Häpeän

Häpeän itseäni, nyt tällä kertaa jätän tuon fyysisen puolen rauhaan. Puhun enemmänkin tästä psyykksestä puolesta.
Voin huonosti, elämässä ei tunnu olevan mitään. En löydä iloa mistään. Kunnon isoa iloa. Tuntuu, että vaikka kuolisin niin en menettäisi mitään.

Mutta se hävettää minua. Olen jo puolitoista vuotta istunut terapiassa, vetelen vahvoja nappeja ja silti...AHDISTAA tämä elämä.

Olenko vain toivoton tapaus, jonka olisi parempi lyödä hanskat tiskiin ja todeta, että ei tämä tästä parane.

Häpeän valittaa, häpeän sitä, etten vieläkään voi paremmin. Häpeän kertoa ystäville, että on paska päivä.
Häpeän perua menoja, koska en jaksa.
Häpeän sitäkin, että yhä vieläkin nukun ja nukun ja nukun. Häpeän, etten vieläkään saa itseäni niskasta kiinni ja ulos lenkille. Häpeän, että yhä edelleen lohduttaudun ruoalla.

Tuntuu, että olisi jo aika kokea valaistuminen, vetää bilehile -vaatteet niskaan ja huutaa, että nyt lähetään dokaamaan.
Silloin minusta tuntuu, että ympärilläni olevat ihmiset olisivat ainakin paljon onnellisempia. Toisin kuin jatkuvaa valitusta kuullessani.
Tai sulkeutumista omiin oloihin, koska en jaksa ihmisiä.

Mutta se baari ja dokaaminen, kun ei vaan kiinnosta.

Haluaisin vain olla kotona omissa oloissani, mutta...
Ei sitten kannata motkottaa, että kukaan ei tykkää minusta. Ei minua kukaan kotoa tule hakemaan.
Mutta kun minua ei kiinnosta ja jaksatuta lähteä minnekään.
Ja joku internetin treffipalsta ahdistaa minua enemmän kuin mikään muu, ajatuskin täysin vieraasta ihmisestä. En jaksa ruveta kertoman sille koko juttua.
Antakaa minun olla rauhassa.

Mutta häpeän sitä etten jaksa, näin pitkän hoitoajan jälkeenkään.

Yritä tässä nyt sitten elää ihmisiksi.

Sohva

Ostin sohvan, kuvan sohvan. Tuo kuva on siis katalogista, minun sohvani saapuu vasta maanantaina.
Eihän minulla ole todellakaan varaa sohvaan, mutta kun sen sai osamaksulla. 40euroa kuukaudessa ei tunnu niin pahalta.
Siitä on monta vuotta, kun minulla oli viimeks sohva. Hyvä sohva olikin, mutta se oli minulla vain hoidossa. Kun ystäväni muutti takaisin suomeen, oli aivan selvää, että sohva matkasi takaisin omistajalleen.

Ostin halvimman vaihtoehdon: Ikean tuolit. Metallirunkoiset keinutuolin tapaiset.

Kyllästyttyäni niihin ostin kaksi säkkituolia. ( lahjoitan ne Fidalle, että jos joku sellaiset haluaa, kannattaa sanoa nyt)

Ja nyt repäisin ja ostis viimein sen sohvan, koska kotona kuluu olla sohva. Aikuisten kotona on sohva ja minä olen jo vuosia halunnut sohvaa.
Onhan se pieni, ei mikään divaani, mutta tähän huusholliin ei oikein mahdu sellaista...

Sitten minulla on: leveä ja ihana sänky, kotiteatteri ja sohva. Unelmien täyttymys (ainakin melkein).
Koska eikös se ole niin, että kot on sitä varten, että sen saa tehdä täysin itselleen sopivaksi.
Ja minä rakastan nukkumista ja elokuvien katselemista.
Eihän tässä muuta sitten tarvita.

Minulla oli vuosia sellainen keittiön pöydän tapainen, mutta poistin sen sillä tajusin, etten koskaan oikeasti käytä sitä. En edes syömiseen. Syön aina television ääressä.
Oikeastaan minulla ei ole minkäännäköistä pöytää kotonani, mutta en oikeastaan sellaista tarvitsekaan, käytän aina hyväkseni lattia-pinta-alaa. Ja rahia.

Meillä elämä on hyvin vapaamuotoista. Ei haittaa jos sotkee, saa syödä missä vaan, saa nukkua missä vaan, saa vaan olla koko päivän jos haluaa. Saa syödä milloin haluaa, ei tarvitse käyttää vaatteita, jos ei halua. Vessassa saa käydä ovi auki ja hampaita pestessä saa kulkea ympäri kämppää. Keskellä yötä saa herätä ja laittaa kaikki valot päälle. Aamulla saa jättää sängyn petaamatta jos ei jaksa. Eikä haittaa, jos puhelin soi yöllä. Saa kuunneella samaa kappaletta 20 kertaa peräkkäin jos haluaa. Saa leikkiä, vaikkapa poptähteä peilin edessä, meillä saa.

Ehkä juuri siksi asunkin kolmistaan poikieni kanssa. :)
Ja niin nautin tästä.

Sairas, sairaampi, lobotomia

Tiedän, olen sairas ja taas on aihetta siitä kirjoittaa.

Minulla on nyt yli 20 vuotta ollut erittäin sairaalloinen suhde vartaloon ja ulkonäkööni. Vaikka nykyään syön suhteellisen normaalisti ( en oksenna, enkä pidä paastopäiviä) on suhteeni ruokaan erittäin sairaalloinen.

Syön epäsäännöllisesti ja epäterveellisesti, onneksi on työ sillä muuten en varmaan koskaan söisi lämmintä ruokaa.

Elän murolla ja leivällä. Vähän hedelmillä. Ja suklaalla ja karkeilla. Suklaa ja karkki on minulle täysin tunneruokaa. Ja niin kauan kun olen vahvasti tunteilla sidottu karkkiin ja suklaaseen, on minun aivan turha yrittää niistä edes luopua.

Jos joku käskisi minun luopua esim. suklaasta saisin kohtauksen, jota en edes pysty kuvailemaan. Se olisi paniikkia, vihaa ja itseinhoa pahimmillaan.

Tämä on puhdasta sairautta ja tiedän sen. Vaikka peilistä minua katsoo, suhteellisen normaalikokoinen naisihminen. Tunnen koko ajan kuinka kaksoisleukani roikkuu ja kasvaa ja poskeni leviävät. Rintani roikkuvat ja maha kasvaa. Koen takapuoleni leviävän koko ajan ja tukkijalkojeni vetävän jokaisen katseen puoleensa.

Kukaan ei voi saada päätäni kääntymään sanomalla, että et sinä lihava ole yms. koska tämä on sairaus, joka asuu korvieni välissä.

Tämä ei ole itsesäälissä kieriskelyä vaan alati läsnä oleva ahdistus ja inho.

Totuuden ymmärtäminenkään ei ole ratkaisu.

Ainoa ratkaisu on löytää asian lähteille ja alkaa hiljalleen parantamaan kuvaa sieltä käsin.

Miksi koen itseni niin lihavaksi? Mitä pahaa on olla lihava? Mksi haluan olla laiha?

Kuka haluaa minun olevan laiha?

Miksi en kelpaa omana itsenäni?

Miksi ruoka on minulle paras ystävä ja vihollinen, miksi se ei ole vain ruokaa?

Kuka haluaa, että sovin tiettyyn kuvaan?

Mistä olen oppinut, että pitää täyttää tietys raamit kelvatakseen?

Minä haluan kokea itseni kauniiksi ja loistavaksi omana itsenäni. En vasta sitten, kun muistutan Angelina Jolieta.

Mutta kuten sanoin, minä olen hyvin sairas tällä alueella.

Onneks minulla on se terapeutti...

Kiitos ja anteeksi, ne kaikki korvat, jotka saavat kuunnella ruikutustani lihavuudesta ja läskeistäni.

Eli tässä minä olen, naama kaunistettuna ;)

Aikansa elänyttä

Olen yhä edelleen sitä mieltä, että isänpäivät ja äitienpäivät ovat aikansa eläneitä juhlia.

Kyllä, perustelen mielipiteeni.

Enään ei ole mikään itsestäänselvyys, että perheessä on isä ja äiti. Perheessä on kaksi äitiä, tai kaksi isää. On yksinhuoltajia, on isäpuolia ja äitipuolia. Mummot ja vaarit kasvattavat lapsen tai sijaisperhe.
Perinteinen perhekäsitys on aikansa elänyttä.

Aikansa elänyt on myös jo kymmenessä käskyssä esiintyvä lause: kunnioita isääsi ja äitiäsi.
En nyt tarkoita, että auktoriteettikunnioitus olisi heitettävä romukoppaan. Ja vanhempia tulisi sylkeä päin naamaa.
Tarkoitan, että yhtäkään lapsiaan hylännyttä vanhempaa ei tule kunnioittaa. Yhtäkään lapsiaan lyövää ei tule kunnioittaa, ei ketään joka käyttää lapsiaan hyväkseen tule kunnioittaa, ei yhtäkään alkoholisti vanhempaa tule kunnioittaa. Ei ketään sellaista, joka lyölaimin lapsiaan tule kunnioittaa. Ei yhtäkään joka avaa suunsa väkivallan sanoille omaa lastaan kohtaan tule kunnioittaa.

Olen vahvasti yhä sitä mieltä, kun lapsen tähän maailmaan saattaa on siitä pidettävä huolta kaikin voimin ja keinoin.
Lapsen on mentävä työn edelle, lapsen on mentävä kaiken muun edelle. Sillä lapsesta kasvaa aikuinen, joka tallaa tällä pallolla koko elämänsä.
Siitä, että lapsi saa hyvät lähtökohdat elämälleen, on vanhemmat vastuussa.

Lapsi tulee aina olemaan vanhempiensa lapsi.

Lapsi on suuri vastuu.
Tämä on yksi syy siihen, että minulle ei ole lapsia, enkä lapsia halua.

Se, että lapsesta pidetään huolta kaikin voimin ja keinoin, ei sekään ole nykyään itsestäänselvyys. Raha, ura ja omat halut menevät nykyään niin helposti oman jo olemassa olevan lapsen edelle.

Päiväkoti hoitaa, koulu hoitaa, iltapäiväkerho hoitaa, lastensuojelu hoitaa....

Ihminen joka huolehtii lapsesta, rakastaa lasta ja on valmis panemaan lapsen etusijalle, ansaitsee tunnustuksen teoistaan, joka päivä.
Vaikka hän ei olisi isä, vaikka hän ei olisi äiti.

Jos sinun elämäsässä on se tärkeä ihminen, joka on sinulle antanut parhaat mahdolliset eväät elämään, muista häntä päivittäin.

Jos sinulla opn isä tai äiti, jotka eivät kunniotusta ansaitse, älä sitä heille anna.

Siis aikansa elänet juhlat joutavat unholaan. Paljon tärkeämpää on muistaa pävittäin sitä joka on OIKEASTI tärkeä ja rakas.
Se ei välttämättä ole isä eikä äiti.

Joulu tulla jollottaa

Jouduin eilen ajattelemaan joulua, sen viettoa ja sen merkitystä.



Se on muuttunut vuosien varrella paljon, siis joulun merkitys.



Loppujen lopuksi joulupyhät on vain pari päivää vuodesta. Siitä on vain tehty kuukausia kestävä hössötys johon kuuluu valtava kasa paineita.



Minulle joulu merkitsee vuoden loppumista yhden tomikauden päättymistä ja kevään alkamista.

pidän valosta, jonka joulu tuo tullesaan. Pieniä valoja tuikkii ympäri pimeää.

Pidän myös ruoasta ja suklaasta.

Sekä kaunista joulukoristeista. Käynkin niitä oikein mielelläni Stockalla hiplaamassa. Ihan vain koska ne ovat niin kauniita.



Olen kovasti vastaan pakkohysteriaa jota jouluun liittyy. Pitää olla kivaa, pitää nauttia, pitää ostaa lahjoja, pitää, pitää, pitää.



vaikka joulurauhan julistuksen katseleminen televisiosta on aina kuulunut meidän

jouluperinteisiin, olen sitäkin alkanut inhota.

Se on niin teennäistä.



Ei joulurauhaa ole. Sydämeni suree jokaisen lapsen takia, joka jouluna joutuu katselemaan vanhempiensa ryyppäämistä. Sydämeni suree jokaisen väkivaltaa jouluna kokevan takia. Sydämeni suree jokaisen jouluna yksinäisyyden ahdistavuuttaa kokevan takia.



Sydämeni ei vaan sure, vaan tunnen syvää vihaa jokaista kohtaan, joka antaa lapselleen pelon ja kauhun joulun.

Vihaan jokaista joka koukistaa sormensa nyrkkiin lyödäksen ja tunnen vihaa jokaista kohtaan, joka antaa syyttömän ahdistua yksinäisyydestä jouluna. Vihaan jokaista, joka antaa suunsa avautua väkivallan sanoille.



Joulu, joka on vaan pari päivää, josta on tehty elämää suurempi asia. Lapsille joulu on iso juttu, saa lahjoja (joihin kaikilla ei ole varaa.).

Saa lahjoja, toisaalta nykypäivänä lapset tuppaavat saamaan kaikkea muutenkin ympäri vuoden.

Kaupat ovat ymmärtäneen tämän raharaon.

Joulusta on tehty elämää suurempaa.

Ja sitä se ei ole.



Se on vain pari päivää vuodessa.

Ja elämä jatkuu taas.



Mikä on suurin ja jaloin teko, jonka jouluna voi tehdä.



Antaa lapselle raitis joulu.



http://www.raitis.fi/

http://www.lasinenlapsuus.fi/

http://www.kannikapina.fi/

Ällövartalo, ällö

Tässä taas aihetta, jota vatvon ja vatvon, mutta valmiiksi ei vaan saa.

taas ollaan siinä samassa jamassa. inhoan vartaloani, inhoan ulkonäköäni.

Varsinkin vartaloani. Ulkonäölle nyt ei voi mitään.

En siedä vartaloani. No mikäs siinä liikuntaa ja kiinteytystä niin kaikki on pelastettu.

Mutta kun se ei toimi niin minun kohdallani.

Inhoan liikuntaa yli kaiken ja sana laihduttaminen saa minussa aikaan itkupaniikki reaktion.

Olen 20 vuotta laihduttanut ( olen nyt 30).

Ennen olin kova liikkumaan, päivässä meni kävellen 10km. Kävelin pakonomaisesti siksi, että pysyn timmissä. Pakotin itseni liikkumaan päivittäin, inhosin itseäni, jos joku päivä jäi väliin.

Jumppasin ja venyttelin ja aerobickasin.

Kaikki vain, että pysyisin timmissä kunnossa.

Puolitoista vuotta sitten lopetin liikunnan kokonaan. Osittain lääkärin märäyksestä. Siksi, että minun piti lopettaa suorittaminen ja liikunta oli yksi näkyvimmistä.

No nykyään tilanne on se, että en harrasta vapaaajalla liikuntaa. Onneksi minulla on kuitenkin työ, jossa tulee liikuttua koko ajan ja koko päivä. Istumisen osuus on päivästä laskettavissa minuuteissa.

Minulla on aina ollut kapeahka vyötärö, leveä lantio ja pers kuin seitsemän leivän uuni.

Minulla on erittäin kompleksinen suhde ruokaan, olen lohtusyöjä, joudun paniikkiin, jos kiellän itseäni syömästä. Tai jos mieleni tekee jotain enkä anna itselleni lupaa syödä sitä.

Syön kunnon ruokaa harvoin, onneksi töissä sentään. Pelkään lihoavani, se on painajaiseni.

Olen viimeaikoina lihonnut, ällötän ja häpeän itseäni.

Minulla on lyhyt tukka, viihdyn siinä ja haluan pitää sen, mutta koen itseni niin rumaksi ja epänaiselliseksi.

En kuitenkaan halua pitkää tylsää tukkaa, vaan tunteakseni itseni paremmaksi. Sen pitää tulla sisältä, ei hiuksista.

Asiaa ei tietenkään helpota se, että minulla on kaksi klassisen kaunista siskoa.

Vihaan liikuntaa, ehkä siksi, että teen sitä vain jotta näyttäisin laihemmalta. En voi liikkua vähän, jos alan liikkumaan, se kääntyy hetkessä pakkomielteeksi. Vihan kautta tehtäväksi suoritukseksi, jonka laiminlyöntiä en anna itselleni anteeksi.

En voi liikkua, saamatta aikaan paniikkia, en voi edes ajatella laihduttamista ilman paniikkia. Vartaloni ällöttää minua.

Ehkäpä eniten siksi, että pelkään sen ällöttävän kaikkia muita.

Pelkään kaikkien muiden ällöävän minua.

Tiedän kyllä mistä tämä ainakin osaksi kumpuaa, käsittelen sitä terapiassa. Sillä on isäni kanssa tekemistä.

Muistakaa olla erittäin varovaisia, etenkin pienien tyttärienne kanssa, mitä ja miten te hänen edustamastaan sukupuolesta puhutte.

Lapset kuuntelee ja tyttäret haluavat kuitenkin jotenkin miellyttää isäänsä ja vanhempiaan. Uskovat auktoriteettia.

Jatkan vartaloni ällöämistä. Se kyllä itkettää ja vetää maahan, mutta minkäs teet.

täysin epävirallinen arvonta

No niin, kiitos osallistujille.

ja nyt siis täysin epävirallisen arvonnan tulos.
( valvoja sekä onnetar oli allekirjoittanut ja edes kuvia tapauksesta ei ole)

Ensimmäinen voitto...... NUKKAKUKKA

Toinen voitto...VERNA

Palkintona siis oli designkaulakoru ja korvikset, voittajan toivomilla väreillä yms.

Siis Nukkakukka ja Verna ottakaa yhteys: homssutuhto@hotmail.com Yhteystiedot ja koru toiveet.

ONNEA!!!!!!!