekee omiaan ja on kuitenkin koko ajan läsnä. Vaikka omia puuhataankin jutellaan toiselle. Takkutukka kertoilee lehden uutisista ja minä kommentoin hauskoja tv-sketsejä tai musiikkia, jota kuuntelen. Illalla mennään nukkumaan kun väsyttää, päikkärit nukutaan jos väsyttää. Kumpikin nukkuu, kun nukkuu ja herää kun herää. Antaa toiselle tilaa, kunnioittaa toista ja kuitenkin ollaan koko ajan yhdessä. Välillä käydään koiran kanssa yhdessä ulkona.

Tästä minä pidän. Yhteistä aikaa, mutta kuitenkin omaa rauhaa. Yhdessäoloa ja läheisyyttä ja kuitenkin omia juttuja. 56 neliötä suo molemmille sopivan määrän omaa tilaa ja sopivan paljon yhteistä.

Ihanaa olla välillä "lomalla". Pois omasta kodista, unohtaa ainakin välillä oman päänsä ja sen ongelmat, antaa vain olla hetken.

Uusi kuva, taas :)

2010-03-30T11:01:00.002+03:00

Sain taas uuden kuvan käteeni. Kissa näyttää toki sotkuiselta, koska päällä on kerron rasvaa ja valokuvaustaitoni eivät ole parhaimpia..... :) Mutta livenä se ei ole sotkuinen.

Elämää

2010-03-26T17:39:00.009+02:00

Rakas kumma-tyttöni vain kasvaa.
Neiti on jo iso, 7 kuukautta. Ihana, kaunis, täydellinen lapsukainen. Tässä kumma-tädin sylissä.

Tässä kumma-tyttö ja karvainen "veli" :)

Ja sitten se uni taas maistuukin

Minulla on kevät oli mikä oli, parveketta olen jo alkanut sisustaa.
Asfaltti näkyy jo, ja vesilammikot.
Viherkasvi, joka on jo asunut luonani 9 vuotta, alkoi kukkimaan, en tiennytkään, että tämä kukka kukkii. Se vain on niin kova kasvamaan, että taas piti kasvi jakaa kolmeen eri ruukkuun.
Katsokaa tarkkaan niin kyllä se kukka erottuu sieltä. :)

Uusia kuvia

2010-03-26T17:04:00.009+02:00

Minulla on taas uusi tatuointi. Ei niin kovin pitkään suunniteltu, sain nimittäin eilen puhelun, että tatuoijaharjoittelija tarvitsisi koenahkaa. Ja minähän olen aina valmis uhrautumaan taiteen eteen. Siitä paikasta tatuoitavaksi.
Maanantaina tulee lisää kuvia.
Rakastan tatuointeja, olen kävelevä taideteos.
Kiitos, tästä ihanasta piristyksestä!

Berliininmunkki

2010-03-24T17:57:00.006+02:00

Tunne on niin voimakas.
Koen olevani ulkopuolinen. En löydä ryhmää johon kuuluisin tai johon osaisin itseni samaistaa.
Tämä tunne on aina ollut ongelmani, olen pienestä asti tuntenut etten kuulu joukkoon.
Luulin pitkään olevani hyvin samanlainen kuin isäni, mutta olen huomannut, että se ei lainkaan pidä paikkaansa.

Olen 30, kesällä 31, sinäänsä ikä ei merkitse minulle, mutta yhteiskunnalle se tuntuu merkitsevän.
Tällä hetkellä pitäisi joko omata lapsi ja mies, tai ainakin lapsi. Tai sitten pitäisi elää villiä ja vallatonta "sex and the city"-elämää.

Kumpikaan ehto ei päde minuun.
Tykkään olla kotona ja levätä.

Sitten tullaan toiseen asiaan, joka erottaa minut monesta ihmisestä.
Se on sairaus jota sairastan.
Olen masennuspotilas.
Tuo termi ei kerro ihmisille paljoa. Ihmisillä on usein hyvin stereotyyppinen käsitys siitä, millainen on masentunut.
Masentunut makaa sängyssä koko ajan, kävelee selkä kumarassa, käyttää harmaita vaatteita, tukka on rasvainen ja suupielet koko ajan alaspäin. Unettomuus ja syömättömyys ovat masentuneen ystäviä.
Mutta nämäkään ehdot eivät minuun päde. Vaikka olenkin taas kerran sairaslomalla, koska lääkärin mielestä en ole työkykyinen.

Minulla on epätyypillisiä masennuksen oireita, johon kuuluu mm. liikaunisuus ja ruokahalun lisääntyminen/painonnousu.

Kun lähden kaupungille puen siistit vaatteet, meikkaan ja laitan tukan ihan niinkuin "normaalitkin"ihmiset.
Jos minun kanssa on tekemisissä, ei minusta huomaa, että jotain on vialla.
Se vaikeuttaa elämää jonkin verran.
Kun ihmiset eivät ymmärrä, että jotain on pahasti vialla enkä kykene työntekoon.
Ai miksi? on turhan usein kuultu kysymys.

Myös terapia jossa käyn on monelle, joka ei ole siihen koskaan törmännyt, hyvin tuntematon asia. Eräs tuttuni kysyikin, että ei kai siellä terapiassa vain menneessä ryvetä, on paljon tärkeämpää elää tässä hetkessä ja katsoa eteenpäin.

Niinpä.

Tai, mutta syöthän sä lääkkeitä, eikö ne auta?

Niinpä, lääke on se sana, joka parantaa kaiken.

Masennuspotilaalle ei myöskään missään nimessä kannata sanoa ( ellei ole vaadittavaa pätevyyttä), että niskasta kiinni vaan, ylös, ulos ja lenkille.
Hassulta kun se kuulostaakin, se myös voi olla juuri masennuksen syy. Tällaisten potilaiden pitääkin ennemmin oppia lepäämään ja antaa olla.

On vaikea vastata kun joku kysyy mitä kuuluu?
No ihan hyvää sinänsä, mutta sinänsä ei. Se on aika pitkä tarina.
Ei sitä ihan jokaiselle viitsi alkaa selittämään. Eikä jokaisen tarvitse sitä kuunnellakaan.
Sitä varten on terapeutti.

Eikä minulla nuo perhesuhteetkaan ole ihan normaaleja.

Koen itseni tällä hetkellä ulkopuoliseksi myös työelämässä. Olen taas sairaslomalla. Tuntuu, että olen jättänyt työtoverini, asettanut heidät vaikean paikan eteen, olen pettänyt heidät.
Harva se yö, työt ovatkin unissani.

Ai niin, onhan minulla ihana mies :) Takkutukka.
Mutta kun meidänkään suhde ei aina ole ihan yhteiskunnan hyväksynnän, eikä suinkaan kaikien sen jäsenten hyväksynnän mukainen.
Koska ensinnäkin medän välillämme on 400 km ja meidän välillä on myös aika monta vuotta, 25
nimittäin. Ei se minua eikä Takkutukkaa häiritse. Mutta monia muita se tuntuu häiritsevän.

Toinen on vartalo ja syöminen, pääsee paljon paremmin juttuun naisten kanssa, kun laihduttaa/pitäisi laihduttaa/on laihduttanut tai ainakin omaa läskejä, jotka ovat kamalan näköisiä ja paheksuu niitä.
Jos on ihan rauhassa leveä peppuinen ja syö joka ikisen berliininmunkin, joka tulee eteen, ei kamalan helposti löydä juttuseuraa.
Ja minä muuten syön oikein mielelläni ne berliininmunkit.

Sinänsä tämä ulkopuolisuus ei ole minulle ongelma, ainakaan suuri. Olen sen kanssa elänyt kuitenkin aika kauan.
Joskus se vaan ärsyttää ja pistää vihaksi.
Kun kokee olevansa liian yksi ja liian erilainen.

Tätä taas

2010-03-16T20:20:00.002+02:00

No niin, sitten se iski.

Sairasloma taas kerran.
Nyt alkuun viisi viikkoa. Katsotaan sitten.

Väsymys iski liian kovaa. Ei vaan enää jaksanut. Itketti kun ajattelikin, että aamulla on taas noustava.
Takkutukka asiasta mainitsi jo kuukausi sitten, mutta minä tyttö sanoin, että kyllä jaksan.
Itkin taas Takkutukan kainalossa viikonloppuna ja siitten se päätös syntyi. Ei tämä homma toimi näin.

Tekstiviestit laulamaan. Pomolle ja työkavereille ja vielä hoitavalle psykiatrille.
Sain ajan seuraavaksi päiväksi.
Ja tässä sitten ollaan.

Olo on alakuloinen, on tunne, että olen luuseri. Häviäjä joka on vaan ihan muuten vaan sairaslomalla.
Jätin työkaverit pulaan ja hengaan kotona.

Yritän löytää selitystä tälle taas iskeneelle, väsymys-masennukselle.
Uskon, että yksi syy on Takkutukka. Ja nyt ennenkuin kukaan kerkeää sanoa mitään, sanon tämän täysin positiivisessa mielessä.
Ensmmäisen kerran elämässäni on ihana ihminen, jonka rakkaus minuun on aitoa ja varmaa ja jolle minä saan antaa rakkautta. Kerrankin elämässäni on ihminen, johon voin tukeutua.
Ensimmäisen kerran uskallan antaa mennä, päästää vapaaksi. Irroittaa siitä totuudesta, että tulen aina olemaan yksin ja työ on ainoa pysyvä mitä minulla on.

Ja nyt on elämääni tullut jotain tärkeämpää kuin työ, oma elämäni on tärkeää.
Uskallan myöntää, että en jaksakaan.

Psykiatrini sanoi sen, mitä olen jo ajatellut ja mitä takkutukkakin on minulle sanonut, alan vaihto taitaa olla edessä...
mutta sitä katsotaan sitten myöhemmin.

Nyt ollaan, nukutaan ja hiukan ulkoillaan. Puhua ei oikein jaksa, eikä mitään muutakaan.
Mutta olenhan sairaslomalla.

Täydellinen tapaus.

2010-03-09T19:08:00.002+02:00

Olen ollut ja olen vieläkin aivan kamalan väsynyt ja uupunut. Takkutukka on onneksi käynyt Helsingissä tapaamassa minua ja on taas kohta tulossa.
Odotan innolla, yleensä minun ja Takkutukan tapaamiset menee kyllä nukkumisen merkeissä, ainakin minun osaltani.
Takkutukka lukee sanomalehtiä aina sillä aikaa ja kyllä hänkin usein nukkuu.
Sitten syödään ja katsellaan Simpsoneita.
Meillä on jännittävä suhde ;)

Työ on väsyttänyt minua aivan kamalasti ja niin on oma elämäkin. Terapiassa käynti kaksi kertaa viikossa kuitenkin on aika rankkaa.

Minä kun koen, että pitää olla täydellinen, että tulee hyväksytyksi. Että kenelläkään ei ole negatiivista sanottavaa minusta, että minua ei hylätä.
Pitää antaa itsestään 110%, että kelpaa, Jos antaa vain 90% on vaarassa tulla hylätyksi, on vaara, että joku sanoo jotain pahaa.

Naurettavaa kyllä, ymmärrän sen itsekin. Mutta kun sisäiset mallit istuvat tarpeeksi tiukassa, ei niitä pelkällä ymmärryksellä muuteta.

Syvä trauma lapsuudesta. Tai turhan montakin kertaa lapsuudessani toistunut ikävä tapahtuma, joka on jättänyt pysyvät jäljet kelpaamaamattomuuden tunteena.

Muutin monta kertaa kotia. Vanhempani erosivat kun olin 10, asuin eron jälkeen äitini luona, kun olin 14 muutin isäni luokse. Nyt jälkeenpäin ajateltuna, tuo muutto tapahtui aivan järjettömissä merkeissä.

Asuin tämän jälkeen kuusi vuotta isäni ja isäni uuden vaimon kanssa. Muutin kotoa pois, koska minulle ilmoitettiin, että minun on muutettava. sillä isäni vaimoineen muuttaa muualle asumaan ja minä en muuta mukana.

En lainkaan ymmärtänyt, että kaikki mitä tapahtui, saattoikin johtua vanhempieni omista ongelmista, eikä minusta.
Koin, että minut "lähetettiin" pois, koska en ollut osannut olla hyvä ja täydellinen tytär. Isäni ei lainkaan pitänyt siitä, että suoritin tehtäviä epätäydellisesti.
Sänky piti aina aamulla pedata.
Kahvin piti olla keitetty kello viisi.
Tiskejä ei saanut olla altaassa.
Ei vaatteita lattialla.
Piti olla imuroitu ja hyvin.
Ei saanut olla huonolla tuulella.
Asiat eivät saaneet kestää.
Ei saanut olla kalabaliikkia ( kuten hän asian ilmaisi)
Illalla nukkumaan menon jälkeen ei saanut nousta sängystä, koska se häiritsi häntä.
Viikonloppuaamuisin ei saanut nousta sängystä, ennenkuin hän tuli herättämään, koska se häiritsi.
Minä myös silitin ja pesin hänen pyykkinsä.
Hoidin postin ja puhelut.

Tässä joitain pieniä esimerkkejä meidän ykdessäelosta.

Vasta nyt, 30-vuotiaani uskallan myöntää sen, että hän toimi ja toimii edelleenkin isänä väärin.
Hänessä on vikaa. Hän on sairas.
Nyt uskallan myöntää sen, etten halua olla hänen kanssaan tekemisissä.( Se on sinäänsä helppoa, sillä ei hänkään halua olla tekemisissä minun kanssa.) En halua enää yrittää saada hänen hyväksyntää elämääni. En halua enää kantaa hänestä huolta.

Minulle hän ja hänen elämä on yhdentekevää.
Nyt minä haluan olla minä. En jotain sellaista mitä isäni haluaa minun olevan.

Toki minun isässäni on ollut positiivistakin, on hän antanut hyviäkin eväitä elämääni, mutta ikävä kyllä ne huonommat vievät aivan selvästi voiton.

Minä en halua kuulla onnitteluja hänen saavutuksistaan tai taputteluja olkapäälle, koska minulle on niin fiksu isä.
Koska minä tiedän muutakin.
Minä tiedän mitä minä kannan sisälläni.

Vielä olemassa :)

2010-01-31T10:41:00.002+02:00

Juu on Homssu vielä olemassa.
Kiirettä on pitänyt.
Työssä ja yksityiselämässä.

Kerrataanpa.

Töissä on muuttoja, ensin evakkoretki kamaliin tiloihin ja nyt viimein muutto uuteen paviljonki päiväkotiin.

Sitten tuo yksityiselämä.

Elämäni kääntyi viime vuoden lopussa päälaelleen kun tapasin ihanan Takkutukan. Meidän ihana suhde syvenee koko ajan.
Koska välimatkaa on valllämme 400km, rajoittaa se hiukan yhdessäoloa, mutta onneksi on puhelin, sähköposti ja skype.
Olemme päivittäin vähintää pari tuntia, muodossa tai toisessa keskusteluyhteydessä.
Välllä puhutaan asiaa, välillä lätistään mitä sattuu.
Puhutaan suruista ja iloista. Tulevaisuudesta ja menneisyydestä. Kivuista, sairauksista ja parantumisesta.
Puhutaan rakkaudesta.
kaikesta saa ja voi puhua.

Minulla on lisäksi terapia kahtena iltana viikossa. Ilokseni kela myönsi myös toiseksi vuodeksi kuntoutustukea, joten terapia jatkuu ainakin vielä vuoden eteenpäin.

Mutta elämääni on sekoitettu isolla kauhalla. Siihen on puututtu isolla kädellä.
Se on erittäin sekaisin.
Mutta se kaikki on vain erittäin positiivista.

Lämmin ja läheinen suhde nostaa esiin luurankoja minussa. Se on vain hyvä, koska ei niitä löydä, eikä niistä pääse eroon jos ne vain pysyvät piiloissaan.
Onpahan terapeutilla pureskelemista ja kuuntelemista :) saa tehdä kanssani töitä koko rahan edestä.

Peloistani suurin on hylkäämisenpelko. Voisin kirjoittaa siitä ja sen eri ilmenemismuodoista kirjan.

Mutta onneksi minulla on terapeutti.
Ja elämäni ilo ja valo, minun Takkutukka, joka on enemmän kun olisin koskaan edes uskaltanut toivoa.

Homssu rakastaa aika todella paljon Takkutukkaansa ja onnellista tässä on se, että myös Takkutukka rakastaa Homssua.

kyynikon aika taipua

2010-01-06T13:18:00.004+02:00

Olen kovin pois tolaltani, positiivisessa mielessä.

Olen hämmästynyt.

Hämmentynyt.

Elämässäni sattui jotain, johon en ollut lainkaan valmistautunut.

Elämääni saapasteli ihminen.

Takkutukka.

Olkoon hänen nimensä Takkutukka.

Olin valmistanut ja järjestänyt elämäni sellaiseksi, että elän sitä yksin lopun elämääni. Olin jo totuttautunut siihen kipeään ajatukseen, että tämä on elämääni.

Elämäni on työtä, kissoja ja nukkumista. Nautiskelua pienistä asioista. Pienessä omassa kolossa asumista. Hyvää oloa. Rauhaa.

Ehkä joskus oma pieni koti, maalla. Rauhaa.

Ajatus tuntui hyvältä, mutta myös surulliselta. Luopumiselta.

Totuttautua siihen ajatukseen, että koskaan ei kukaan koskisi minuun tai kuiskasi kauniita sanoja korvaani.

Rakkauslaulujen kuunteleminen oli inhottavaa. Pelleilyä. Rakkaus on pelkkää valetta ja pelleilyä.

Rakkautta ei ole olemassa. Korkeintaan kaksi ihmistä, jotka jotenkin tulevat toimeen keskenään.

Ja sekin suurimmaksi osaksi kulissia.

Kun kaksi ihmistä rakastuvat, se on puhdasta himoa, ja kun himo loppuu on jäljellä riippuvuussuhde toiseen ihmiseen. Ei uskalleta enää päästää irti.

Kuitenkin minussa on aina asunut pieni prinsessa, joka on uskonut satuihin. Että joskus ja jossain. Että satuja on oikeasti olemassa.

Sitten täysin odottamatta Takkutukka ilmaantui elämääni. Ilman yrittämistä, ilman metsästystä.

Puhuimme hetken.

Nousin junaan, matkustin monta tuntia ja saavuin perille.

Kesti hetken. Vain hetken.

Sitten Takkutukka ja Homssu vaihtoivat sydämiä.

Se on uskomaton tunne, kun haluaa pitää toisen sydäntä niin hellässä ja hyvässä huomassa kuin mahdollista. Ja tietää, että toinen pitää sinun sydäntäsi varovasti ja hellästi kädessään ja tekee kaikkensa ollakseen sille hyvä.

Pakko myöntää, satuja saattaa olla oikeasti olemassa.

Ainakn niiden alkuja.

Se, että satu jatkuu hyvänä, vaatii tahtoa.

Se vaati kompromisseja, se vaatii vaivaa.

Mutta kuinka mielellään tuon kaiken tekeekään, kun toinen on tärkeä. Kun tietää pitävänsä käsissään toisen sydäntä, niin herkkää ja haavoittuvaa.

Silloin haluaa vain hyvää ja on valmis tekemään töitä sen eteen.

Takkutukka ja Homssu.

Nyt ja tällä hetkellä.

Toivottavasti maailman ääriin.

Tuovat valoa toistensa elämään. Antavat toisilleen rauhaa ja hyvää oloa, unohtamatta toisen tarvetta olla rauhassa ja elää elämää.

Kunnioittaa.

Ja onhan tässä muitakin, minun pojat ja Takkutukan tyttö.

Rakastaa.

Tässä sitä nyt sitten ollaan

2009-12-25T14:42:00.004+02:00

Kauniissa lumisessa talvimaisemassa.

Talo on hiljainen, muut omissa puuhissaan, hetken istun ja mietin.

En olisi koskaan uskonut, että minulle käy näin.

En olisi uskonut olevani joulua jossain muualla, kuin siskojeni kanssa, missäs nyt minä; sisko-ikisinkku.

Suunnitelmiin muutos tuli viime hetkellä. Mutta ei se minua haittaa ollenkaan.

Nyt rentoudun täällä koko loman, olen oma itseni, syön hyvin. Ulkoilen, katson elokuvia, juttelen.

Toisen ihmisen kanssa.

Tärkeän ja ihmeellisen ihmisen kanssa.

Sellaisen kanssa, jota en odottanut tapaavani.

Ja tässä sitä nyt sitten ollaan.

Olin jo sopeutunut ajatukseen, että elän ja olen loppuelämäni yksin.

Ihmistä jonka kanssa tulen toimeen tai vielä paremmin, joka tulee toimeen minun kanssani ei varmaan ole olemassakaan.

Silti se pieni prinsessa minussa on aina halunnut uskoa satuihin.

Jos kuitenkin.

Itse olen sitä mieltä, että suhde ei ole laastari, eikä korjaaja tai paikkaaja.

Ensin pitää hankkia omat laastarinsa ja tulla toimeen itsensä kanssa ja sitten voi harkita toimeentuloa sen toisen kanssa.

En minä itsekään haluaisi olla kenellekään laastari ja parantaja. En haluaisi olla toisen ihmisen elämän ainoa valonlähde, se olisi ahdistavaa ja pelottavaa.

Kaataisi liian suuren vastuun päälleni, sitä paitsi ei aikuinen ihminen voi olettaa, että joku häntä kantaa.

Kyllä ensin pitää kyetä itse kantamaan itsensä ja sitten täydentää itseään sillä toisella.

Minulla on omat juttuni, oma kotini, kissani, työni ja terapeutti. Tulen toimeen omillani ja itsekseni, olen harjoitellut sitä monta vuotta. Ja tarvitsen omaa aikaa.

Sellainen minä olen.

Toinen ihminen tässä yhtälössä on vain suurta plussaa ( jota en koskaan odottanut saavani) se hoitaa syvältä sisältä, se hoitaa sellaisia kohtia mitä en tiennyt omaavani.

Tämä kaikki kuitenkin vaatii kohdallani toiseksi ihmiseksi sellaisen, joka myös tulee toimeen omillaan js itsekseen.

Ja tässä me nyt tällä hetkellä olemme, kaksi ihmistä, joilla molemmilla on oma elämä, mutta joilla on välillään syvä yhteenkuuluvuus..

Täsä sitä nyt sitten oillaan, mennään päivä kerraallaan eteenpäin. Sillä huomisesta emme tiedä ja elämä on tässä ja nyt.

Ja nyt on hyvä.

Rauhaisaa joulua!

2009-12-23T13:59:00.001+02:00

Homssu ja muu klaani toivottavat rauhaisaa joulunaikaa! Kiitos kaikille lukijoille tästä vuodesta.

Sitten se iski

2009-12-14T15:54:00.002+02:00

Hiljaiseloa ollut.

En oikein ole tiennyt miten ja mistä kirjoittaa, koska tässä blogissa haluan olla rehellinen ja kertoa elämästäni ja tuntestani.

Välillä tulee niin vaikeita asioita eteen, että on pakko niitä pohtia ihan itsekseen. Eikä jakaa kenellekään muulle.

Tällä kertaa se iski niin kovaa, että kirjoittaminen oli unohdettava ja käytävä asioita läpi oman pään sisällä ja toisen pään sisällä.

Minä kohtasin ihmisen, ihmeellisen ihmisen.

Se sai tunteeni mylläämään kuin pyörremyrkyssä ja ne mylläävät edelleen.

En okein osaa ja halua vielä kertoa miten ja mitä.

Tätä on yhä vieläkin niin vaikea uskoa todeksi. Olin kuitenkin jo alistunut kohtalooni, että olen loppuelämäni yksin. Minua ei voi rakastaa ja minä en koskaan löydä sellaista ihmistä, jonka seurassa viihtyisin, joka olisi tarpeeksi kaltaiseni.

Omalla tavallaan.

Ja sitten siihen törmäsin, en baarissa, en ulkollessa, en kotibileissä. Ihan omasa kodissani ;)

Ainoa mitä voin juuri nyt sanoa, on Maija Vilkkumaa laulussaan Yksi jo sanonut:

"Yksi on suurempi muita, nyt ja aina,

ja kun sen kohtaat et kysele hintaa,

tai kuuntele jeesusteluita,

ne ei mitään paina,

ne ei helli ja polta sun rintaa"

perjantai

2009-12-11T07:59:00.002+02:00

Mennään hetken matkaa vaikka näin.

Häpeän

2009-11-25T17:49:00.002+02:00

Häpeän itseäni, nyt tällä kertaa jätän tuon fyysisen puolen rauhaan. Puhun enemmänkin tästä psyykksestä puolesta.
Voin huonosti, elämässä ei tunnu olevan mitään. En löydä iloa mistään. Kunnon isoa iloa. Tuntuu, että vaikka kuolisin niin en menettäisi mitään.

Mutta se hävettää minua. Olen jo puolitoista vuotta istunut terapiassa, vetelen vahvoja nappeja ja silti...AHDISTAA tämä elämä.

Olenko vain toivoton tapaus, jonka olisi parempi lyödä hanskat tiskiin ja todeta, että ei tämä tästä parane.

Häpeän valittaa, häpeän sitä, etten vieläkään voi paremmin. Häpeän kertoa ystäville, että on paska päivä.
Häpeän perua menoja, koska en jaksa.
Häpeän sitäkin, että yhä vieläkin nukun ja nukun ja nukun. Häpeän, etten vieläkään saa itseäni niskasta kiinni ja ulos lenkille. Häpeän, että yhä edelleen lohduttaudun ruoalla.

Tuntuu, että olisi jo aika kokea valaistuminen, vetää bilehile -vaatteet niskaan ja huutaa, että nyt lähetään dokaamaan.
Silloin minusta tuntuu, että ympärilläni olevat ihmiset olisivat ainakin paljon onnellisempia. Toisin kuin jatkuvaa valitusta kuullessani.
Tai sulkeutumista omiin oloihin, koska en jaksa ihmisiä.

Mutta se baari ja dokaaminen, kun ei vaan kiinnosta.

Haluaisin vain olla kotona omissa oloissani, mutta...
Ei sitten kannata motkottaa, että kukaan ei tykkää minusta. Ei minua kukaan kotoa tule hakemaan.
Mutta kun minua ei kiinnosta ja jaksatuta lähteä minnekään.
Ja joku internetin treffipalsta ahdistaa minua enemmän kuin mikään muu, ajatuskin täysin vieraasta ihmisestä. En jaksa ruveta kertoman sille koko juttua.
Antakaa minun olla rauhassa.

Mutta häpeän sitä etten jaksa, näin pitkän hoitoajan jälkeenkään.

Yritä tässä nyt sitten elää ihmisiksi.

Sohva

2009-11-21T09:07:00.002+02:00

Ostin sohvan, kuvan sohvan. Tuo kuva on siis katalogista, minun sohvani saapuu vasta maanantaina.
Eihän minulla ole todellakaan varaa sohvaan, mutta kun sen sai osamaksulla. 40euroa kuukaudessa ei tunnu niin pahalta.
Siitä on monta vuotta, kun minulla oli viimeks sohva. Hyvä sohva olikin, mutta se oli minulla vain hoidossa. Kun ystäväni muutti takaisin suomeen, oli aivan selvää, että sohva matkasi takaisin omistajalleen.

Ostin halvimman vaihtoehdon: Ikean tuolit. Metallirunkoiset keinutuolin tapaiset.

Kyllästyttyäni niihin ostin kaksi säkkituolia. ( lahjoitan ne Fidalle, että jos joku sellaiset haluaa, kannattaa sanoa nyt)

Ja nyt repäisin ja ostis viimein sen sohvan, koska kotona kuluu olla sohva. Aikuisten kotona on sohva ja minä olen jo vuosia halunnut sohvaa.
Onhan se pieni, ei mikään divaani, mutta tähän huusholliin ei oikein mahdu sellaista...

Sitten minulla on: leveä ja ihana sänky, kotiteatteri ja sohva. Unelmien täyttymys (ainakin melkein).
Koska eikös se ole niin, että kot on sitä varten, että sen saa tehdä täysin itselleen sopivaksi.
Ja minä rakastan nukkumista ja elokuvien katselemista.
Eihän tässä muuta sitten tarvita.

Minulla oli vuosia sellainen keittiön pöydän tapainen, mutta poistin sen sillä tajusin, etten koskaan oikeasti käytä sitä. En edes syömiseen. Syön aina television ääressä.
Oikeastaan minulla ei ole minkäännäköistä pöytää kotonani, mutta en oikeastaan sellaista tarvitsekaan, käytän aina hyväkseni lattia-pinta-alaa. Ja rahia.

Meillä elämä on hyvin vapaamuotoista. Ei haittaa jos sotkee, saa syödä missä vaan, saa nukkua missä vaan, saa vaan olla koko päivän jos haluaa. Saa syödä milloin haluaa, ei tarvitse käyttää vaatteita, jos ei halua. Vessassa saa käydä ovi auki ja hampaita pestessä saa kulkea ympäri kämppää. Keskellä yötä saa herätä ja laittaa kaikki valot päälle. Aamulla saa jättää sängyn petaamatta jos ei jaksa. Eikä haittaa, jos puhelin soi yöllä. Saa kuunneella samaa kappaletta 20 kertaa peräkkäin jos haluaa. Saa leikkiä, vaikkapa poptähteä peilin edessä, meillä saa.

Ehkä juuri siksi asunkin kolmistaan poikieni kanssa. :)
Ja niin nautin tästä.

Sairas, sairaampi, lobotomia

2009-11-10T17:58:00.005+02:00

Tiedän, olen sairas ja taas on aihetta siitä kirjoittaa.

Minulla on nyt yli 20 vuotta ollut erittäin sairaalloinen suhde vartaloon ja ulkonäkööni. Vaikka nykyään syön suhteellisen normaalisti ( en oksenna, enkä pidä paastopäiviä) on suhteeni ruokaan erittäin sairaalloinen.

Syön epäsäännöllisesti ja epäterveellisesti, onneksi on työ sillä muuten en varmaan koskaan söisi lämmintä ruokaa.

Elän murolla ja leivällä. Vähän hedelmillä. Ja suklaalla ja karkeilla. Suklaa ja karkki on minulle täysin tunneruokaa. Ja niin kauan kun olen vahvasti tunteilla sidottu karkkiin ja suklaaseen, on minun aivan turha yrittää niistä edes luopua.

Jos joku käskisi minun luopua esim. suklaasta saisin kohtauksen, jota en edes pysty kuvailemaan. Se olisi paniikkia, vihaa ja itseinhoa pahimmillaan.

Tämä on puhdasta sairautta ja tiedän sen. Vaikka peilistä minua katsoo, suhteellisen normaalikokoinen naisihminen. Tunnen koko ajan kuinka kaksoisleukani roikkuu ja kasvaa ja poskeni leviävät. Rintani roikkuvat ja maha kasvaa. Koen takapuoleni leviävän koko ajan ja tukkijalkojeni vetävän jokaisen katseen puoleensa.

Kukaan ei voi saada päätäni kääntymään sanomalla, että et sinä lihava ole yms. koska tämä on sairaus, joka asuu korvieni välissä.

Tämä ei ole itsesäälissä kieriskelyä vaan alati läsnä oleva ahdistus ja inho.

Totuuden ymmärtäminenkään ei ole ratkaisu.

Ainoa ratkaisu on löytää asian lähteille ja alkaa hiljalleen parantamaan kuvaa sieltä käsin.

Miksi koen itseni niin lihavaksi? Mitä pahaa on olla lihava? Mksi haluan olla laiha?

Kuka haluaa minun olevan laiha?

Miksi en kelpaa omana itsenäni?

Miksi ruoka on minulle paras ystävä ja vihollinen, miksi se ei ole vain ruokaa?

Kuka haluaa, että sovin tiettyyn kuvaan?

Mistä olen oppinut, että pitää täyttää tietys raamit kelvatakseen?

Minä haluan kokea itseni kauniiksi ja loistavaksi omana itsenäni. En vasta sitten, kun muistutan Angelina Jolieta.

Mutta kuten sanoin, minä olen hyvin sairas tällä alueella.

Onneks minulla on se terapeutti...

Kiitos ja anteeksi, ne kaikki korvat, jotka saavat kuunnella ruikutustani lihavuudesta ja läskeistäni.

Eli tässä minä olen, naama kaunistettuna ;)

Aikansa elänyttä

2009-11-08T10:54:00.003+02:00

Olen yhä edelleen sitä mieltä, että isänpäivät ja äitienpäivät ovat aikansa eläneitä juhlia.

Kyllä, perustelen mielipiteeni.

Enään ei ole mikään itsestäänselvyys, että perheessä on isä ja äiti. Perheessä on kaksi äitiä, tai kaksi isää. On yksinhuoltajia, on isäpuolia ja äitipuolia. Mummot ja vaarit kasvattavat lapsen tai sijaisperhe.
Perinteinen perhekäsitys on aikansa elänyttä.

Aikansa elänyt on myös jo kymmenessä käskyssä esiintyvä lause: kunnioita isääsi ja äitiäsi.
En nyt tarkoita, että auktoriteettikunnioitus olisi heitettävä romukoppaan. Ja vanhempia tulisi sylkeä päin naamaa.
Tarkoitan, että yhtäkään lapsiaan hylännyttä vanhempaa ei tule kunnioittaa. Yhtäkään lapsiaan lyövää ei tule kunnioittaa, ei ketään joka käyttää lapsiaan hyväkseen tule kunnioittaa, ei yhtäkään alkoholisti vanhempaa tule kunnioittaa. Ei ketään sellaista, joka lyölaimin lapsiaan tule kunnioittaa. Ei yhtäkään joka avaa suunsa väkivallan sanoille omaa lastaan kohtaan tule kunnioittaa.

Olen vahvasti yhä sitä mieltä, kun lapsen tähän maailmaan saattaa on siitä pidettävä huolta kaikin voimin ja keinoin.
Lapsen on mentävä työn edelle, lapsen on mentävä kaiken muun edelle. Sillä lapsesta kasvaa aikuinen, joka tallaa tällä pallolla koko elämänsä.
Siitä, että lapsi saa hyvät lähtökohdat elämälleen, on vanhemmat vastuussa.

Lapsi tulee aina olemaan vanhempiensa lapsi.

Lapsi on suuri vastuu.
Tämä on yksi syy siihen, että minulle ei ole lapsia, enkä lapsia halua.

Se, että lapsesta pidetään huolta kaikin voimin ja keinoin, ei sekään ole nykyään itsestäänselvyys. Raha, ura ja omat halut menevät nykyään niin helposti oman jo olemassa olevan lapsen edelle.

Päiväkoti hoitaa, koulu hoitaa, iltapäiväkerho hoitaa, lastensuojelu hoitaa....

Ihminen joka huolehtii lapsesta, rakastaa lasta ja on valmis panemaan lapsen etusijalle, ansaitsee tunnustuksen teoistaan, joka päivä.
Vaikka hän ei olisi isä, vaikka hän ei olisi äiti.

Jos sinun elämäsässä on se tärkeä ihminen, joka on sinulle antanut parhaat mahdolliset eväät elämään, muista häntä päivittäin.

Jos sinulla opn isä tai äiti, jotka eivät kunniotusta ansaitse, älä sitä heille anna.

Siis aikansa elänet juhlat joutavat unholaan. Paljon tärkeämpää on muistaa pävittäin sitä joka on OIKEASTI tärkeä ja rakas.
Se ei välttämättä ole isä eikä äiti.

Joulu tulla jollottaa

2009-11-07T16:32:00.004+02:00

Jouduin eilen ajattelemaan joulua, sen viettoa ja sen merkitystä.

Se on muuttunut vuosien varrella paljon, siis joulun merkitys.

Loppujen lopuksi joulupyhät on vain pari päivää vuodesta. Siitä on vain tehty kuukausia kestävä hössötys johon kuuluu valtava kasa paineita.

Minulle joulu merkitsee vuoden loppumista yhden tomikauden päättymistä ja kevään alkamista.

pidän valosta, jonka joulu tuo tullesaan. Pieniä valoja tuikkii ympäri pimeää.

Pidän myös ruoasta ja suklaasta.

Sekä kaunista joulukoristeista. Käynkin niitä oikein mielelläni Stockalla hiplaamassa. Ihan vain koska ne ovat niin kauniita.

Olen kovasti vastaan pakkohysteriaa jota jouluun liittyy. Pitää olla kivaa, pitää nauttia, pitää ostaa lahjoja, pitää, pitää, pitää.

vaikka joulurauhan julistuksen katseleminen televisiosta on aina kuulunut meidän

jouluperinteisiin, olen sitäkin alkanut inhota.

Se on niin teennäistä.

Ei joulurauhaa ole. Sydämeni suree jokaisen lapsen takia, joka jouluna joutuu katselemaan vanhempiensa ryyppäämistä. Sydämeni suree jokaisen väkivaltaa jouluna kokevan takia. Sydämeni suree jokaisen jouluna yksinäisyyden ahdistavuuttaa kokevan takia.

Sydämeni ei vaan sure, vaan tunnen syvää vihaa jokaista kohtaan, joka antaa lapselleen pelon ja kauhun joulun.

Vihaan jokaista joka koukistaa sormensa nyrkkiin lyödäksen ja tunnen vihaa jokaista kohtaan, joka antaa syyttömän ahdistua yksinäisyydestä jouluna. Vihaan jokaista, joka antaa suunsa avautua väkivallan sanoille.

Joulu, joka on vaan pari päivää, josta on tehty elämää suurempi asia. Lapsille joulu on iso juttu, saa lahjoja (joihin kaikilla ei ole varaa.).

Saa lahjoja, toisaalta nykypäivänä lapset tuppaavat saamaan kaikkea muutenkin ympäri vuoden.

Kaupat ovat ymmärtäneen tämän raharaon.

Joulusta on tehty elämää suurempaa.

Ja sitä se ei ole.

Se on vain pari päivää vuodessa.

Ja elämä jatkuu taas.

Mikä on suurin ja jaloin teko, jonka jouluna voi tehdä.

Antaa lapselle raitis joulu.

http://www.raitis.fi/

http://www.lasinenlapsuus.fi/

http://www.kannikapina.fi/