kadonnut

En ole koskaan ollut mikään suunnaton vappufani. Paitsi ehkä pienenä, se oli keväänjuhlaa ja koulussa oli naamiaiset.
Pakkojuhla jota on pakkojuhlia, pakko vetää kännit ja pakko olla hauskaa.
Ei tänä vuonna, olen kotona kissojen kera. (Se ei nyt sinäänsä ole mitään uutta) Jääkaappi on täynnä ruokaa, mikä ei ole normaalia. Pitää oikein aina välillä käydä vain avaamassa jääkaapin ovi ja katsoa ja ihmetellä. Se on ihan täynnä.

Ei ikinä uskoisi, mutta nuo terapiaistunnot ovat sen verran rankkoja, että sitä on niiden jälkeen ihmeen väsynyt. Joutuuhan sitä katsomaan silmiin omia tunteitaan ja ei niin kivoja juttuja, joita on elämässään kokenut.

Mutta kerronpa teille pienen tarinan: Olen oikeasti ollut kadonnut tietämättä sitä itse. Minua on etsitty poliisivoimin ( okei yksi poliisi ja sekin oli isäni).
Joulunaikaa, vielä asuin kotona. Olisinko ollut n.17 vuotias. Päätin lähteä ystävättäreni luokse viettämään aikaa, kun kotona oli aika yksinäistä. Vierailuni venähti hiukan, uusivuosi tuli ja meni.
Eräänä päivänä istuimme, ystävättäreni kanssa syömässä, kun ovelta kuului, erittäin voimakas koputus ja ovikelloa soitettiin. Melkein samantien joku huusi haloota postiluukun kautta...
Se oli minun isä, joka oli erittäin huolissaan minusta. En ollut viikkon vastannut puhelimeeni ja hän päätti jäljittää minut.
( ennen kotoa lähtöäni olin ilmoittanut minne menen ja isäni oli vielä vienyt minut perille)
Kysyin isältäni mihin numeroon hän oli soittanut. Hän antoi kännykkänsä ja näytti. Se oli meidän kesämökin numero, se oli myös 03 alkuinen numero. Kännykänumerot ei yleensä ala 03...
Sitten isäni oli päättänyt jäljittää minut ( koska olin kadonnut). Hän muisti ystävättäreni sukunimen, joka oli suht´harvinainen. Niinpä hän oli ottanut paikallisen puhelinluettelon ja soittanut jokaiselle tämän sukunimen omaavalle.
Ystävättäreni famo (farmor) oli tunnistanut nimeni ja epäillyt, että olen ystävättäreni luona... isä otti vielä osoitteen selville ja päätti tulla käymään.
Etsimään minut.
Kaikki hyvin, minä löydyin, vaikka en tiennyt olevani hukassa. Isäni sai oikean puhelinnumeroni. Ja poistui paikalta tyytyväisenä.
Ystävättäreni famo oli erittäin otettu, kun sai puhua puelimessa ihanan miehen kanssa ( sillä tiedän, että isäni omaa virkaäänen, kun hän hoitaa työasioita).

Että näin.

Rauhallista vappua kaikille.

Takapakkia...

Koskaan ei pitäisi ottaa liian isoja askelia. Silloin eksyy helposti. Unohtaa, ettei olekaan kunnossa ja vetää itsensä hetkessä piipuun.

Tässä kävi taas niin. Tosin ei mitenkään outoa kun minusta on kyse. Olen malttamaton, minun on vaikea myöntää, että en jaksakaan, että en olekaan kunnossa. Täydessä iskussa.

Unohtuu, että ei tämä toimikaan sillä mallilla, jolla elämäni on toiminut 30 vuotta.

Vituttaa suoraan sanoen.

Vitutan itse itseäni.

Vituttaa. Että unohdan, Että unohdan olevani kipeä, en haluaisi olla.

Tiedän, että tämä ei ole vielä iskenyt minuun, siitä, että tässä on oikeasti kyse minun elämästä.

En oikeasti osaa sanoa näkeekö yksikään ulkopuolinen tilannettani niinkuin minä, ymmärtääkö kukaan mistä tässä on kyse. Kuinka vakavasta asiasta. Ei vain mistään ohimenevästä masennuksesta.

Hoitava lääkärini sanoi minulle, etten ole selitysvelvollinen kenellekään. Ei minun tarvitse todistella kenellekään tilaani, että hei oikeasti.

Koen kuitenkin, että minun täytyy. Hyvitellä olemassaoloani, hyvitellä sitä, että en käy töissä, hengaan kotona kissojeni kanssa, en oikeastaan tee mitään. Paitsi juoksen terapiassa.

Juttelin tänään hyvän ystäväni kanssa puhelimessa, ilmaisin pelkoni kelan päätöksestä. Ystäväni sanoi, että sellaisen tekstin jälkeen mitä B-lausunnossani oli, pitäisi irrota kyllä avustuksia.

En itse koe sitä niin, minusta se on aivan normaalia tekstiä, minun elämäni.

Pikkuhiljaa alkaa valjeta, että ei se taida ollakaan ihan normaalia...

Usein harrastan metrossa tai muualla julkisessa paikassa ajatusten ulkoistamista. Valitsen jonkun ihmisen ja ajatuksissani siirrän omat mietteeni hänen päähänsä. Ja mietin mitä minä ajattelisin ihmisestä ,joka ajattelee niinkuin minä.

Silloin vasta ymmärtää, mikä on normaalia ja mikä ei.

Olen huomannut että ei ole normaalia miettiä joka kerta metroasemalla, että jos aikoo hypätä, milloin pitäisi hypätä.

En aio hypätä. Rauhoittukaa.

Mutta pitää tietää mitä tekee, jos joskus pitää tehdä jotain.

Nyt pitää taas vetää henkeä ja luovuttaa, antaa olla, hidastaa, keskittyä itseensä.

Nyt pitää taas opetella lepäämään. Kyllä, sitä on opeteltava.

Otettava pojista mallia.

uinu, uinu, lemmikkini

Tuossa yhdessä vastauksessa ohimennen kerroin oravan hautajaisista.
Kerronpa nyt koko tarinan hiukan yksityikohtaisemmin.

Olin kolmisen vuotta sitten viettämässä lomaviikkoa meidän kesämökillä. Kesämökkimme on aika keskellä ei mitään, tai ainakaan sinne ei pääse ellei tiedä mihin on menossa. Maatilan pihalta lähtee sellainen kärrypolku, mitä pitkin körötellään ja sitten tullaan perille. Tie vielä kaiken lisäksi johtaa alas rantaan ja itse mökki on portaikon takana rinteessä.
Talo on muistaakseni 30-luvulla rakennettu täysihirsi talo. Edesmenneen ukkini isä on sen rakentanut. Joka myös muuten kuoli samaisessa paikassa pirtin pöydän ääreen.
Paikassa on sähkö ja kylmä vesi tulee sisälle.
Alhaalla rannassa on ihana puusauna ja iso vesipata missä saa lämmitettyä pesuvettä.
Fakta on myös se, että jos mökki syttyisi palamaan, ei siinä voisi oikein muuta kuin katsella. Sillä pelastuslaitoksella saattaisi hetki kestää ennenkuin löytäisi paikalle ja se tie ei ole ehkä suunniteltu paloautoille...

No niin, olin siis mökillä istumassa, omassa rauhassani. Ei ihmisiä missään. Oravia, tikkoja ja muita tipuja seuranani. ;)
Oravia oli kamalasti, kesyjä ja tottuneita siihen, että niitä ruokittiin. Siinä terassilla kanssani ne viettivät päiväänsä.
Muuten oli hieno ilma, joskus öisin satoi.
Räystäiden päässä maassa oli isot tynnyrit joihin vesi kerääntyi. Päivänä eräänä menin kastelukannun kera hakemaan tynnyristä vettä ja siellä se kellui, kuollut orava. Se oli mennyt juomaan tynnyristä ja pudonnut, eikä ollut päässyt enää pois.
Myönnetään, kauhistuin. Kastelukannu tippui maahan ja siirryin terassinportaille hengittämään. Vaihtoehtoja ei ollut paljoa. Olin yksin mökillä, vielä ainakin viikon. Oravaa ei voinut jättää sinne, (kaikki voivat kuvitella mitä sille tapahtuu, kun se kelluu vedessä tarpeeksi kauan) joten eipä muuta kuin haudankaivuu hommiin. Kaivoin leikkimökin taakse kuopan. Sen jälkeen tynnyrin luo, kalastin oravan isolla lapiolla ja arvokkaasti kuljetin sen hautapaikalle. Laskin oravan haudanlepoon. Kasasin kamalasti maata päälle. Hautakiven laitoin kanssa( ilman tekstiä tosin)
Lauloin maan korvessa kulkevi lapsosen tie ja lausuin isä meidän rukouksen. Laskin myös haudalle kukkasia.
Arvokkaat hautajaiset siis.

Meidän perheessä on aina ollut tärkeää haudata kaikki lemikit ja eläimet muutenkin arvokkaasti.
Kaikki taistelukalani olen myös viimevuosina haudannut arvokkain menoin. ( minusta piti tula aikoinaan pappi).
Se on mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Lapsillekin, se on osa surunkäsittelyä.

Mutta haudatessa eläimiäkin pitää muistaa, että... Idon´t wanna be bury, in a petcemetery, I don´t want to live my life again.... (ja kaikki hiljaa kirjoitusvirheistä)

preparoitu sydän

Nyt kun olen ollut kotona yhtäsoittoa enemmän ja pidempään kuin koskaan, on suhteeni kissoihini myös syventynyt suuresti. Vaikka faktahan on se, että ne kuitenkin nukkuvat 90% ajasta, että miten sen suhteen syvenemisen nyt ottaa. Toisaalta otan mielelläni heistä mallia ja nukun minäkin.
Aina välillä tulee kissoille ostettua herkkuja. Hallista käyn välillä ostamassa kalaa, kuten aikaisemmasta postauksestani olette varman lukeneet.
Muikut ovat hyviä, mutta jos ostaa silakoita ne pitää leikellä palasiksi. Kalle ei kykene syömaan muuten ja Kukka kyllä kykenee, mutta kun se vetää kerralla kokonaisen kalan, niin ei kestä kauaakaan kun se oksentaa sen kokonaisen kalan. Niiden silakoiden päät tosiaan leviävät ympäri kämppääni ja ne ovat hiukan ällöjä, varsinkin jos niiden päälle astuu, paljaalla jalalla...

Toissapäivänä ostin suurta herkkua kissoille, sydäntä. Possun sydäntä. En naapurin sedän.
Sydänhän myydään kokonaisena. Kaikki mitä sydämeen kuuluu on jäljellä... Nam.
Että kisulit voivat ko. herkkua syödä, pitää toki sydämestä leikata lihat irti ja pieniä kaikin puolin.
En voinut vastustaa kiusausta, ottaa sydämestä kuvan ja lähettää se tutuille, tekstillä preparoin sydäntä. Tätini oli hiukan huolissaan ja kysyi vaan, että pitääkö se pii-paa auto soittaa nyt? Toinen ystäväni mietti harjoittelenko teho-osaston uusia jaksoja varten...

No ei muuta kuin sakset käteen ja sydäntä preparoimaan. pakko myöntää, että siinä oli jotain alkukantaisen tyydytävää, sormet veressä leikellä sydäntä. ( Lisäys muuten aikaisempaan avoimeen työhakemukseeni)
Jaloissani pyöri kaksi läskiä kissaa täristen innosta.
Pojat sitten saivat sydäntä, kunhan olin sen kuntoon saanut. Nyt pojat eivät vain ymmärrä, että se sydän on loppunut. Kukka on ottanut nykyiseksi paikakseen istua hellani päällä ja tarkkailla jääkaappia. Tänään olin menossa kauppaan ja olin pukeutunut pitkään farkkutakkiin, Kukka kiipesi farkkutakkiani pitkin olkapäälleni istumaan, eikä suostunut tulemaan alas, ennenkuin kuljetin hänet jääkapille ja annoin ruokaa. Mutta se oli tavallista purkkiruokaa, eikä herralle kelvannut...

kissat ja ankat, elämäni suola!

Haavoja solmussa

Tuntuu, että olen yksi solmuinenhaava. Onko se edes sana, se tarkoittaa solmussa olevaa haavaa. Ei riitä, että on haava, joka tarvitsee parannusta, vaan se on vielä lisäksi solmussa. Solmu pitää avata ja sitten vielä saada se haava paranemaan.
Illat ovat pahimpia, en osaa sanoa miksi, niin on aina ollut. Iltaisin alkaa miettimään asioita, ehkä se johtuu siitä, että väsymys alkaa painamaa ja se vähäkin keskittymiskyky herpaantuu.

Iltaisin alkaa kelaamaan asioita. Kelaamaanpa hyvinkin. Sitä Kela-päätöstä, sitä ei ole tullut vielä. No eipä siitä ole kuin puolitoista viikkoa kun sen jätin.
Illalla alkaa epäilys kalvaa:
Jos sieltä tulee kielteinen päätös.
Kaikki sanoo, että terapeutin löytäminen on vaikeaa, minä löysin ekalla kerralla. Olenko siis vain laiska ja otin ensimmäisen vastaantulevan ja nyt olenkin lätännyt käteni paskaan. Tämä on kuitenkin ihminen jota tulen toivottavasti tapaamaan kahdesti viikossa seuraavan kahden vuoden ajan.
Tuleeko täästä koskaan mitään, odotanko liikoja, onko tämä sittenkin sitä elämää mitä minun tulee elää. Pitääkö kipu vain siirtää syrjään ja unohtaa?

Mietin aina välillä entisiä koulukavereitani, joiden kanssa minulla ei ole enää tänä päivänä mitään yhteyksiä. Suurimmalla osalla on perheet, hyvä työ, elämää.
Minulla ei ole. Miksi? Koska olen käyttänyt elämäni selviämiseen, siihen, että jaksan nousta sängystä joka helvetin aamu. Olenko minä tuhlannut elämäni. Olisi pitänyt tajuta mennä jo 10 vuotta sitten lääkäriin ja hoitoon.
Mutta kun minä ajattelin, että se paranee. Kunhan se oikea prinssi rohkea ratsastaa valkoisella hevosella ja pelastaa. Kyllä niitä prinssejä tuli ja meni, mutta ei se siitä parantunut. Ei se voinut parantua, koska minun haavat ovat niin syviä, että ei kukaan toinen voi niitä parantaa, se pitää tehdä ihan itse.
Olen melkein 3kymmentä, olen työkyvytön, popsin lääkkeitä, päiväni kuluvat ankkakävelyillä. En voisi kuvitellakaan pystyväni tällä hetkellä mihinkään sen kummoisempaan parisuhteeseen, ei minulla ole voimia.
Olenko minä tuhlannut elämäni? Mitä minulla olisi laittaa facebookiin, jos joku kysyisi elämästäni, b-lausuntoniko?

Jossain kuitenkin elää toivo, se pieni toivon säde on se joka auttaa jaksamaan päivästä toiseen, se vain tulee jostain. Sitä ihmeellisesti jaksaa koko ajan toivoa, että ehkä huomenna on vähän helpompaa. Jos ei toivoa olisi, niin ei olisi minuakaan.
Välillä se vaan osaa piiloutua enemmän kuin hyvin.

Tämän kaiken keskellä on vain niin helvetin yksin. Vaikka ympärillä olisi kuinka paljon tukevia ja ymmärtäviä ihmisiä, kukaan heistä ei pääse pääsi sisälle ja pysty muuttamaan kaikkea paremmaksi. Tämä pitää tehdä itse.
Tämä pitää elää itse.
Ja toivoa, että jonain päivän on paremmin.

Metrokeskusteluja

Tässä ihan lyhyen ajan sisällä on käynyt niin, että ihan vieraat ihmiset ovat alkaneet jutella minulle metrossa. Nyt en puhu niistä, jotka tuoksahtavat nautintoaineille parinsadan metrin päähän, vaan ihan mukavista kanssamatkustajista. Tai no en tiedä kuinka fiksuja ne voi olla kun rupeavat minulle puhumaan. Toki minä juttelen takaisin, jos joku rupeaa minulle ystävällisesti juttelemaan.

Tässä päivänä eräänä istuin taas metrossa ja käsissäni oli uuden Harry Potterin suomennettu versio. Siinä viereeni istahti sellainen keski-ikäinen vähän pyöreämpi nainen, keskustelu kulki tätä rataa:
Tätsy: Onko hyvä kirja?
Minä: juu on.
Tätsy: mikäs kirja se on?
Minä: Tämä on tämä uusi Harry Potter, suomenkielinen versio, se englanninkielinen oli ainakin tosi hyvä.
Tätsy:Jaa, minä olen siskontytölle ostanut kanssa jotain noita kirjoja, se tykkäsi niistä kanssa.
Minä: niin nämä on hirveän hyviä. Lueskelen usein julkisissa.
Tätsy: Niin se on hyvä tapa, paitsi sitten kun tulee tällaisia vanhoja tätejä, jotka keskeyttää koko ajan...
Minä: Ei se minua haittaa ( tässä vaiheessa laitoin kirjan pois ja paneuduin kokonaisvaltaisesti keskusteluun)
Keskustelumme jatkui. Sain kuulla tätsyn siskonpojasta, joka oli muuttanut yhteen tyttöystävänsä kanssa Tätsy oli huolissaan kun ovat niin nuoria. Sitten kun täällä helsingissä työllisyystilanne on niin huono.
Kerroin, että minun alalla ainakin riittää töitä. Tätsyhän kyselemään, että millä alalla olen ja kun vastasin, että hoitoalalla, niin tätsy sanoi arvanneensa, kun olen niin empaattinen (!).
Kerkesimme vielä jutella vaatekaupoista, tädin miehestä ja siitä, että täti on ollut absolutisti jo 18 vuotta.
Pätkä vielä keskusteluamme:
Tätsy: kun minä olin tuollainen parikymppinen, luin sieppari ruispellossa ja sitten luin sen uudestaan 3kymppisenä ja sitten nelikympisenä ja joka kerta se oli niin erilainen.
Minä: niin minä kyllä olen jo lähemmäs 3kymppinen.
Tätsy: enpä olisi arvannut, näytät niin nuorelta.
Jäin pois ennenkuin täti, hän vielä kiitteli mukavasta juttutuokiosta ja toivotti hyvää kevään jatkoa. Kiitin kovasti, toivottelin myös ja poistuin.
Jutteluhetki tunteattoman kanssa piristi kovasti päivää.

Toinen juttu oli yhtä hauska. Olin taas tulossa metrolla kotiin. En mitenkään erityisen laitettuna, ihan vaan tennarit ja farkkutakki -linjaa.
Viereeni tuli seuraavalta pysäkiltä n. 50-vuotias mies, suorat housut ja salkku, isokokoinen ja pikkaisen murtaen puhui suomea ja ihon väri ei ollut ihan suomalainen.
Mies: Aurinkoista ja mukavaa päivää.
Minä: kiitos samoin.
mies: se on niin mukavan piristävän värinen tuo sinun tukka.
Minä: kiitos, vähän piristystä kevääseen.
Mies. On se kivan näköinen. Onko sulla oikeasti tummatukka, niinkuin nuo sinun silmät?
Minä: Juu oikeasti tummatukka on.
Mies: Mistä sä ole kotoisin?
Minä: Ihan suomalainen olen.
Mies: onko jompikumpi sun vanhemmista jostain?
Minä: ei ihan suomesta.
Mies. oletkos sitten jostain pohjanmaalta, kun siellä on tummia ihmisiä?
Minä: en, ihan etelä-suomesta
Mies: jaa, no sinä olet sitten harvinainen kaunistus täälläpäin.
Minä: kiitos.
Mies: millä alalla sä olet, oletko jollain kauneusalalla?
Minä:En, ihan hoitoalalla
Mies: jaa-jaa, ei olisi uskonut.
No minun pysäkkini tuli sitten ja nousin poistuakseni, sanoin vielä miehelle, että jään tässä ja toivottelin mukavaa jatkoa hän toivotti myös minulle.

No oli hänen tarkoitusperänsä mitkä tahansa, päivää piristi kummasti, aina on mukavaa kun joku kehuu, semmoinen selvinpäin oleva. Itse kun en itseäni koe erityisen kauniiksi, enemmänkin oudon näköiseksi.

Näin tällä kertaa.
Ostin muuten eilen Stellan uuden levyn: löytäjä saa pitää. Aivan mainion hieno. Minulla on olemassa koko stellan tuotanto, fanitin heitä jo heti ensimmäisen levyn ilmestyttyä.

Työhakemus

Laitan tänne tällaisen avoimen työhakemuksen, koska siskoni väittää että uneni saattavat olla jonkinlaisia merkkejä mitä minun tulisi seurata. Olen nimittäin tässä parina yönä nähnyt unta olevani ambulanssitäti ja pari ihmishenkeä on pelastettu. ( Non-stoppina videoissani pyörivällä pelastajat kasetillahan ei ole mitään osuutta asiaan).

Eli nyt olisi hakusessa ambulanssihenkilön työ.

Ajokorttiahan minulla ei ole, mutta osaan kyllä ajaa autoa. Sitäpaitsi siellä ambulanssissa on aina kaksi ihmistä, kyllähän se toinen voi silloin ajaa. Oletteko muuten koskaan nähneet poliisin pysäyttävän ambulanssia ja tarkastavan kuskin ajokorttia... Niin jos aina ajaa hälytysajoa, ei kukaan mitään kerkeä kyselemään.

Koulutustahan minulla ei varsinaisesti ole. Olen kyllä lähihoitaja, mutta lasten ja nuorten kasvatus on tuo suuntaus. Mutta osaan minä silti pistää, kyllä meidänkin sitä piti harjoitella. Olen kuitenkin seurannut teho-osastoa, greyn anatomiaa, CSItä, hädän hetkellä, PELASTAJIA... että kyllähän sinäänsä homma on hallussa, ainakin teoriassa. Ja olen viettänyt kuukauden töölön sairaalassa.

Työstä johtuvia mielenterveysongelmia ei kohdallani tarvitse pelätä, kun minä olen jo valmiiksi vähän höpö, nappaan nappeja, käyn terapiassa ja olen sairaslomalla. Että yllätyksiä ei kohdallani tule.
Sitäpaitsi omakohtainen kokemus on apuna asiakastyössä, voi samaistua asiakkaiden ongelmiin paremmin ja ymmärtää. Voidaan sitten vaikka yhdessä asiakkaiden kanssa vertailla erilaisten nappien vaikutusta.

Olen auktoriteettikammoinen, joten minussa on hyvää esimiesaineista. En pelkää ottaa ohjia käsiini ja johtaa tilannetta ( koska kukaan muu ei kuitenkaan osaa tehdä niin hyvin kuin minä)

Minulla on erittäin lämmin suhde ambulanseihin ja niihin vaatteisiin. Etten sanoisi pakkomielteinen riippuvuussuhde.
Joten työajat eivät ole ongelma, voin vaikka muuttaa asumaan ambulanssiin, jos saan ottaa kissani mukaan. Ja heille varmaan teetetään omat ambulanssivaatteet. Sitäpaitsi kissoista on hyötyä, heidän kynsiensä toimesta suoniyhteys löytyy milloin vaan.

Että kyllä näillä meriiteillä pitäisi työtä irrota. Kaikki joiden kiinnostus heräsi ( siis ambulanssien kanssa tekemisissä olevat) ottakaa yhteys allekirjoittaneesen.

Homssu

Kyselyhaaste..

... En pidä näistä haasteista kamalasti, mutta koen suurena kunniana, että minulle sellainen silti heitettiin. Kiitos väsyneen lanssarin.

Joten alittakaamme!:)

1.Kuinka monta blogiviestiä olet kirjoittanut?

192 on tullut kirjoitettua tilaston mukaan ja jos tietysti tämän lukee mukaan 193. 11 kuukauden aikana.... siinä ajassahan kerkeää pyöräyttää jo muksun, siis jos haluaa sellaisen.

2. miksi aloit kirjoittaa omaa blogia?

Rakastan kirjoittamista. Tämä on minulle suurta terapiaa, sen terapian lisäksi mistä maksan maltaita. On myös mukava, että ihmiset pysyvät edes jotenkin ajantasalla kuulumisistani, vaikka en ole niin varma kiinnostaako ketään, oikeasti. Mutta mitä väliä, minä vain kirjoitan. Välillä saan myös itsestäni ja elämästäni irti hauskoja juttuja (!), se kuulemma naurattaa ihmisiä. Minusta on mukavaa ilahduttaa ihmisiä.

3. Millä nettisivuilla käyt kun olet netissä?

Minulla on ollut viimeaikoina aikaa ruveta netin suurkäyttäjäksi, jotain osviittaa saa tuolta sivun laidassa olevasta linkkilistasta. Sitten tietysti lehdet luen, käytän sähköpostia aktiivisesti ja pelaan. Google ja youtube on myös kovasti käytössä.

4. Onko sinulla omaa kotisivua netiss? ( blogia ei lasketa)

Ei todellakaan. Minulla ei ole edes lärvikirja -profiilia. Suojelen yksityisyyttäni, eikä kenenkään vanhan tutun tarvitse tietää, millainen epäonnistuja minusta tuli ;)

5. Osaatko puhua muuta kieltä kuin äidinkieltäsi? mitä muita?

Äidinkieleni on suomi, puhun myös sujuvaa ruotsia ja englantia, sekä ymmärrän näitä kyseisiä kieliä. Ranskaksi ja saksaksi osaan pari tärkeää lausetta, joita en tässä kerro, näitä kieliä en kuitenkaan ymmärrä. :)

6.Mitkä ohjelmat seuraat tv:stä?

Viitaten erääseen aikaisempaan vastaukseeni, minulla on tosiaan tällä hetkellä aikaa. Joten...
Telkkari on usein päällä, kun olen kotosalla sieltä tulee oikeasti aika hauskaa ohjelmaa, JIMiltä ja MTVltä. Salkkarit toki katson päivittäin. Teho-osasto, greyn anatomia, uutisvuoto, kotikatsomon sarjat, suojelijat.... lista jatkuu loputtomiin. Olen kyllä enemmänkin leffafriikki, joten usein on joku DVD, koneessa pyörimässä. Ulkoa toki osaan pelastajien ykköskauden jaksot, jotka omistan DVD-muodossa ja kakkoskauden jaksot, jotka omistan VHS-muodossa. ( Kyllä, osaan jaksot ulkoa, ne katsokaas rauhoittavat, niin ei sitten tarvii nappuloita napata niin kamalasti)

7.Hissi vai portaat?

Laiska kun olen niin hissi. Vaikka kunnon puolesta pitäisi käyttää portaita, se on tuo arjen hyötyliikunta joka jyrää. Olettekos koskaan nähneet ylipainoisia ankkoja, niin ette, koska ne katsokaa liikkuvat koko ajan. Uivat ja silleesti. Peläsyin muuten, kun töölönlahdesta löytyi ruumis, että ovatko minun pienet ankkani menneet nokkimaan sitä ja nyt ovat pieniä ruumisankkoja. Mutta luotettava taho kertoi onneksi, että eivät ankat tee sellaista, eivät kuulemma ole lihansyöjiä...
Asun muuten itse ensimmäisessä kerroksessa, joten hissimatka kestää pidempän kuin portaat.

8. Onnen ja epäonnennumero?

Se on se 12, se onnennumero, Epäonnennumero ei ole. Jos joku minulle tuottaa epäonnea, niin se olen kyllä ihan minä itse, ilman numeroitakin. Väsyneellä lanssarilla se oli vakanssinumero, minulla se on niin hitsin pitkä vakanssinumero, että se olisi hirveän hankalaa.

9. Haasta vielä tähän pienimuotoisen kyselyhaasteeseen kolme bloggaajaa.

Ongelma, minulla ei ole kolme tuttua bloggaajaa, tai ehkä juuri sen verran, mutta ne on niinkuin vastanneet tai vastaamassa jo. Ja sitten on pari, mutta ne vihaa tällaisia... Vastatkaa kaikki ketkä haluavat ja ilmoittakaa sitten minulle, niin käyn lukaisemassa vastaukset.

Mutta vastaaminen oli hirveän kivaa!
Toivotaan, että hyvät ilmat jatkuu ja pääsen vastakin jokapäiväiselle ankkakävelylleni. Tänään muuten ankat tuli ihan kosketusetäisyydelle, miesankka ja naisankka. Ehkä muistutan heitä jotenkin... :)

Elämää, ei sen enempää...

Niin siinä sitten kävi, psykiatri eli hoitava lääkärini oli sitä mieltä, että tässä ei ole mieltä. Siis sinä ,että kun prosessi on saatu käyntiin, ei ole mitään järkeä keskeyttää sitä työteolla. Sairaslomaa 30.6 asti ja siihen perään toivottavasti kesäloma. Käväisin töissä tässä päivänä eräänä ja kun minulta kysyttiin koskas tulen takaisin, niin kylmä totuus, ensi syksynä.... Lapsia vähän harmiti, se jonkun verran lämmitti mieltä.
Kuten lääkärinikin mustaa valkoisella totesi: "Potilaalla edelleen vaikeita ahdistusoireita, joihin liittyy lamaannuttavaa häpeäntunnetta ja alavireisyyttä..."

No mutta asiaan, ystäväni sai kuitenkin minut houkuteltua tässä iltana eräänä katsomaan nyrkkeilyä kisahallille, juu siellä katselin kun Tolppola löi Gomezin, vai miten se nyt kirjoitetaan.
Olin poikaporukalla katselemassa tätä jaloa lajia, sillä jos naisporukalla lähdetään viettämään iltaa tuskin tämä olisi se tapa.
Siellä sitten istuin, n. 95% yleisöstä oli miehiä, asiantuntevia miehiä. Ja huomio, nyrkkeily asiantuntijoita.
No mutta minulla oli hauskaa, seurani oli hyvää ja selosti minulle tarpeellisen säännöistä. Siinä yhdentoista aikaa illalla, siirryi ratikaan ja suunnistin kotia kohti kun pojat jatkoivat baariin.
Oli ihmeen vapauttavaa katsoa kun miehet ja naiset hakkaavat toisiaan, täysin hallitussa tilassa.
Suosittelen.

Huomasin myös tuossa iltana eräänä, että mitä se yksinasuminen teettää. Mitä kaikkea harrastan, jota ei parisuhteessa voi tehdä.
pari esimerkkiä:
-Katselin torstai-iltana televisiota, katselin MTV:ltä viva la Bamia, JIMiltä ultimate fighteriä ja MTV 3:lta jotain viihteellistä keskusteluohjelmaa. Kyllä, katsoin näitä kaikkia kolmea yhtäaikaa. Kanava surffailua kolmen kanavan välillä ja hyvin onnistui.
-Minulla on 160cm leveä sänky ja käytän koko tilan itse, kääntyilen yön aikana, nukun poikittain, minulla on kaksi peittoa itselleni....

Yksinasumisen ihania puolia... :):):)

Mieltäni muuten lämmitti kun lauantai päivällä ostamassa kissoille kalaa hallista, ei ollut muikkuja, joita normaalisti ostan, joten oli pakko ostaa silakoita. Kun sanoin söpölle miesmyyjälle, että silakoita kahdelle kissalle, niin se erittäin mukava myyjä antoi ne silakat ilmaiseksi, kun ne kerta kissoille oli....

Onneksi olen nauhoittanut pelastajat sarjaa teeveestä, nämä jaksot rauhoittavat minua. Niin kieroutuneelta kuin se kuulostaakin.

-H-

Miksi?

A) Miksi KELA on KELA eli kansaneläke laitos? Miksei se ennemmin ole Kansan rahan anomis laitos eli KRAL? Kun Kela tunnetusti hoitaa muitakin asioita kuin eläkeasioita.

B) Miksi heavy musiikkiin yhdistetään musta väri? miksi juuri musta ja miksi mihinkään muuhun musiikkityyliin ei yhdistetä mitään väriä, esimerkiksi rap-musiikkiin vaaleanpunaisen ja pop-musiikkiin keltainen?

C) Miksi vaatekaappi on AINA liian pieni suhteessa vaatteiden määrään?

D) Miksi kampaamoissa on eri hinta miehille ja naisille? Onhan selvä, että naisten tukka saattaa vaatia enemmän käsittelyä, mutta... Minulla on lyhyt tukka lyhyempi kuin monilla miehillä, miksi siis minulta otetaan naisten hinta? Ja jos miehellä on pitkä tukka, miksi häneltä otetaan miesten hinta? Olisi eriasia jos olisi 80-luku...

E) Miksi univormut ovat ihania? Miksi muuten Helsingin lanssareila on valkoiset vaatteet?

F) Miksi vuorovettä ei ole kaikkialla? Ja jos kuu vaikuttaa veteen niin voimakkaasti, vaikuttaako se silloin ihmisiinkin?

G) Miksi läski ei keräänny tisseihin, vaan reisiin tai mahaan?

Pieni pää

Kerrankin olen herännyt ajoissa, aamu kuuden aikaan. Lääkäri on vasta kello 10, mutta uni vain loppui. Toisaalta nämä aamuhetket ovat mukavia, kitata aamun ensimmäiset teekupilliset kurkkuun ja lukea netistä päivän lehdet. Kissat jatkavat untaan ja radiosta kuuluu yleX:n aamu show, jota kerrankin olen hereillä kuuntelemassa.
Nyt istun taas tietokone sylissäni ja naputtelen tätä tekstiä.

Koska pieni pääni on täyttynyt vain yhdestä asiasta kirjoitan siitä. Koen siitä syyllisyyttä, jankkaan omia asioitani, mutta toisaalta minun blogi. Toivottavasti kukaan teistä lukijoista ei koe itseään kamalan pettyneeksi kun aiheeni näin laidasta laitaan vaihtuvat, mutta sellaista elämä on.

Psykiatri on siis tänään. Hän siis ei ole minun terapeutti. Kelan paperit odottavat tuossa pöydällä postittamista, haluan vielä konsultoida psykiatrini kanssa ennenkin ne lähetän. Sairaslomaa taidan vielä tarvita ja uuden lääkereseptin. Katsotaan mitä mieltä lääkäri on.

Elämäni on mullistunut, pelaan vähän uhkapeliä. Varasin uuden terapia-ajan maanantaiksi, aloitan siis psykoterapian, ennenkuin olen saanut mitään kelan päätöstä tuesta. Mutta olen mielestäni ( ja monen muun mielestä) niin akuutisti terapian tarpeessa, että ei tässä nyt enää kamalasti ruveta odottelemaan. Kohtaloni on siis tämän jälkeen kelan käsissä. Aika kamalaa. Jos kävisi niin, että kelalta tulee kielteinen päätös, en tiedä mitä tehdä.
Ainoa vaihtoehto elämäni jatkumisen kannalta on, että pääsen jonkun avustuksella avaamaan niitä solmuja joihin elämäni on 3kymmenen vuoden aikana mennyt.
Että, jos sattuu silmään uutinen, että joku höpö on riehunut kelan konttorissa, tiedätte, että olen saanut kielteisen päätöksen. Peukut pystyyn kaikki siis!

Jokaisen pieni pää on omanlaisensa. Jokaisen selviytymiskeinot on erilaiset.
Tiedän, että kukaan ei voi loppuun asti ymmärtää, mitä minun pääni sisällä liikkuu. Sitä voi yrittää ymmärtää, mutta kukaan ei pääse toisen pään sisälle.
Olo on outo. Sitä on vaikea kuvailla, yritän silti. Tuntuu kuin ovet, joita olen pitänyt kiinni melkein 3kymmentä vuotta olisi viimein avautumassa. Melkein 3kymmenen vuoden aikana olen luonut itsestäni tietynlaisen ihmisen, jotta olen selvinnyt niistä esteistä, joita eteeni on putoillut. 3kymmenen vuoden aikana olen rakentanut itselleni haarniskan, joka suojaa.

Onko elämässäni viimein tullut hetki, jonka aikana minulla olisi mahdollisuus päästä eroon rautanaamiostani, olla se joka oikeasti olen. Sen jonka tiedän asuvan syvällä sisimmässäni, joka on vain tarpeeksi monen iskun jälkeen käpertynyt, jonnekin isovarpaan tienoille.

Muistatteko sen elokuvan, rautanaamio, tai jotain sinne päin. Missä Leonardo di Caprio oli suljettu vankityrmään rautanaamio naamallaan. Ja sitten joku tuli ja otti sen pois. Juu hirveän helpottavaa, mutta päälimmäisenä on pelko ja ahdistus, sillä ei ole mitään hajua, mitä tästä tulee.

No niin, päivä kerrallaan. Aika menee koko ajan eteenpäin. Aamu tulee aina.

-H-

Pinkkiä

Sain tänään aikaiseksi jotain, värjäsin tukkani pinkiksi. Oma pieni huvitukseni, jota jaksan jatkaa, tukalla leikkiminen.

Muuten kyllä koen, että mielummin esittelen ihania poikiani.

Kalle nukkuu...Kallella on monen naisen halajama taito näyttää pikku kisulta, vaikka oikeasti tuota elopainoa on....

Kale ja Kukka nukkuvat toísinaan myös yhdessä.

Kukka hallitsee poseeraamisen jalon taidon...

Näin siis tänään.

Homssu ja Pojat

pieniä iloja

Elämässä on hyvä osata nauttia pienistä iloista.

Tänään nautiskelin niistä parista, toinen oli wayne´s coffeessa nautittu lämmin kaakao, kermavaahdolla. Se on muuten hyvää, olen erittäin tietoinen tuon punaisesta maidosta ja kermavaahdosta tehdyn kaakaon rasvapitoisuudesta, mutta pitäähän sitä aina silloin tällöin. Ja kattokaas, näissä reisissä ei enää mikään pieni kaakao tunnu.

Toinen oli kävely. Otin jopa ihania kuvia, mutta toki otin ne puhelimeni kameralla ja nyt en löydä sitä pientä piuhaa, joka yhdistää puhelimen ja tietokoneen. Lähdin tuota töölönlahtea kiertämään.
Ihana aurinkoinen päivä, ei paljoa ihmisiä ja siinäpä oli ihan veden äärellä, ihana tyhjä penkki.
Oli pakko istahtaa ja vain kuunnella veden liplatusta kiviä ja rantapenkkaa vasten. Se on yksi maailman ihanimmista äänistä, veden liplatus, aaltojen suhina. Eikä ole olemassa mitään kauniimpaa, kuin auringonsäteiden tanssiminen veden pinnalla. Siinä sitten istuin ja nautin, yksi harvinainen hetki, kun ahdistus ja murheet väistyivät ja sai vain olla. Ankatkin toki minua tulivat katsomaan. Lahdella oli myös pari joutsenta. Koiria ulkoiluttavia ihmisiä, äitejä vaunujen kanssa ja vanhuksia, jotka nauttivat auringosta.
Haluaisin sellaisen levyn, jossa oikeasti olisi vain aaltojen ääniä ja lokkien kirkunaa. Niillä levyillä on yleensä, jotain pianon pimputusta lisäksi.

Pesin myös jääkaapin ja kävin kaupassa. Heitin kaapista pois kaiken sellaisen, joka liikkui itsestään, uskokaa, sellaisia asioita oli ja ne olivat erittäin epäilyttäviä.

No jos mennään valitusvirsien puolelle, sain postissa kasan kela-lomakkeita, noita ystäviäni. Ei muuta kuin marssiminen kelaan, iskin paperit pöytään ja tyhmä kysymys: mitä nää on ja mitä näillä teen?
Sain erittäin ystävällisen ja kattavan vastauksen ( kyse oli kuntoutushakemuksesta ja sen liitteestä, terapiat ja neuropsykologinen kuntoutus). Mutta ajatelkaa kuinka hyvää palvelua kelalta, postitti minulle hakemukset kotiin asti, kun toimittamassani b-lääkärinlausunnossa, oli mainittu sana kelantuki.
No mutta, positiivista on se, että tapasin erään terapeutin, joka vaikutti mukavalta ja kiinnostuneelta. Katotaan, nyt, suostuuko tapaamaan minua enää, vai juokseeko kirkuen taka vasemmalle.
Se oli muuten täysin tikanheittoa se terapeutin etsiminen, summanmutikassa yhdelle soitin...

Pakko muuten ottaa kantaa noihin Kanerva/Vanhanen tekstiviesteihin. Kävin lukemassa uteliaisuuttani Vanhasen viestit, nehän oli ihan söpöä tekstiä suurimmaksi osaksi ja ne seksiin viittaavat, ei ne todellakaan ollut mitään pahoja.
Ja hei, Vanhanen lähetti ne naisystävälleen, Ike oli suhteessa toisen kanssa ja liehitteli lastensa ikäistä tanssijaa. Ja koska se menee jakeluun, ei se Kanerva niiden viestien takia potkuja saanut, vaan siksi, että petti lupauksensa ja valehteli. Sitä paitsi, ihan oma vika. Varmaan joku julkisuuden kipeä tanssija, pitää asian omana tietonaan.... Kannattiko?
Miehet, älkää luottako naisiin...

No niin siinä tuli täyteen Homssun vuoden politiikka kiintiö!

Murinaa sängyn alta

Kenellekään ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että minulla on kissoja. Kaksi kissaa, orpo raukkaa, jotka pari vuotta sitten pelastin hesyn lasikaapista ( helsingin eläinsuojelu yhdistys)He olivat olleet melkein vuoden hesyn suojissa, sillä ihmiset haluavat mielummin poikasia kuin vanhoja läskejä kissoja. He ovat n. 10 vuotiaita kolleja, ikänsä viettäneet yhdessä, mutta oli edellisestä kodista palautettu "käytöshäiriöiden vuoksi " Kukka ( oranssi) ja Kalle (musta) ( nimet ovat minun muokkaamia).

Kalle oli edellisesä paikassa jatkuvasti pissannut kaikkialle minne ei saisi pissata. Kun se oli loppujen lopuksi palautettu, oli selvinnyt, että sillä oli virtsakiviä. No ne on hoidettu ja nykyään kaveri pissaa potan viereen, vain jos potta on liian likainen Kukka taas oli mourunnut, ainakin papereiden mukaan, no totuushan on, että Kukka ei tykkää olla suljettuna mihinkään, jos ihmiset ovat toisessa huoneessa, onneksi minun yksiössä ei ole tätä ongelmaa.

Pojat eivät ole oikein tottuneet lapsiin tai koiriin, siis erinomaisia vanhanpiian seuraherroja. Kalle pelkää kovia ääniä ja nopeita liikkeitä.

No mutta, siihen murinaan. Jokaisen pelko lapsuudesta, sängyn alta kuulu ääniä. Olinpa sitten jo sängysä yö myöhäisellä ja lueskelin vielä, ennen nukahtamista.

Kello oli varmaan siinä yhden aikaa yöllä, kaikkialla hiljaista, kun sänkyni alta alkaa kuulumaan matalaa murinaa. Hetkeksi lopetin lukemisen, murina jatkui. Onneksi aivoni toimivat vielä jotenkuten. nopea vilkaisu ympärille, Kalle nukkuu jalkopäässä ja Kukkaa ei näy. Se ratkaisi tilanteen. kukka on nimittäin rakentanut pesän sänkyni alle, kaiken sen romun keskelle. Se on jossain tyynyni alapuolella. Kukkahan se oli sinne mennyt nukkumaan ja kissalla on vilkas unielämä niinkuin emännällään. Siellä se kaveri näki hyviä kissatappelu-unia ja murisi unissaan.

kalle ei murise unissaan, mutta saattaa nukkua silmät raollaan, se on aika pelotavan näköistä!

Tällaista siis minun elämäni, onko se sitten köyhää ja kamalaa, ehkä jonkun mielestä. No mutta faksta on se, että minulla ja kissoilla synkkaa paremmin kuin minulla ja useilla ihmisillä :) :)

Sitäpaitsi koulutan heistä sirkus/ lammaskissoja, että sitten kun saan joskus perustettua sen lammasfarmin on minulla työntekijät valmiina. Ja jos rahat loppuu, voidaan mennä kadulle esittämään temppuja!
-H-

Asiat etenee

Viimeinkin sain ajan psykoterapeutille, ei ollut mikään maailman helpoin asia. Sain soitella pari kolme puhelua ja jättää pari puhelinvastaaja viestiä, ennenkuin sain puhelimen päähän terapeutin, joka halusi tavata minut.
Ei varmaan kuulosta paljolta, pari puhelua, mutta kun on sellaisessa kunnossa, ettei voi edes ajatella tekevänsä töitä, niin se pari puhelua on paljon.
Miten oletetaan, että ihminen, joka on täysin toimintakyvytön masennuksen takia kykenee itse alkaa hoitamaan kyseisiä asioita. Kun se vaan nyt on niin, että se tarapeutti pitää itse etsiä, ellei ole jo siinä kunnossa, etä yhteiskunta rientää apuun. Ja silloinhan se tarkoittaa, että pitää olla nisti, juoppo tai jo toivon menettänyt ( anteeksi jyrkät mielipiteeni, mutta pistää vihaksi). Varsinkin kun itse joutuu keskelle tätä rumbaa.

Eikä se hupi suinkaan siihen lopu, aion hakea terapiaan kelakorvausta, koska lääkärin mielestä olen erittäin vahvasti terapian tarpeessa, mutta kun ei ilman korvausta tavallisen ihmisen rahat sellaiseen riitä. Kerta käynti terapeutilla maksaa n. 50-80 euroa ja jos kaksikin kertaa viikossa tapaamisia on.....
Juu, mutta ennenkuin voi hakea kelan tukea, vaatii kela 3kk näytön, että kykenee sitoutumaan hoitosuhteeseen, terapeutin kuntoutussuunnitelman ja ja psykiatrian erikoislääkärin kirjoittaman lausunnon. Ja sitten ne tuhannet kela-kaavakkeet. Tuntuu toivottomalta. Palaan vielä samaan kysymykseen: miten oletetaan, että masennuksesta kärsivä ihminen tämän kaiken pystyy käymään läpi??????????

Toivottomuus on ehkä se päälimmäinen tunne ja pelko. Toivoton pelko. Eilen kun vihdoinkin uskalsin ottaa asian käsittelyn alaiseksi ja sain terapia-ajan, niin pelko ja ahdistus iski. Yöllä heräsin tunnin välein asiaa pohtimaan, ahdisti.Yöllä asiat tuntuu aina niin paljon pahemmilta. Onneksi oli kaksi karvakasaa vieressä.
Selviänkö minä?
Toivunko tästä koskaan?
Tuleeko minusta enää koskaan yhteiskuntakelpoista?
Tähän kaikkeen päälle se masennuksen aiheuttama häpeä ja voimattomus ja kaikki muu kiva.

Ahdistus kasvaa kirjoittaessa, hyvä juttu siis tämä kirjoittaminen.
Tiedän, etä olen menossa kohti parempaa, lääkärini selitti niin hyvin ahdistuksen ja masennuksen syntyä ja toimintaa.Ahdistus on oikeastaan hyvä juttu ;), kun ahdistaa on pintaan nousemassa sellaisia tunteita, joita ei ole koskaan antanut itselleen lupaa tuntea. Mutta kun ei aina TUNNU siltä, että tää on hei hyvä juttu! (Mutta toisaalta, kaksi kuukautta sitten en olisi edes kuvitellut voivani kirjoittaa asiasta julkisesti)
Kuten sanoin toivottomuus yhdistettynä häpeään ja siihen, että kokee itsensä täysin turhaksi on pahinta.

Kamalaa on olla myös työkyvytön, ei minusta ulospäin näy, että mitään olisi vialla, minä jakasan melkein joka päivä nousta sängystä, käydä suihkussa, hoitaa asioita, huolehtia kissoista. Mutta siinä se sitten onkin. Olisi aika tunnustaa itselleen, että en nyt juuri kykene muuhun kuin keskittymään niihin pieniin asioihin mitä päivittäin teen. Olisi aika tunnustaa olevansa sairas, tarvitsevansa aikaa, armahtaa itseään. Mutta ei se ei ole niin kovin helppoa, kun on sairastunut vahvuuteen. On aina tunnollisesti hoitanut kaiken ja sellaisenkin mitä ei olisi tarvinnut, kantanut kaikesta huolta ja pitänyt maailmaa pystyssä.

No mutta, se saarnasta. Vaikka lähinnä tämä kirjoittaminen on terapiaa minulle, toivon, että joku muukin saa apua näistä kirjoituksistani.

Kerätään taas mahdollisimman paljon auringonsäteitä taskuun!
Homssu

Kuvia

Minulle on valokuvat ja kuvat yleensäkin aina ollut erittäin tärkeiä. Valokuvat ja kuvat kertovat paljon. Yksi kuva kertoo enenmmän kuin tuhat sanaa. Tästä olen aivan samaa mieltä.
Minulla on kotona esillä tärkeitä valokuvia. Mutta on olemassa pari kuvaa, jotka ovat minulle tällä hetkellä erityisen tärkeitä, tunnetilojensa takia. Ja haluan jakaa ne muidenkin kanssa ja itseni kanssa...
Tältä minusta nyt tuntuu.
Kuvat on otettu n.20 vuotta sitten ja kyllä se olen minä. Kuvien laatu on huono, koska skannerini ei ole toiminnassa juri nyt ja kuvat ovat kuvista otettuja.
Ennen näiden kuvien ottoja vietin kuukauden töölön sairaalassa, kun päätäni hiukan leikeltiin.

Nämä kuvat kertovat minulle tunnetilojen lisäksi sen, että jos olen tuostakin selvinnyt niin tästäkin mennään läpi, vaikka mikä olisi. Yllä olevassa kuvassa näkyy vain osa pääni arvista.

Tässä kuvass olen juuri pässyt sairaalasta, koska pääni on vielä siteissä.

Tällaista tällä kertaa!

Kevät tulee ja kissat on ihania!

Haleja kaikille, Homssu

ps. tässä blogivinkkiä

...vähän flegmaattinen...

Eilen vietettiin siskonpoikani viisivuotis synttäreitä.
Poika toivoi uutta bionicleä. Toki ostin hänelle sellaisen. Kun saavuin synttärijuhlin, hiukan etuajassa, oli pojan ensimäinen kysymys," Homssu, toitko sä mulle bioniclen"
Toinhan minä, kaivoin sen laukustani ja poika oli niin onnellinen. Bionicle siis on sellainen koottava, lego robotti/hirviö, en ole itsekään ihan varma. Se mikä on kuitenkin varmaa on, että viisivuotias ei kykene itse kokoamaan bionicleä. Joten Homssu-täti ystävällisesti tarjoutui kokoamaan. Tuloksena oli istumisen pidempäänkin sohvalla, sillä poika sai lahjaksi kolme erilaista bionicleä, joista yksi oli super bionicle. Toki hän kiikutti kaikki minulle koottavaksi, sitten hän kavereidensa kanssa kävi kysymässä aina minuutin välein: " Homssu, onx se jo valmis"
No valmistuihan ne kaikki, ja lopulta kieltäydyin kunniasta kun poika kiikutti minulle lahjaksi saamansa star wars legoaluksen. Rajansa kaikella ja notkuva ruoka/herkkupöytä houkutteli minua liikaa..

Kello oli siinä viiden aikaan kun selviydyin kotiin. Ja kas sehän oli oikein sopiva aika pienille päikkäreille. Vahingosta visastuneena laitoin kellon ( siis kännykän hälyttämään) soimaan tunnin kuluttua, siis kello 18. Nukahdin alta aikayksikön, kuten myös kissani.
Kelloni soi ja mitä minä unenpöppörössä tein? Minä vastasin siihen, huutelin jonkun aikaa haloota, ketään ei ollut toisessa päässä. Havahduin kuitenkin sen verran, että tajusin laittaa torkkuhälyttimen päälle. Se soikin kaksi kertaa ja sitten laitoin sen kiinni. Heräsin kello 20, lauantai iltana. Eikun raahautuminen television ääreen ja tuijottelua puoleenyöhön ja maistuihan se uni taas. Varmistin kuitenkin varmuuden vuoksi puhelutiedot, ette kukaan ollut oikesti soittanut...

Minun unimaailmani on aika vilkas ja uni yhdistettynä puhelimeen on vaarallinen yhdistelmä.
Nimittäin kaksi kertaa ( kummatkin päikkäreillä) olen herännyt siihen, että olen puhunut puhelimessa, kyllä jonkun kanssa.
On muuten suhteellisen ikävää herätä siihen, että on luuri korvalla. No mitä tulee siinä vaiheessa mieleen? sanoa varovasti luuriin haloo.
Onneksi molemmilla kerroilla soittaja sattui olemaan hyvä ystäväni. Sitten tunnustus ja seuraavat kysymykset, ollaanko me kauankin jo puhuttu ja mitä minä olen sanonut?

Onneksi molemmilla kerroilla oltiin vain hetki keritty puhua, mutta kaverini sanoi, että olin vastannut ihan normaalisti, mutta sanoi, että: " kyllä sä kuulostit vähän flegmaattiselta"
Niin puhelin ja nukkuminen on vaarallinen yhdistelmä, kun ei sitä puhelinta aina muista pistää äänettömälle, varsinkaan päikkäreillä. Eikä minua häiritse jos puhelimeni soi kesken unien, mukavahan se vain on ihmisten kanssa puhua.
Mutta varokaa, nykyään kun nukkuma-aikani ovat vähän mitä ovat, jos siis kuulostan flegmaattiselta puhelimessa, saatan yhä nukkua.

salatut elämät

Tunnustan katson salkkarit aina kun vain on mahdollisuus, eli melkein joka päivä. Olen koukussa tuohon hienoon sarjaan.
Se sarja on oikeasti hieno. Sen henkilöhahmot ovat hienoja, jopa herkullisia. Se on paljon hienompi kuin kauniit ja rohkeat, jossa kaikki ovat sukua. Tässä ohjelmassa sentään on ihmisiä, jotka eivät kaikki ole sukua toisilleen.
Miettikää nyt kuinka hienoa, kun asuu niinkin eläväisessä kerrostalossa, koskaan ei tarvitse ulkopuolisia ystäviä, sukulaisia, eikä edes tarvitse miettiä työpaikkaa. Työpaikkoja kun on rajoitetusti, on talotaikurit, stellans, happy homes ja kentauri ( ent. barbaari). Oli kyllä snow teamkin, mutta Elina myi sen jollekin ulkopuoliselle ja kaikki sen työntekijät siirtyivät Ossin happy homes-firmaan töihin.
Ihmisillä tässä ohjelmassa on rautainen mielenterveys, Eerokin on jo kidnapattu ja uhattu tappaa kahdesti ja jätkä sen kun porskuttaa. Paulalla on yksi lapsi kuollut, mies on häntä pettänyt, hän on pettänyt psykopaatin kanssa, jonka kiusauksen kohteeksi hän joutui, sitten häneltä kuoli lapsi sen seurauksena hän kyllä sekosi ja joutui hetkeksi parantolaan, sitten hän joutuikin syytteeseen murhasta, syytteet raukesivat ja normaali ja mukava elämä jatkuu.

Kuinka ihanaa onkaan tekstailla, sarjan aikan sen tapahtumista, hyvän kaverin kanssa.

Siinä vain pari esimerkkiä. Kuinka ihanaa ja yhteisöllistä, kaikki naapurit tuntevat toisensa ja seurustelevat toistensa kanssa. Aina kun asiat on huonosti eikun naapurin ovikelloa piputtamaan. Niin, ehkä minunkin talo on sellainen en ole vain vielä sitä tajunnut. Pitää ruveta enenmmän vakoilemaan naapureita, harmi vain, että minulla ei ole ovisilmää, eikä ikkunoista oikein näe. Eikun sokeria lainaamaan ja seinien viereen kuuntelemaan...

Toinen suosikkini on ultimate fighter, joka tulee JIMiltä. Siinä kasa miehiä ottaa mitaa toisistaan kuka on paras ultimate fighter. Formaatti on aika samanlainen kuin esim. huippumalli haussa. Laitetaan kundit saman katon alle asumaan ja seurataan kilpailuja. Hirveän paljon viihdyttävämpi kuin esim. naisten touhut. Nämä tappelevat ja tekevät piinallisia jäyniä toisilleen. Uhkuvat intoa tappaa toisensa ja kehässä ovat valmiita kaikkeen. Siinä on meininkiä.

Ah, televisiosta tulee niin paljon hyviä ohjelmia, varsinkin JIMiltä, lian vähän mainostettu kanava. Ja MTV:ltä tulee iltasin hyviä ohjelmia mm. E!entertaiment, south park, viva la bam, dirty sanzech, pimp my ride, punk´d....
Eilen muuten tuli maikkarilta luukusta lukaali, se oli ihan kunkku jakso. Tyttö, jonka kämppä rempattiin, pettyi ja inhosi tulosta yli kaiken. Se oli viihdettä. Ja Sub tv:n jo loppunut ohjelma nolot taudit, se oli hieno.

Katsoka ihmiset televisiota, voisi sitä huonomminkin aikansa viettää.

sairaskertomuksia

No niin puhutaan taas sairaita.
Tilanne ajautui sellaiseksi, että loppujen lopuksi rakas tätini pakotti minut uudestaan lääkäriin. Sängystä ei oikein tahtonut ylös päästä, missään ei olut mitään mieltä ja voimat vain loppuivat.
Kun asiat ajautuvat tähän tilaan on aivan turha, edes leikkiä urheaa ja voittaa tilanne. Silloin ei vain jaksa ja voi. Sitä ei ehkä ymmärrä ennenkuin on itse siinä tilanteessa.
No sen verran sain aikaiseksi, että sen lääkäriajan tilasin. Sille ihanalle samalle lekurille, jonka luona olen tässä jo käynyt, hän ei ole minun terapeutti, vaikka onkin psykiatriaan erikoistuva. Kerroin hänelle tilanteen ja sen kuinka vaikea ja kamala tilanne on jo siksi, että häpeän itseäni suuresti ollessani tässä tilanteessa.

No onneksi minulla siis on erittäin fiksu ja ymmärtäväinen lääkäri. Kyseli ja kertoi asioita, jotka sinäänsä ovat itsestäänselvyyksiä, mutta kun kuulee ne täysin ulkopuolisen suusta ja vielä ammattilaisen on se helpottavaa.
Jotenkin aina niin järkyttävää kun täysin ulkopuolinen kykenee kertomaan elämästäsi erittäin kipeitä asioita, vain niiden parin kolmenkäynnin perusteella, joita olen häntä tavannut.

Mutta niin se vain on ikävä tämä suomen tilanne mielenterveyden hoidossa ( kuten olen jo aieminkin maininnut) Hoitoon ei pääse, ennenkin on niin hullu, että melkeinpä toivo on jo mennyt.
Mutta kehtaan väittää, että jos olisin esim. alkoholisti tai narkkari minusta pidettäisi parempaa huolta. Yhteiskunta tulisi paljon enemmän vastaan. Mutta kun kykenen asumaan omillani, pitämään huolen itsestäni ja noinkuin hoitamaan asioita, niin turha luulo, että tässä noin vain apua saisi. Lääkärikin sen minulle totesi. Ei ole helppoa,eikä halpaa.

Lopputuloksena sain siis jutella ja neuvoja, pari lukuvinkkiä, pari tunneharjoitusta, joita voin tehdä ja nimiä ja printtejä erilaisista ryhmäterapioista.
En tiennyt, että on olemassa 12 askeleen masennus " kerho", toimii niinkuin AA-kerho, mutta masentuneille. Täytyy vielä ottaa siitä selvää enenmmän.
Sain myös uusia lääkkeitä. jo syömieni masennuslääkkeiden lisäksi. Rauhottavia. Ei suinkaan jatkuvaan käyttöön, koska niihin jää koukkuun, mutta JOS ahdistus lamaannuttaa ja käy ylivoimaiseksi, niin helpotus tulee puolessa tunnissa. Onhan se hyvä, että tietää, että on apukeino, jos tarvitsee.

Olen aina ollut, erittäin lääkevastainen ihminen, sekä särkylääkkeissä, että psyykelääkkeissä ( olen nähnyt huonoja esimerkkejä) Mutta nyt nappailen niitä itsekin ja olen huomannut, että ne eivät muuta minua tahdottomaksi zombieksi, vaan vievät pahinta terää vähän pois. Miksi kärsiä päänsärystä ,jos siihen on olemassa lääkekin. Olen myös huomannut, että lääkkeet eivät pyyhi ongelmia pois, vaan ne saavat minut sellaiseen kuntoon, että voin käsitellä niitä.

Eipä tällä kertaa muuta sairaskertomusten puolesta. Tällä hetkellä elämäni on aika paljon pausella, kaikki muu paitsi minä on siirretty sivuun odottamaan, tärkeintä on, että saan itseni kuntoon. Kuten lääkärini sanoi parempi nyt kun olet vielä alle kolmikympinen, elämää on paljon jäljellä.
Mutta minulla on kissat ja ulkona on ihana ilma!

Homssu

Mitä ei kannata tehdä vol1

Tässä listaa, että välttyisitte elämässänne tilanteilta, jotka aiheuttavat turhaa harmia, häpeää tai turhautumista.
Osa pohjautuu omiin kokemuksiin ja osa hetkellisiin oivalluksen hetkiin, joita aina välillä aivoissani välähtää.

-Älä käy juomassa kahvilassa äly hyvää kaakaota, kermavaahdolla, ennenkin menet apteekkiin hakemaan mielialalääkkeitäsi. Koska olet kuitenkin onnistunut saamaan itsellesi vähintään suklaa-kermaviikset. Siinä sitten apteeksissa mietit, miksi kaikki tuijottavat, vai onko sinusta tullut vain vainoharhainen, kaiken lisäksi.

-Jos haluat välttämättä päättää päiväsi. Älä mene junan alle, kuolema ei ole varma, onnistut kuitenkin vain menettämään jalan tai käden. Tai halvaantumaan. Pomppaa mielummin vaikka metron alle, kuolema on paljon varmempi. Ajoita kuitenkin hyppysi hyvi, äläkä hyppää, kun metro on jarruttamassa, se kuitenkin pysähtyy, juuri ennen kuin osuu sinuun. Ja sitten harmittaa.

-Älä laita pällesi kireähköä pitkää hametta, jos sinulla on kiire, tai olet tottunut harppomaan paikasta toiseen. Se on kamalaa ja näyttää hassulta kun kiskoo hameen polviin, jotta pääsisi nopeammin.

-Jos omistat siru pankkikortin, niin varaudu siihen, että JOKAISESSA kaupassa sirukortinlukija toimii eritavalla. Osassa, myyjä ottaa kortin ja ensin naputtelee, jonkun tunnuksen, osassa kortti pitää itse tunkea laitteeseen, joko alkautta tai yläkautta, osasta pitää ottaa itse kortti pois, osasta myyjä ottaa sen. Tunnusta rehellisesti kassalla, että sinulla os sirukortti ja anna se myyjälle. Hän hoitakoon asian.

-Ää koskaan luota kännykkään. Siis älä luota siihen, mitä siinä vilkkuu, kun se soi. Vaikka siinä vilkkuu Väinön nimi ja vastaat iloisesti se saattaakin olla Emma, joka soittaa Väinön puhelimesta, koska muuten et vastaa hänelle, koska Emma on ikävä ihminen. Tai olet jäänyt kinni suhteestä Väinön kanssa.
Älä myöskään luota siihen, että henkilö, jolle soitat vastaa puhelimeen. Nykyään kun ihmiset vastaa puhelimeen haloo tai moi, niin tarkista, että puhelimessa on oikea henkilö, ennenkuin alat ehdottelemaan ja harrastaa puhelinseksiä kultasi kanssa.

-Ja vanha viisaus, älä vaihda kassajonoa, sillä juuri se, missä et ole menee aina nopeammin

-Älä kokeile uutta meikkivoidetta naamaasi, juuri ennen tärkeää tapaamista. Et varmaankaan halua, että tapaamisesi kohde kysyy sinulta kuinka pitkällä aurinkolomalla olet ollut, keskellä talvea.

-Älä aja tukkaasi pois hyvän ystäväsi häiden aamuna, koska olet edellisenä iltana saanut loistoidean kaljusta päästä kaverisi synttäreillä. Koska A) et ihan tiedä miltä näytät kaljuna B) Hiuksia jää kuitenkin vartaloosi kiinni ja kun hikoat auringon paisteessa ne kutittavat ikävästi.

Tässä pari elämänohjetta. Kannattaa noudattaa...säästyy paljolta.
-H-

Hullu kissa nainen

Olen aina ollut sarjakuvafani, Karvinen ja Aku Ankka, ne ovat suosikkejani. Karvinen sarjakuvavihkosia on jo varmaan parisenkymmentä ja akkarikansioita on viii tuossa lattialla 1982-1984, lapsuudesta.

On myös hyllyssä parhaat sarjat, isompia sarjakuvakirjoja.

No mutta, sitten nykyiseen suosikkiini Simpsoneihin, aina nykyään tulee tuijoteltua tietty maratoni televisiosta, eli 19.30 alkaa salkkarit 20.00 alkaa frendit ja 20.30 alkaa simpsonit.

Simpsoneissa esiintyy lempihahmoni, johon suuresti samaistun, se on hullu kissa nainen, josta kuvakin tuossa yläpuolella, niin miksiköhän?

Kissanainen puhuu sekavia, joista kukaan ei saa selvää ja hänen ympärillään lentelee kissoja. Koen häneen tällä hetkellä suurta sielujen sympatiaa.

Sitten leffoihin, sain lahjoituksena siskoltani kaksi leffalippua, jotka olivat menossa vanhaksi, joten ne piti nopeasti käyttää.

Lauantaina menin katsomaan elokuvan: mitäs me spartalaiset. Täydellistä kreisikomediaa, jossa sai hihitellä koko teatterissa istumisajan. Ei päätä eikä häntää, kaksimielistä huumoria, typerää, mutta hauskaa ja piristävää ja hei, olihan siina Carmen Electra. Aivot narikkaan tavaraa, suosittelen, jos siltä tuntuu.

Eilen illalla kävin katsomassa Sweeney Todd- Fleet streetin paholaisparturi, ehdoton suosikkini. Hieno ja hieno ja hieno. Tim Burton onkin yksi suosikkiohjaajistani.Eikä näyttelijä kaartikaan ollut mitenkään huono, mm. Johnny depp, Helena Bonham-carter ja Alan Rickman. musikaalista siis on kyse. Ihana tomaattimehumainen veri lentää, sitä tosiaan lentää. Lavastus ja puvustus on hienoa ja jokainen näyttelijäsuoritus hieno. Siis jos tykkää Tim burtonin leffoista on tämä ehdoton ja visuaalisena kokemuksena hieno. Hieno!

Kiitos siskolle leffalipuista, ei olisi muuten tultu mentyä!

Terveisin hullu kissa nainen