Anteeksi

 Alkuun taas muistutan, että teksti ei ole tieteellistä eikä lääketieteellistä vaan reflektoin minua itseäni. Ihan itse.

Aina välillä tuntuu ihan äärettömän tyhmältä tämän ikäisenä perata lapsuuttaan. Olisi pitänyt jo tähän mennessä päästä yli.

No koska elämäni on mennyt niinkuin on mennyt, niin tässäpä silti ollaan miettimässä.  Ja puhun nyt minusta, omista kokemuksistaan. Kenenkään kokemus ei ole täysin samanlainen. Sama tilanne ja kaksi ihmistä kokee sen täysin eri lailla.

Se että olen traumatisoitunut lapsuudessani ja nuorena aikuisena ja aikuisena on kuitenkin totuus. Olen pitkään ajatellut, että jos joku on traumatisoitunut, niin siihen tarvitaan jotain fyysistä, pahoinpitelyä, seksuaalista hyväksikäyttöä, alkoholisoitunut vanhempia ja jotain todella graavia.

Minulla on ollut koti, ruokaa, vaatteita, meillä ei käytetty alkoholia. Ei ollut sossut tai lastensuojelu oven takana, oli leluja ja lemmikkejä. Kukaan ei uhannut aseella ja oma huone kun oli.

Minulla on ollut hyvä lavastus ja kulissit. 

Mutta meillä elettiin kurissa ja nuhteessa, ilman että piti edes asiasta sanoa.  Piti olla hiljaa ja kauniisti. Ei saanut aiheuttaa ongelmia.

Toisen vanhempani mieli oli arvaamaton. En osaa sanoa diagnooseja, ehkä masennusta, narsismia, omia traumoja.

Piti olla kiltisti, piti ymmärtää, lukea ajatuksia, käyttäytyä kunnolla. Ei saanut häiritä. Varsinkaan ei saanut häiritä.

Ei saanut meluta. Ei saanut olla samassa huoneessa ja sitten isäni ei voinut olla samassa asunnossa kanssani, koska se häiritsi hänen keskittymistä, kun olin teini-ikäinen.

Millään ei saanut häiritä isäni keskittymistä työhönsä. Ja se häiritseminen saattoi olla mitä tahansa, odottamatonta.  Ollessani lapsi äitini ajoi ojaan, minä olin kyydissä, ketään ei sattunut, mutta se häiritsi isääni, keskeytti hänen keskittymisestä.

Kerran teini-ikäisenä oli koulussa sattunut jotain ja herkkänä lapsena itkeskelin ,kun isäni tuli käymään kotona. Hän suuttui valtavasti, koska kun hän tulee kotiin ei siellä mitään kalabaliikkia saa olla.  En itkeskelin sen jälkeen. En edes silloin, kun hän ilmoitti muuttavansa ja minä en muuttaisi mukana. Itkin sitten salaa omassa huoneessani.

Hän saattoi suuttua, raivota ja huutaa. Odottamatta. 

Ja piti muistaa, että mitään ei ulkopuolelle kerrota. Kulissit on pidettävä pystyssä viimeiseen saakka. Siinä olen äärettömän hyvä vielä tänäkin päivänä. Pystyn toimimaan kuin paraskin asiakaspalvelija ja hymyilemään ja kertomaan että ei haittaa.

Nämä vain pieniä esimerkkejä. 

Isäni elämä meni pieleen. Harmi ja sääli.

Koska hän ei ollut psyykkisesti täysin terve, pari vuotta ennen kuolemaansa sain häneltä yli 40 sivujen kirjeen, jossa hän kertoi miksi olen huono, miksi hän ei halua olla kanssani enää tekemisissä ja miksi kaikki hänen elämässään olleet naiset ovat hänet pettäneet. Toki ilman, että hän on tehnyt mitään väärin.

Tämän alustuksen jälkeen pääsemme minuun. Olen aina ollut todella herkkä ja todella kiltti.  Aivokasvain ja sen aiheuttamat komplikaatiot ovat myös ehkä vaikuttaneet aivoihin. Kuka tietää. Aivoja ei voi tutkia samalla lailla, kuin muita elimiä. Että tuossa on vika ja se korjataan.

Minulle on jäänyt ehkä trauman seurauksena todella vahvoja ongelmia.

MInulla on jatkuva taistele tai pakene moodi päällä. Olen jatkuvasti valmiudessa korjaamaan ja pelastamaan. Toisaalta pelkään katastrofia, talo kaatuu, tulee sota, joku kuolee, eläimet kuolee, sairastun vakavasti, olen huono, enkä osaa.

Jotenkin elämä järkkyy ja tuhoutuu.

Skannaan ympäristöä, luen ihmisiä, haluan auttaa. Luen nopeasti ympäristön muutokset, ihmisten eleet ja sanat. Tunnistan äänensävy ja nenänasennot.

Tykkään siis todella paljon olla yksin. Koska en hallitse itseäni, jos joku suuttuu minulle tai antaa palautetta. Minä menen paniikkiin, minulle tulee paniikki-itku ( mikä on ihan todella ärsyttävää), tulee sellainen maailma romahtaa, tahdon kadota ja kuolla. Vältän konflikteja, hinnalla millä hyvänsä. Pyytelen anteeksi aika paljon ja kaikkea. Se on todella raskasta, se vie paljon voimia ja se saattaa lamauttaa pitkäksikin aikaa. Ja saattaa muuten rasittaa aika paljon niitä, joilta pyytelen kokoajan anteeksi,, että anteeksi siitä.

Varmaan eniten käyttämäni sanat on anteeksi ja vittu. Jos joku on seurassani hiljaa, vääränlaisesti stressaannun ja yritän parantaa tilanteen. Kysellä ja auttaa. ( Mikä yleensä on muista todella rasittavaa), jos seurassani, joku on huonolla tuulella, niin kyllä se pitää heti parantaa.

Usein haluaisin vain kadota jonnekin, asua yksin autiolla saarella. Siellä minun pitäisi pärjätä vain itseni kanssa yksin. Siihen vielä pystyn. Musta huumori auttaa myös, että pystyy nauramaan, ihan kamalillekin asioille. Selviytymiskeino sekin.  Ja kunhan nyt kukaan ei suuttuisi. 

Anteeksi.

Huono

 Minäpä ajattelin, että jos taas alkaisi kirjoittamaan.

On kuitenkin yli kaksi vuotta kun viimeksi edes katsoin blogia päin. 

Ei ollut enää asiaa.

Ei ollut mitään uutta.

Ei ole kyllä nytkään, enkä tiedä kiinnostaako ketään oma pohdinta. Tämä on valitusvirsi, onhan tämä minun blogi.

Tässä ei ole mitään tieteellistä perustetta, ei mitään lääketieteellisiä neuvoja. Ei kaikkiin sopivia totuuksia. Vaan enemmänkin oman mielenmaiseman kokemuksia.

Itsekästä omaa minua.

Sitä mukaan kun vuosia kuluu, ymmärtää asioita paremmin. Tajuaa asioita, tajuaa, että hitto näinhän se meni.

Olisi pitänyt tajuta aiemmin, olisiko elämä ollut silloin vähän helpompaa.

Olen vasta äsken tajunnut isoimman haavani, en tiedä osaako sille tehdä mitään, mutta ainakin tajusin, että se on olemassa.

Minä olen huono.

Se olenko jonkun muun mielestä huono on täysin irrelevanttia.

Merkityksetöntä.

Mutta minä olen huono. Olen ollut niin pitkään huono, kun vain muistan. Siksi koulu oli niin ahdistavaa, koska olin niin huono. En osannut mitään. En kyennyt, olin huono.

Huono on poistettava, huonoa ei tarvita, huonolla ei tee mitään. 

En oppinut, en ymmärtänyt, asiat ei jääneet päähän. Liikunnassa olin kömpelö, en osannut piirtää ja käsitöistä en vain osannut ja ymmärtänyt. Muut kutoi lapaset viidellä puikolla, minä sain yhden lankakyhäelmän aikaiseksi.  Opettaja sanoikin, että ei sinulla kyllä lahjoja ole. No ehkä se oli sitä aikakautta  80-luvulla sanottiin vielä niin. Kauheinta oli saada todistus, siinä vasta näki miten huono olin, ihan numeroina siinä seisoi, että huono. Kotona yhdessä katsottiin ja todettiin, että voisi se olla parempi. En oikeasti ollut huono, olin kasin oppilas. Huolellisuus ja käyttäytyminen aina 10, olinhan niin hiton kiltti.

Mutta kuten sanoin, totuus ei ole oleellista. 

Olin jo pienenä, niin huono. Olin kaikessa huono, enkä osannut mitään. Olin jotenkin outo ja erillinen.

Minua on aina leimannut tieto siitä, että olen huono, kaikki tekemiäni on ollut huonoa. Minä olen huono. Oletusarvoisesti teen kaiken huonosti ja olen huono.

Huono auto on rasittava, vituttava, harmittava, siitä pitäisi päästä eroon, huono auto pilaa kaiken ja huono auto aiheuttaa ahdistusta ja kukaan ei halua sellaista.

Hyvä on parempi.

Huono ihmisen peilaa kaikkea sen kautta, että on huono ja toivoisi vaan, että vaikka on huono, niin joku jaksaisi. Huonon ihmisen teot ovat aina huonoja ja huonon ihmisen on parempi pyytää anteeksi kaikkea, koska se on huonoa ja ärsyttää muita.

Huono ihminen haluaa kuitenkin, että vaikka kaikki ärsyyntyy siihen, ettei se huono taaskaan onnistu ja sen jälkeen on kaikki tehtävä uudestaan, että joku edes tykkäsi. Vaikka on niin tosi huono. 

Huonon ihmisen on tehtävä kaikkensa, että joku edes tykkäsi. Huono voi sitten itkeä huonouttaan yksin.

Olisinpa tiennyt jo 45-vuotta sitten tämän. Minä en ole syntynyt huonona, minusta on tehty huono. 

Olen elänyt täysin toimimattomassa perheessä. Perheessä, jota ei olisi pitänyt olla. Perheessä jonka perusti kaksi jo itsessään täysin toimimatonta ihmistä. No eihän siitä hyvä silloin tule.  Sen lisäksi, että en ollut toivottu lapsi, oli ehkä hermorakenteessani vikaa, huusin elämäni ensimmäiset kolme vuotta. 

Minulta leikattiin aivokasvain 8-vuotiaana, aivoihin kajoaminen jättää jälkensä. Olin todella, ahdistunut ja arka lapsi. Toimimattomat vanhempani, eivät osanneet asioihin puuttua. 

Vanhempani kävivät läpi riitaisan avioeron, kun olin 10 vuotta. Ja se jatkuikin, seuraavat 20 vuotta.

Lopullisen ymmärtämisen sille, että olen superultra huono antaa se, että omat vanhemmatkaan ei sinua halua. Onhan silloin pakko olla jotain niin huonoa, että sille ei ole edes sanoja. 

Eikä se ole kuvitelmaani isäni muisti minua ennen kuolemaansa 43 sivuilla kirjeellä, jossa kertoi ja kävi läpi tarkasti, miksi olen huono. Isäni viimeiset sanat, minulle olivat "Hyvästi juntti", okei se oli tekstiviesti, mutta silti.

Äitini mielestä olen vaikea luonteinen ja pirullinen, katkaisen välit ihmisiin, jos en saa mitä haluan. Ei siitä sitten sen enempää.

Näin tehdään huonoa. 

Minulla on hoidettu vaikeaa masennusta ja ahdistusta siitä lähtien, kun olin 27 vuotias, sitä ennen en mennyt lääkäriin, koska huono.

Vasta nyt 45-vuotiaana sain myös ADHD diagnoosin. Se selittää todella paljon. Se kertoo sen, että olisin jo koulussa tarvinnut apua, opiskeluun. Opin eri tavalla, kuin muut. 

Minulla on paljon piirteitä, joiden ajattelin vain olevan, koska olen huono.

Tylsät ja vaikeat asiat ei kiinnosta. Uppoudun omaan maailmaan. Unohdan ja hukkaan asioita. Heikko työmuisti. Harhaudun tekemään kaikkea muuta, kuin ehkä pitäisi. Teen kymmenen asiaa yhtäaikaa. Olen suurpiirteinen. Keskeytän toisia. Teen heräteostoksia. Olen kärsimätön.  Ajatukseni juoksevat hyvin nopeaa. Levoton ja rauhaton. Koko ajan pitäisi tehdä jotain.

HUONO!!!!

Minun pitäisi olla täydellinen, että joku minusta tykkäsi. Minun pitäisi osata lukea toisten ajatukset ja toimia niiden pohjalta. Tekemäni tulisi olla täydellistä. Minun on palveleva ja täytettävä toisten toiveet ja haluat, että joku minusta pitäisi.

Minä tiedän, että minussa on valtava haava, jonka nimi on huono. Sen kanssa on raskasta elää. Vaikka ymmärrän, että joku muokkasi minusta huonon tai luulemaan, että olen huono, on se silti hirveän vaikeaa. On hirveän vaikeaa olla lukematta muita oman haavansa läpi, on hirveän vaikeaa olla lukematta itseään haavansa läpi. 

Tuntuu, että jos olisin ymmärtänyt tämän nuorempana, ehkä olisi jo oppinut. Nyt ehkä voin toivoa, että parinkymmenen vuoden päästä osaan jo. Tai sitten en.

Tuntuu, että paljon elämässä on mennyt hukkaan, koska minusta tehtiin huono. Kyllähän se harmittaa hirveästi. Mutta mennyttä ei saa takaisin, tehtyä ei tekemättömäksi.

Näillä mennään. Sekunti kerrallaan.

Homssu Tuhto