Linnanmäki

Minulla ei ollut mitään aikomusta mennä lintsille. Seuraavaksi ajattelin, että okei menen lintsille, mutta laitteisiin en mene. Sitten olin laitteissa.

Olen viimeksi ollut lintsillä varmaan viisi vuotta sitten. Ei vaan ole tullut mentyä.
Nyt seuranani oli siskoni perheineen (äiti, isi, poika 5v ja typsy 7v).

Ja uskokaa tai älkää, meikä oli laitteissa. Ainoat mitkä jäi kokeilematta oli ne jotka vemputti pääalaspäin. Oli kuulkaa villivirta, salama, kummitusjuna, hiphop, raketti, karuselli, helikopterikaruselli, hepparata... Ja kaikki ne muut laitteet joiden nimeä en muista :)

Koska sain rannekkeen käteeni, oikeutti se yhteen lmaiseen lintsipeliin. Otin osaa peliin, jossa himmeän kokoisella nuijalla piti hakata puupalkoita, jotka nousivat vuorotellen koloistaan. Hakkasin, hakkasin ja hakkasin ja voitin suvereenisti kaikki muut kilpailijat. Sain palkinnoksi sellaisen vaaleanpunaisen karvaisen pallon, jolla on silmät. Sen päästä lähtee kuminauha ja sitä voi pompottaa. Pienen sisäelinleikkauksen jälkeen, sen äänihuuletkin alkoivat toimimaan ja joka kerta kun se osuu maahan se sanoo äärettömän kovalla "pojojojojoig".
Kyllä kannatti.

Olin unohtanut, kuinka ihanaa laitteissa on olla ja kirkua. Tai oikeastaan en osaa kovin naisellisesti kirkua, se on enemmänkin karjumisen ja kirkumisen välimuoto.
Se vauhti ja jännitys ja hötkyttäminen.
Vau! Neljä ja puoli tuntia kerkesin olla, muut hiukan kauemmin. Käveltyä tuli ja jonkun verran mustelmia, varmaan vauhdissa sen verran kerkesi kolisuttaa itseään. Lempilaitteeni break dance ja enterprise, eivät ikävä kyllä enää kuuluu laitevalikoimiin, mutta onneksi tilalle on tullut uusia aika hyviä laitteita.

Pakko kyllä myöntää, että maailmanpyörä eli helsinkipyörä eli rinkeli on meikälle liikaa. Sitä ei pienet aivoni kestä.

Useassa laitteessa oli varoitus, että ei saa mennä, jos on raskaana, verenpaineongelmia tai tuki-ja liikuntaelin sairauksia. Onneksi mielenterveysongelmista ei puhuttu mtään. Mikä onni! Muuten en olisi päässyt mhinkään laitteeseen.

Söimme jätskiä, hattaraa ja vohvelit, hillolla ja kermavaahdolla toki ( siis ne vohvelit).

Voisin mennä uudestaan koska vaan ja olenkin jo alkanut agitoimaan mukaani ystäviä, jotka uskaltavat mennä laitteisiin.
Jee!

Oli mukava ilta, edes vähäksi aikaa kaikki huolet unohtuivat, se on niin oma maailmansa.
Kiitos vielä siskolle ja sen perheelle, nautinnollisesta illasta.

Homssu
ps. Varsinkin kaikki naispuoliset linsikävijät, kannaatta mennä lastenlaitteeseen nimeltään hiphop, siitä saa aika hyvät sävärit, voisi vaikka makuuhuoneeseen sellaisen hankkia. :)

pss. Huomasin, että molemmilla siskoillani rasavillirusakolla ja villaketulla on myös yksivuotis syndet(onnea). Ja molemmat arpoo jotain, omia tekeleitään. No tunnetusti minun ainoa lahjakkuuden osa-alue liittyy traumojen vatvomiseen. Pitäisikö laittaa arvonta pystyyn. Voittaja saa viettää minun kanssa 24 tuntia, kuunnellen lapsuustraumojani :)?

Melkein synttärit

Jihuu, epätasajalallla on yksi-vuotis synttärit!!!!!!
Okei, ne on oikeasti vasta 31.5, mutta paras tehdä hommat silloin kun muistaa ja jaksaa. :)
Elämästä kun ei koskaan tiedä.

No summataanpa tämä vuosi yhdeksi jutuksi.

Aloitin siis 31.5. Silloin tuli ulos ensimmäinen juttu. Aloitin blogin kirjoittamisen ilman sen syvempää merkitystä. Juttuja elämästäni, maailmanmenosta ja kaikesta.

Lukekaa ihmeessa nuo alkupään jutut, ne on hauskoja ( vaikka itse sanonkin)

Vuosi sitten elämäni oli muutenkin kokenut mullistavia muutoksia. Olin juuri muuttanut helsinkiin, vaihtanut työpaikkaa ja uuden alun edessä.
En vain arvannut, että uusi alku on ihan tällainen, mikä siitä myöhemmin tuli.

Vuosi sitten olin koko ajan ahdistunut ja masentunut ( kuten jo 8 vuotta ennen sitä), mutta ajattelin, että uusi asuinpaikka ja uusi työ. Keskellä helsingin sykettä, juhuu!

Väärin. Tammikuussa viimein uskalsin ensimmäisen kerran elämässäni psykiatrille ja siitä se sitten alkoi.
Olen yhä edelleen sairaslomalla, terapiassa ja lääkityksellä. Oli helpottavaa, kun joku viimein uskoi.
Tämän kaiken myötä myös blogin luonne osittain muuttui. Aloin ensimmäisen kerran julkisesti puhua sairaudestani. Sen vaikutuksesta elämääni .

Eli tällaiseksi sitten muodostui elämäni uusi hieno alku. Se ei sitten ollutkaan se komea prinssi, joka lauloi minulle balladeja, parvekkeni alapuolella.
No, mutta aika lähellä... eikö vain?

No mutta vuoden aikana olen iloisena ja kiitollisena todennut, että ihmiset lukevat tätä blogia.
Eikä vain kaverini, koska niitä ei ole niin paljon, että saisivat kävijälaskurin juoksemaan noin vinhaa vauhtia
Olen tutustunut ihaniin uusiin netti-tuttaviin, jotka uskollisesti jaksavat kommentoida ja tukea.
ja kiitos tietysti vanhoillekin tuttavuuksille, jotka lukevat ja tukevat!

KIITOS KIITOS KIITOS KIITOS KIITOS!

Jatketaan taas, epätasajalkaa konkaten, elämän kuopissa ja mäissä!

Homssu, Kukka ja Kalle

Koulu haisee!

Juu, ainakin minun mielestä! Sattuneesta syystä olen joutunut miettimään viimeaikoina kouluaikojani ja ne ovat ihan perseestä (anteeksi suora ilmaisuni!)

Olen aina ollut sellainen keskitason oppilas 7 ja 8 olivat yleisimpiä numeroitani, Paitsi käytös ja huolelliisuus olivat aina 10. Koska minä en turhia puhunut ja aina oli kaikki kirjat mukana ja läksyt tehty. Ja osasin jo lukea ennen kouluun menoa, vaikka en koskaan tarhassa tai eskarissa ole edes ollut.
Minulla ei oikein ollut kavereita, olin vähän outo ja arka ja läski ja ruma ;). Minua vaivasi jo silloin erittäin alhainen itsetunto. Vihasin taideaineita, koska koin aina olevani kaikkia huonompi. Eikä opettajat kylläkään mitenkään helpottaneet tilannetta.
Minä en vain aina ymmärtänyt mitä opettajat minulle selitti, minulla kun tuo hahmotus on ollut aina vähän hankalaa.
Esimerkki: tarvitsen kokonaiskuvan, ennenkuin voin ruveta tutkimaan yksityiskohtia. Inhosin siis myös maantietoa, koska en koskaan ymmärtänyt minkälainen maapallo oli. Aina vain käsiteltiin erikseen pieniä maita, mutta kukaan ei koskaan tajunnut kertoa minulle miten ne sijoittuvat kokonaisuuteen. Kunnes paljon myöhemmin, joku näytti minulle karttapallon...
Klassisia erehdyksiäni: luulin pitkään, että amerikka ja englanti on yksi ja sama maa.
Väritin kokeessa Tanskan sinseksi mereksi ja nimesin mereen Tanskan niemimaat. Olin kyllä opetellut Tanskaa koskevat faktat hienosti, mutta kukaan ei ollut muistanut mainita erikseen minkä muotoinen tanska on.

Koulu siis oli kärsimystä. Ihan paras päivä oli kevätjuhlapäivä, silloin tiesi, että nyt alkaa loma. Nyt saa olla omissa oloissaan, pois koulusta.
Yläasteelle mentäessä, muutimme ja jouduin pienestä koulusta siirtymään yksin monen sadan oppilaan yläasteelle. Se oli kamalaa ja silloin sain kokea miltä tuntuu olla vielä enemmän vihattu ja koulukiusattu. Lukiossa hiukan helpotti, mutta ei minusta sielläkään niin kamalasti pidetty...

Koulu haisee!
Inhoan kouluja vielä tänäkin päivänä.

Vielä pari kauhumuistoa, ne ovat niin kivoja.
Äidinkieli: Opettaja kirjoitti taululle lauseen ja vuorotellen jokaisen piti sanoa onko lauseessa oleva sana verbi, substantiivi, pronimini vaiko adjektiivi. Ja meikällä ei mitään hajua. Siinä taas koko luokka sai huomata, että neiti Homssu Tuhto ei osaa.
Matematiikka: kertotaulut, en vain oppinut, en sitten millään. piti taas ääneen kertoa luokassa ja arvatkaa osasiko meikä? niin, no en. Ei muuta kuin suorittamaan kertotaulut erikoisopettajan tukiopetukseen...

En ole niin lahjakas yhä vieläkään, että pystyisin tähän kirjoitukseen saamaan sitä suurta vastenmielisyyden tunnetta, jota koulu minussa herätti ja herättää.
No hei, minä olenkin sairaslomalla oleva pipipää nykyään.

Koska olin erittän kiltti ja kuuliainen oppilas, en myöskään uskaltanut kysyä jos en jotain ymmärtänyt.

Siispä, tiedättehän laulun: lensi maahan enkeli. Olen aina ihmetellyt mikä se sampituuli on, johon enkeli joutuu. Siinä lauletaan; lensi maahan enkeli joutui sampituulta....
Ajattelin aina, että se sampituuli oli niinkuin sellainen ihmisten aiheuttama kiirastuli, kun ne inhosi sitä enkeliä. Ja sitä paitsi se oli väärässä muodossa, sen pitäisi olla tuuleen eikä tuulta.
Aikuisena (?) minulle selvisi, että siinä laulussa lauletaan;... joutuisampi tuulta...

Minulle on aiheuttanut myös suurta hämmennystä kyltti jossa luki vaalipaikka-vallokal.
En muuten ole koskaan tiennyt, että se on ruotsiksi vallo kal. Ei siinä ole mitään järkeä, vähän niinkuin keräkaali. Kunnes joku ystävällinen sielu valaisi minua.

Mutta onneksi sitä liikkuu suvussa. Olimme parisen viikkoa sitten siskoni ( isosiskoni) kanssa ostoksilla. Siskoni tarvitsi avokassukat uusiin kenkiinsä. Siinä sitten kaupassa olimme ja siskoni minulta kysyi, että mikä näiden nimi on? vastasin, että avokassukka.
Siskoni oli lukenut lapusta avo kassukka ja miettinyt hetken miksi niiden nimi on kassukka.
Sen jälkeen meillä on puhuttu ihan vain kassukoista.

Tätini kertoi myös omasta kokemuksestaan. Hän oli lukenut lehdestä rantalipokkaista. Hän mietti pitkään mikä on rantali pokas.

Legendaarinen on myös laulun sanat, jossa lauletaan ei rakkaampata rantaa. Mikän oikein se rakkaan pataranta on?

Että näin meidän suvussa :)

ps. Rusakkohan kommenteissa muistutti toisesta pikku mokastani. Anna Erikssonin laulusta, seurataan johtajaa. " Kuka auttaa voi, kuka veis mut pois, kuka kanssain uutta lois, vierittäis kiven pois..."

Mietin pitkään mitä se uuttaloiminen tarkoittaa...

pss.Lisäys myöhemmin, poikia iltapuuhissa....( kun saavuttivat niin suuren suosion ( hyvä, että edes joku meidän perheessä))

Pojat syö
Kukka syö

Kalle syö

Kukka iltapesulla

Lisää kisuja

Tässä teille taas esittelyssä kaksi kisuani, Kukka ja Kalle!


Tässä pojat ottavat aurinkoa sulassa sovussa!

Kukka nukkuu omassa ylhäisessä rauhassaan.

Kalle ottaa itsekseen aurinkoa. Kalle rakastaa auringon ottamista.

Kalle, minun oma vampyyrikissa, herra unohtaa myös silloin tällöin vetää kielen takaisin suuhun...

Ja taas pojat nukkuvat, sulassa sovussa.

Kalle

Kukka

Läski ja ruma vol.1

Hetken aikaa tuossa äsken katsoin dokumenttia neloselta alipainoisista lapsista ja heidän hoidostaan. En katsonut kovin ptkään, rupesi ahdistamaan.

Koska minäkin olen läski ja ruma. Tajusin ja ymmärsin sen, kun olin tuollainen 10-vuotias, nyt olen 28 melkein 29. Siinä on saanut olla suurimman osan elämästään läski ja ruma.
Katsoessani lapsuuteni ja nuoruuteni kuvia, huomaan, että olen aina ollut täysin normaalikokoinen lapsi.

Vielä nykyisinkin olen normaalikokoinen, painoindeksini on normaalirajoissa ja vaatekokoni on 36-40 riippuen vaatteesta. Ja kun tuo kropan muoto on mikä on, takapuoli kuin seitsemän leivän uuni, yläosa ainakin kokoa pienempi.

Olen harjoittanut, anorexiaa, bulimiaa ja ortorexiaa. Niihin sen enempää menemättä.
Mutta kyllä, tiedän miten tungetaan sormet kurkkuun ja oksennetaan. Tiedän myöskin miten selvitään omenalla päivässä. Tiedän miten usein ja miten tulisi liikkua, jotta kroppa pysyisi kuosissa. Aikanaan jumppasin päivittäin tunnin ja lenkkeilin ja söin toki mahdollisimman vähän.
Tein muutakin, mutta antaa sen nyt olla.

Koskaan en kuitenkaan ole ollut missään hoidossa sairauksieni pohjalta, enkä koskaan onnistunut laihtumaan niin paljon, että kukaan olisi huomannut. Sitäpaitsi hirveän mukavaa, kun on aina viettänyt suurimman osan ajastaan yksin kotona, niin voi puuhata mitä vaan, eikä kukaan tajua. ;)

Nykyään syön lämpimän ruoan melkein päivttäin. Mutta koska olen aina ollut tunnesyöjä, olen yhä nykyäänkin varsinainen herkkuperse :)
Niin, se mikä on olemassa ja vahvasti on ruokamorkkis. Morkkis siitä, jos ostaa kaupasta jotain muuta kuin terveellistä. Morkkis siitä, jos syö karkkia ja suklaata ja jätskiä ( kuten minä). Morkkis jos syö mahan täyteen.
Pakko myöntää, henkisesti on paljon parempi olo, jos maha on tyhjä tai on jopa nälkäinen, Tai jos on syönyt vain ihan vähän. Mutta silloin verensokerit laskee pahemman kerran ja taas on huonosti, mutta parempi sekin kuin maha täynnä.

Joka kerta peilin katsoessani ensimmäinen ajatus yhä vieläkin on läski ja ruma. Eikä se ole vain sen kalastelua, että kaikki nyt kehuis laihaksi. Se on minun totuus ja ei se kenenkään inttämisellä parane.

Aina kun olen kaupassa mietin mitä Anette Palssa sanoisi minulle ja haukkuisi minut ostoksieni pohjalta. Tai mietin mitä kassatädit ja sedät miettivät, kun sama typy tulee kolmatta kertaa saman pävän aikana ostamaan suklaata. Miettivät, että on tuokin niin läski, ettei nyt enää tarvitsisi.

Tästä voisi kirjoittaa kirjan. Ja tiedän, että minulla on paljon läheisiä ja ystävä, jotka ovat myös perehtyneet asiaan oikein olan takaa.
Minusta olisi niin tärkeää, että asiasta puhuttaisi avoimemmin.
Laihuuden ihannoinnsta. Opetettaisiin vanhempia antamaan lapsilleen positiivinen esimerkki, lopetettaisiin kokoaikainen lihavuuden vatvominen, varsinkin lasten kuullen. Muistutettaisiin vanhempia kertomaan lapsilleen, että he ovat ainutlaatuisa ja rakastettuja juuri tuollaisena.

Marilyn Monroe takaisin naisihanteeksi. Muistaakseni hänen vaatekokonsa oli 42 tai 44.
Puolestani katuja saisi jatkossakin koristaa alusvaatemainokset, mutta niihin normaalikokoisia naisia, kiitos!

Ainoa ongelma on, että painoa voi aina hallita, mutta rumaa naamaa, ei sitten millään. ;)

Tervesin nimimerkki terapian tarpeessa ;)

Turun keikka

Junalla matkustaminen on niin mukavaa. Siis ei lähijunalla matkustaminen, vaan kaukojunalla matkustaminen. Ei tarvitse muuta kuin istua ja katsella maisemia. Ihan rauhassa, omalla paikalla ja yleensä ne on buukattu niin, ettei kukaan tule viereen istumaan. Saa siis rauhassa levittäytyä.

Turussa oli toki mukavaa, kiitos mahtavan tätini. Pari serkkuakin tuli pitkästä aikaa tavattua.

Urotyöni tällä kertaa oli, kun leikkasin tätini kahden kissan kynnet. Suuresta valittelusta huolimatta kissat kuitenkn päättivät nukkua kainalossani yön. Oli niin kotoisa tunnelma.

Viime Turun reissulla kävimme ottamassa tädilleni lävistyksen kulmaan. Tällä kertaa minä otin uuden lävistyksen. Kuva ei tee korulle oikeutta, vähän nimittäin vielä punertaa. kuvassa ei näy kunnolla, mutta kyseessä on pieni timantti.

Kyseessä on siis tuo ylähuulessa oleva koru, alahuuli on ollut rei´ítetty jo monta vuotta. Ja kyllä, siinä on muovinen tuo takaosa, niin ettei hampaat kärsi.

Siinä se reissu mukavasti meni juteltiin ja syötiin ja shoppailtiin ( mutta mitään ei ostettu)

Paitsi minä ostin sittenkin, paketillisen mustia mehupillejä, koska ne oli hienoja ja pussillisen lasikuutioita.
Jee, vähän tuliaisia!

Päästyäni kotiin keskelle sekasotkua, minua odotti kaksi kissaa. Kauniisti olivat olleet, ainakin mitään näkyviä vaurioita ei ollut tullut...

Niinpä kävin tänään hallissa ostamassa pojille silakoita kiitokseksi. Alla seuraa kuvia tästä raa´asta silakan syönnistä! Videokin on olemassa, mutta tämä ohjelma ei sitä suostu näyttämään...Ehkä saatte sen nähdä toiste kun jaksan kauemmin tapella koneen kanssa!

Että näin täällä, nyt menen syömään, aino-mustikkapiirakka jätskiä ja sitten siivoamaan!

ps. sain sen videon lisättyä hiukan myöhemmin...

Reissuun taas

No niin huomenna on taas lähtö. Reissuun. Turkuun saakkaa ajattelin junalla puksutella. Junassa on niin mukava istua.
Näen Turkua tällä kertaa vähän kesäisemmästä näkökulmasta, kun viimeksi kun kaupungissa vierailin oli Aurajoki vielä jäässä.
Matkavaatteet on katsottuna valmiiksi, mutta matkalaukkua en ole vielä pakannut. Johtuneeko siitä, etten taida oikein mitään tarvita mukaan
Kissat jäävät kotiin reissun ajaksi. Sillä olisi kamalan tyhmää rasittaa poikia noin lyhkäisellä reissulla ja yövyn kuitenkin tätini luona, jossa on kaksi kissaa ja koira...

Toinenkin tätini kutsui minua ystävällisesti luokseen, mutta kun hän asuu Ameerikan suuressa maassa, niin sinne ei niin vaan junalla puksutellakaan.

Jospa reissusta saisi taas vähän uutta puhtia. Vähän on puhti nimittäin ollut kadoksissa. Nukkuessa on mennyt aika kumman mukavasti. 10 tunnin yö unet ja viela parn tunnin päikkärit.

Kamalasti on hyviä aiheita mistä vois kirjoittaa, mutta ei vaan jotenkin luonnistu.
No, ehkä reissu piristää....

Kassellaan sitten taas reissun jälkeen!!!!!!

Naurua pimeässä

Kuka nyt on onkaan lukenut aikaisempia blogimerkintöjä, tietää, että tällä hetkellä tilanteeni ei ole ihan paras mahdollinen.
Ja uskomattoman rankkaa on nuo terapiaistunnot. Sellaiset asiat jotka oli jo unohdettu onnellisesti, nousee esiin. Ja joutuu kyseenalaistamaan asioita, joita on aina pitänyt ihan normaaleina....
No joo.
Oloon ei oikein tunnu olevan mitään ensiapua. Edes shoppailu ei tuo iloa, niinkuin normaalisti. Eikä ruoka, niinkuin normaalisti..

Mutta nyt minä olen sen löytänyt. Perjantai iltaisin tulee duudsonit, neloselta ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan olen nauranut. Ihastuttuani näihin perjantain jaksoihin oli pakko suunnata kauppaan ja ostaa lisää duudson materiaalia.
No myyjä tökkäsi käteen, duudsoneiden ylpeän häjyn mahtiboxin. 10 tuntia duudsoneita. Kyllä olen aina duudsoneita katsonut, mutta koskaan ne eivät ole iskeneet siihen oikeaan nauruhermoon. Mutta nyt, nyt ne se tekevät.
Oi, että.
Nauran ja nauran ja nauran.

Ihanaa!

Ihanaa katsoa kun jätkät päästää menemään. Sen enempää kursailematta. Mainiota!

Kuukautiset

Olen ennenkin käsitellyt tätä aihetta blogissani, mutta mielestäni siitä ei voi koskaan puhua tarpeeksi.

Kuukautiset, menkat, mensut, moonikset, hilloviikot, ketsuppiviikot, öljynvaihtoviikot, galna dagarit, galnikset......

Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Jokaisella naisella ne on, keskimäärin kerran kuukaudessa. Huomio: keskimäärin!

Toisilla on enemmän tai vähemmän epäsäännöllistä kiertoa, toisilla homma toimii kellon tarkkuudella.

Siinä sitä sitten jännitetään epäsäännöllisen kierron kanssa, että koska ne alkaa. Alkaako ne juuri silloin kun istutaan tuttavapariskunnan valkoisella sohvalla.

Pitäisikö varmuden vuoksi käyttää pikkuhousuissa sidettä, suurimman osan aikaa. Tuota rahisevaa, vaipan oloista, epämukavaa, hengittämätöntä, pötkylää, joka ei lupauksistaan huolimatta koskaan pysy paikallaan.

Ei, se ei pysy kunnolla paikallaan, varsinkaan öisin. Aina falskaa joltain suunnalta. Tai sitten se ei vaan pysy kiinni pikkareissa, siivekkeistä ja sadoista tarroista huolimatta. Ja aamulla herää pirteänä, reidet veressä, kuten myös lakana ja petauspatja. Ja oikeastaan veressä ja tahmassa ovat kaikki paikat navan alapuolelta.

Ja sitten päästään siihen kipuun. Kipu on erittäin yksilöllistä toiset pääsevät vain vähällä alavatsan vihlomisella. Pahimmillaan selkään sattuu, reisiin sattuu, mahaan sattuu, päähän sattuu, oksettaa ja maha on sekaisin. Ja kaiken tämän lisäksi jalkojen välistä laskee punainen niagara.

Ja pahimmillan oireet alkavat jo, viikkoa ennen kuin varsinainen vuoto alkaa, itkettää, suututtaa, peilistä katsoo takaisin mastodontti ja mikään ei ole hyvin.

Toisilla on niin runsaat vuodot, että yöside riittää puoleksi tunniksi ja vaihto. Se jonkinverran rajoittaa elämää. Silloin tekisi mieli istua päivä vessanpytyllä ja antaa vuodon tulla.

Oireita voi saada kuriin lääkkeillä, e-pillereillä, kierukalla ja särkylääkkeillä. Ja ne muuten maksavat, kuten myös tamponit, siteet, pikkuhousunsuojat.... Gynekologi, papa-kokeet.... maksaa ja maksaa ja maksaa.

Ja sitten siirrytään miehiin. Minä olen törmännyt miehiin, jotka eivät suostu harrastamaan seksiä naisen kanssa, jolla on kuukautiset, koska se veri on niin ällöttävää. Hei, se veri, lima ja ällöttävä tulee minusta, olenko minäkin silloin ällöttävä? Saattaahan se homma olla normaalia sotkuisempaa, menkkojen aikana, mutta jos laittaa vaikka pyyhkeen alle, niin ei paikat likaannu. Ja silloin ei tarvitse harrastaa sitä suuseksiä, jos vähän ällöö. Paitsi sitten on se joukko, joka kokee sen enemmän kuin kiihottavaksi, mutta he ovat asia erikseen.

Miten tulisi suhtautua naiseen, jolla on kuukautiset? Ihan normaalisti. Tai tarjoa vaikka suklaata ja teetä ja särkylääkettä. Tai kun puoliskosi aamulla herää ja sitä verta on kaikkialla, niin silläaikaa kun puoliskosi raahautuu veri tipat perässään vessaa, niin vaihda vaikka lakanat, pyytämättä. Kun sille ei oikein voi mitään!

Kuukautisista pitäisi puhua enemmän, julkisesti. Eikä vain katsella televisiosta mainoksia, joissa ihanat kauniit ja hyväkäytöksiset naiset, tipauttavat laukustaan pikkuhousunsuojan vahingossa kadulle.... Verta, limaa ja muuta ei todellakaan näy. Puhukaa asioista niiden oikealla nimellä, avoimesti, myös miehille!

Se on luonnollista ja siinä ei ole mitään hävettävää!

sänky

Oma sänky kullan kallis. Ainakin tällä hetkellä. Haluaisin nukkua, nukkua ja nukkua. En suinkaan siksi, että olen kamalan väsynyt, vaan siksi, että voisin joku päivä herätä ja kaikki olisi paremmin.
En nyt viitsi kovin yksityiskohtaisesti asioita luetteloida, vähän liian henkilökohtaisia.

Nukkua, nukkua, nukkua ja vielä kerran nukkua. Tiedän kyllä, että minulla on laatikossa kasa lääkkeitä, joilla voisi taata hyvät unet koko päiväksi. Mutta niiden käyttäminen siihen tarkoitukseen olisi vähän arvelluttavaa.

Eilen illalla iski vielä järisyttävä päänsärky. Minulla on korkea kipukynnys ja olen itsepäinen eli minua saa sattua aika paljon, ennenkuin tunnen ja myönnän, että nyt sattuu. Mutta eilen sattui, telkkarin katsominen oli ylivoimasista ja oksetti. Kaapissa oli enää yksi särkylääke, koska en ole pitkään aikaan ollut särkylääkkeiden tarpeessa, joten varastoja ei ole tullut täytettyä. Lääke naamaan ja makuuasentoon. Kipu lieventyi hetkeksi. Mutta alkoi taas. Siinä puoli yhdentoista maissa oli pakko laittaa siskolle tekstiviesti, että nyt on pää todella kipeä.
Sieltä tuli nopeasti vastaus: lisää lääkettä, kylmää otsalle, valot pois ja sänkyyn makaamaan.

Kyllähän minä itsekin tuon tiedän, mutta kun on kipeä ja on yksin, on helpottavaa saada kuulla ohjeet toiselta. Päädyimme siihen, että kyseessä on psykosomaattinen terapiapäänsärky. Minä kun olen VÄHÄN paranoidi noiden päänsärkyjen suhteen... Ja väsynyt.

Nukkua, nukkua ja nukkua. Uni maailma on niin mukava, vaikka unet olisivat kuinka kamalia ja ahdistavia, niistä kuitenkin puuttuu se ahdistus mitä tosi elämä tuo tullessaan.
Leffan katsominen ja kirjan lukeminenkin tuntuu juuri nyt liian raskaalta. Valitus, valitus, valitus.

Odotan sitä kelan päätöstä, se ei ole tullut. Myös toivon, että jääkaappini pamahtaisi täyteen ruokaa. Siellä on aika tyhjää, ja ei kertakaikkiaan jaksa kauppaan lähteä. Vaikka matka on lyhyt, eikun metroon ja rautatieasemalle ja takaisin. Mutta kaupassa vaeltaminen ja ruuan valitseminen on tänään liikaa.

Saakaa nyt mitä näppylöitä vaan, mutta minä jaksan valittaa, sillä minä joudun elämään läpi kaiken. Minä joudun kokemaan sen kivun niistä asioista, joita olen elämässäni joutunut kokemaan, ilman omaa valintaani.
Kaikista eniten sattuu ymmärtää se kipu. Se kipu on minun kipu, kenelläkään muulla ei ole samanlaista kipua. Se kipu on minun ja minun on se ymmärrettävä. Ja se sattuu vielä enemmän.

Taidan mennä mukkumaan.
Helpottaa hetkeksi.

Lisäys hiukan myöhemmin:
No niin siinä kävi, että pää kipu yltyi ja oli pakko lähteä apteekkiin. Onneksi lähin päivystävä on tuossa metromatkan päässä.Eikun apteekkiin ja samantien lisää nappia naamaan. Ja kun sinne asti oli pakko mennä, käväisin kaupassa, juuri niin tuskallista kuin olin kuvitellutkin.
Saaliina suklaa ja jätski, hyppäsin takaisin metroon ja kotii. Sitten muistin, että vastapäätä minua on kinalainen take away ravintola. Eikun vielä sitä kautta ja 6:lla eurolla mukaan jättiannos kiinalaista sapuskaa.
nyt voin jatkaa nukkumista, maha täynnä ja pää einiin kipeänä.

Möykky

Minussa asuu möykky.

Möykky on osa minua. Möykky asuu sydämen kohdalla, rintalastan alla.
Möykky elää ja hengittää, välillä se nukkuu.
Möykyn pinta on kova, rusehtava ja epätasainen.
Elääkseen möykyn pitää syödä ja hengittää. Möykky tarvitsee energiaa. Möykky käyttää minun energiaani hyväkseen, syö siitä suuren osan, joka ei edes kuulu sille.

Möykky painaa. Möykky on rakennettu surusta ja epätoivosta. Se sykkii sitä sisääni.
Se nukkuu, jos sitä ei vahingossa herätä. Mutta silloin kun se saa syyn herätä, silloin se muistuttaa minua siitä, mistä minä sen rakensin.
Silloin se muistuttaa minua miksi sen rakensin.

Se kasvaa, mutta se ei pienene. Se kasvaa joka kerta, kun annan sille lisää rakennusainetta, lisää ruokaa. Joka kerta kun annan sille lisää surua ja epätoivoa.
Vaikka se nukkuisi muistan sen olemassaolon koko ajan. Pelkään, että se herää ja alkaa soittaa lauluaan. Laulua, joka ohjaa minun elämääni.

Möykky on osa minua, minä olen osa möykkyä. Minä tarjosin sille asunnon ja se muutti asumaan.
Möykky on minun elämäni, möykky on täynnä minun elämääni.
Möykky muistuttaa minua olemassaolostaan aina, jos meinaan vahingossa unohtaa.

Möykyn saa katoamaan vain, jos siitä saa kuorittua kerroksen kerrallaan pois. Möykky ei sitä halua, se taistelee vastaan. Koska minä olen sen koti. Se asuu minussa, koska minä olen sen rakentanut.

Minussa asuu möykky.

kanyylikammo

Tuossa väsyneen lanssarin blogissa oli keskustelua neuloista, kanyyleista ja tipoista ja muusta ikävästä.
Päätin siis kertoa oman tarinani liittyen kanyylikammooni. Siis nyt pitää ottaa huomioon, että tästä kyseisestä tapahtumasta on n. 20 vuotta...
Olin ensimmäisellä luokalla koulussa kun aloin kärsiä päänsäryistä. Ei muita oireita. Minua juoksutettiin lääkärissä ja kaikki lääkärit vakuuttivat, että terve tyttö. Omistin jo silmälasit siihen aikaan, joten viimeiseksi minut vielä vietiin silmälääkäriin. Yksityiselle silmälääkärille, jossa olin siihen astisen ikäni vieraillut.
No silmälääkäri huomasi, että silmänpaineeni oli koholla. Hän lähetti minut "tiskin alta" saman tien miehensä luokse, joka oli lääkäri myös. Ja jo samana päivänä minulle tehtiin aivojen varjoaine kuvaus. Ja jotainhan siellä oli....

Samana iltana silmälääkäri soitti meille kotiin ja sanoi vievänsä henk. koht paperini töölön sairaalaan. Seuraavana aamuna soitettiin sairaalasta, että kärrätkää se typy tänne nyt. Ei voitu odottaa, että isä tulee töistä ja vie autolla vaan piti hypätä taksiin. Mitähän meiltä oli matkaa, ehkä 45 minuuttia autolla.

Päädyimme töölön sairaalaan ja eikun lapsi tutkimuksiin. Tulos oli, että minut piti vielä leikata samana iltana, koska paineet päässäni oli niin korkeat, että päähäni oli pakko asentaa shuntti. ( letku aivoista sydämeen, joka laskee kallon painetta).
No sitten pari päivää myöhemmin minut leikattiin, pikkuaivoista poistettiin hyvälaatuinen kasvain. Minut leikattiin vielä pari kertaa sen jälkeen, koska kun paine laski kallossa, shuntti rupesi tunkemaan, verta aivoihin päin. Shuntin päähän syntyi epiduraali hematooma, joka jouduttiin ensin tyhjentämään ja sen uusiuduttua, koko shuntti poistettiin. Kallossani on vieläkin kuoppa sillä kohtaa, eikä siinä kasva hiuksia.

No mutta, miksi kerroin tämän kaiken. Kanyylikammini vuoksi.Töölön sairaalassa ei ole lastenosastoa. Minä oli juuri täyttänyt 8 vuotta. Oli vain aikuisten pyjamia, aikuisten sänkyjä, aikuisten osastoja, aikuisten rullatuoleja. Hoitajat tottuneet pistämään aikuisia, ei huutavia 8 vuotiaita... Siitä alkoi kanylikammoni, en voinut sietää, sitä että kädessäni oli kiinni jotain, josta valui jotain ainetta. Enkä ymmärtänyt miksi ja mitä. Paitsi silloin kun siinä pussissa oli verta....

Toisaalta olin hoitajien suosikki. Minulla oli aina leluja ja kirjoja yöpöydällä. Kun muita potilaita piti nostaa parhaimillaan kaksi tai kolme hoitajaa, minut jaksoi yksi hoitaja nostaa yhdellä kädellä.
En suostunut syömään sairaalanruokaa, joten minulla oli oma varasto hoitajien jääkaapissa, maksamakkaraa, sitä söin. Ja iltaisin töiden jälkeen isäni toi minulle, lihariisi-pasteijaa. Kanttiinissa söin aleksanterinleivoksia. Se oli minun ruokavalio. Minulle ei myöskään löytynyt sopivaa rullatuolia, jota jouduin käyttämään yhdessä vaiheessa. Sain vanhan röntgenosaston korkeaselkäisen rullatuolin, sillä ajettiin isäni kanssa rallia...
Äitini tuli sairaalaan joka aamu klo 7 kun heräsin ja lähti kotiin, kun isäni pääsi töistä ja tuli illaksi kanssani.

Sitten kun minua oli pistetty tarpeeksi huutojen säestämänä, keksi eräs hoitaja tilata emla-salvaa ( puuduttava salva) jota käsiini laitettiin ja sitten sai pistellä. Sain muistaakseni myös lastenklinikalta sopivan pyjaman.
Kauhuni piikkeihin kasvoi, kun haava, josta shunttia oli tungettu ja putsattu, alkoi keskellä yötä vuotaa, se piti ommella uudestaan ja minä oli toki hereillä. Pää toki puudutettu.

Piikkikammostani olen päässyt, mutta jos joku koittaa lähestyä minua kanyylin kanssa, ei siitä hyvä seuraa.

Tästä riittäisi juttu vaikka kunka paljon, mutta en nyt tällä kertaaa tylsistytä teitä enempää, joku toinen kerta.

Minulla on terveen paperit ( kasvaimen osalta). Ukillani oli aikoinaan samanlainen kasvain ja se uusi. Että tulevaisuudesta ei voi tietää, mutta turha sitä on murehtia. se on sitten sen ajan murhe. Ja voi olla, että tämä oli tässä. :)

Tämä on vieläkin erittäin tunteita herättävä asia minulle, meinaa itku tulla kun kirjoittaa ja muistelee...
Niin, että jos joku nyt vielä ihmettelee juttujeni outoutta, ei tarvitse enää. Eiköhän tämä selitä aika paljon... :)

Kuvia ankkakävelyltä

Tässä löytyy ankkakävely kuvia. Sieltä voi bongata, tyttöankkoja, poika-ankkoja, viherankkoja, variksia, junia, linnanmäen mm. Nauttikaa......

Vartaloita

Tänään oli lämmin päivä, ensimmäinen päivä kun ihmiset alkoivat tosissaan vähentää vaatteita lämmön tieltä.
Liikuskelin asioilla kaupungilla ja tulihan siinä ympärille silmäiltyä oikein kunnolla. tässä kohtaa on pako todeta, että asia vain on niin, että naisten vartalot ovat paljon kiinostavempia ja kauniimpia kuin miesten vartalot. Joten sorry kaikki miehet, en katsellut teitä.

Naiset ovat siis paljon mielenkiintoisempia katsella, koska naisen vartalo on paljon monimuotoisempi kuin miesten. Miehet ovat treenattuja tai niillä on kaljamaha, miehen vartalossa ei ole mielenkiintoista katseltavaa. Pakko myöntää, mielummin katselen kaunista naisstripparia kuin miesstripparia.
Naisia on niin paljon erilaisia, on erilaisia tissejä, vyötäröjä, lantioita, takapuolia, reisiä, sääriä....

Katsellessani tänään kaupungilla, toppeihin sonnustautuneita erilaisia naisia, tein huomion ( taas kerran) :suomalaisilla naisilla on hyvät jalat, mutta kaikki ylimääräinen rasva kerääntyy vyötärölle. Oli vaikka kuinka kauniita pitkiä ja hoikkia sääriä, mutta kun katse siirtyi ylöspäin, vyötäröllä huomasi pelastusrenkaan. Ja suomalaisilla naisilla on kauhean usein pienet tissit, verratkaapa esim. ruotsalaisiin naisiin.
Ei pelastusrenkaissa ja pienissä tisseissä mitään pahaa ole, kunhan nyt vain huomion. Ja kun se extraläski on vyötäröllä, on se paljon helpompi piilottaa, kuin epämuodostuneet jalat.

Tästä pääsemmekin aasinsillalla minun vartalooni. Tämä on nyt kylmää faktaa, ei niinkään traumojen tulosta.

Minä omistan ihmeen, kapean vyötärön ( 68 cm) ilmeisesti geeneissäni on määrätty, että läski valuu aina suoraan jalkoihin.
Koska alaosani on kyllä ihan hyvän (ja ison) kokoinen, olen todennut että teoriani läskin valumisesta pitää paikkansa. Eli minun vartalotyyppi on X. Ei siis tuntematon, vaan niinkuin kirjain X.
On tietysti hyvä, että on fyllinkiä, niin ei kuole ensimmäisenä jos tulee nälänhätä ja on lämmikettä jääkaudellekin. Ironista kyllä leveä lantio on hedelmällisyyden merkki ( paitsi jos se on pelkkää läskiä, kuten siskoni minulle huomautti, osoittaen lantiotani)

Tässä päivänä eräänä olin samaisen rasavillirusakko-siskoni luona kylässä. Istuimme ulkona auringossa, siskollani oli shortsit, minulla hame. Siinä sitten sääriämme katselimme.
Ihailin siskoni kauniita sääriä ja nilkkoja. Valittelin, että minulla ei ole nilkkoja.
No siskoni siinä rupesi oikein jalkojani katselemaan, ja mitä hän totesikaan:
"No ei kyllä olekaan, ihan kuin sulta olisi amputoitu osa jalasta. Sulla niinkuin alkaa jalkaterä tuosta leveästä osasta suoraan. Näkyykö sulla mitään ompeleita siellä?"
( En voinut kuin nauraa, koska minulla ei ole nilkkoja) Totesimme kuitenkin, että nilkoissani ei ole läskiä, koska kohta, jossa nilkka yleensä on ei ollut yhtään pehmeää ja hyllyvää.
Jatkoimme jalkojeni tutkimista. Siskoni seuraava huomio:
" Kato, mulla tuntuu ihan sääriluu tässä polven alapuolella, mutta sulla ei niinkuin ole"
Ei ole ei, siinä on lihas. Joka pullahtaa esiin kävellessä ja seisoessa niin, että ei tunnu luuta, siis siinä polven alapuoleela.
Siskoni ( joka on juu ihan terveydenhoitoalan ammattilainen) totesi seuraavaksi:
" Sulla on siinä joku ylimääräinen lihas, eikö sulla ole sääriluuta ollenkaan, missä se on? sä olet harrastanut pienenä jotain vääränlaista säärijumppaa"
Ehdotin, että luu saattaa olla jossain jalkani takaosassa, olime siitä yhtä mieltä.

Tapaus naurattaa minua vieläkin, Tuota vartenhan isosiskot ovat, se samainen isosisko on kiusannut minua pienestä asti siitä, että minulla ei ole nenää ollenkaan, vaan naamallani istuu sammakko. (En viitsi kertoa mistä minä olen häntä kiusannut)

Minä omistan kaksi isoasiskoa, meillä on aika pienet ikäerot. Siskot ja isotsiskot ovat ihanoma luku sinänsä...
Tämä kirjoitus on siis teille siskoni ja kaikille ihanille naisvartaloille!

Rakkaus on ruma sana

Nyt seuraa pohdintaa, kaikki yltiöpositiiviset ihmiset voivat lopettaa lukemisen ja siirtyä lukemaan jotain positiivisempaa blogia.
Täältä saa niskaansa vain kasan kylmää realismia ( paatuneen vanhanpiian sanoja, joka käy kyllä terapiassakin...)
En halua pohdinnoillani halventaa ketään, en halua mollata kenenkään elämän tärkeitä asioita. Kunhan kerron oman kantani asioihin.
Siis jos et ole siihen valmis lopeta lukeminen tähän.

No niin kaikki, jotka jatkoivat lukemista...
Onko rakkautta oikeasti olemassa?
Sain kuulla tutkimuksesta, jossa oli todettu, että 80% siitä mitä luulemme rakkaudeksi ja rakastumiseksi on puhdasta himoa. Kun himo on laantunut, on jo syntynyt riippuvuussuhde toiseen henkilöön ja sitä sanotaan rakkaudeksi.
Minusta se on hyvin järkeenkäypää.
minusta se mitä sanotaan rakkaudeksi on enemmänkin riippuvuutta. Riippuvuutta toisesta ihmisestä. Riippuvuutta siitä millaiseksi tuo toinen ihminen saa minut tuntemaan itseni. Yksinolemisen pelkoa.
Kuka nyt haluasi kokea sitä tunnetta, kun sinua ei rakasteta, sinua ei haluta, itseasiassa sinulla ei ole mitään virkaa, sitä kaikkea Pelkoa.

Se mitä kutsutaan rakkaudeksi on myös itsekkyyttä, sitä halutaan toinen vierelle, että itselleen tulisi parempi olo. Että joku voisi parantaa omat haavat, antaa paremman olon, pelastaa pulasta.
Eikös se ole ihan sama kuin riipuvuus mistä tahansa muusta aineista. Huumeita käytetään koska aluksi tulee hyvä olo, himo ja sitten onkin jo syntynyt riippuvuussuhde tai suklaa tai ruoka tai liikunta tai lääkkeet tai alkoholi tai tupakka......Tappaako se hiljalleen?

Tätä pohdintaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta siirryn mielummin seuraavalle askelmalle. Onko siinä mitään pahaa?
Vaikka rakkaus olisikin himoa, riippuvuutta, itsekkyyttä, onko siinä mitään pahaa?
Vastaus on ei. ( jos ei nyt oteta nuomioon kaikkea oheis-ilmiöitä)
Kunhan vain tiedostaa sen. Ei suurta rakkautta ole olemassa, ihmiselle ei ole olemassa vain yhtä oikeaa. On ihmisiä joiden haavat ja tarpeet resonoivat toisen tarpeisiin.

Tätini, joka omaa paljon enemmän elämänviisautta kuin minä. On kerran sanonut minulle, että on hienoa kun ihminen osaa olla kyyninen asioiden suhteen, eikä ole rakkaudelle liian sinisilmäinen. Mutta on surullista, että minä olen näin nuori ja minusta on kouliintunut jo näin kyyninen. Se oli kauniisti sanottu. Se on surullista.

En pidä ihmisistä, jotka toitottavat suurta rakkautta.
Tiedättekö miksi?
Koska nyt minä haluan olla itsekäs.
Harva ihminen pystyy ymmärtämään miltä tuntuu, kun sinua ei rakasteta. Kun sinä et resonoi kenenkään tarpeisiin, kun sinä olet turha.
Ei hemmetti auta silloin, että joku kertoo sen suuren rakkauden odottavan kulman takana.
Jos ei ole elämässään koskaan nähnyt tai tuntenut rakkautta tai sitä mitä kutsutaan rakkaudeksi, kuinka voi uskoa sen olemassaoloon?
Entä jos on itse liian sairas edes leikkimään, että voisi vastaanottaa rakkautta?
Jos kaikki se pelko mistä edellä puhuin onkin arkipäivää?
Seuralaisesi joka aamu ja joka ilta.
Silloin rakkaus on todella ruma sana.