Anteeksi

 Alkuun taas muistutan, että teksti ei ole tieteellistä eikä lääketieteellistä vaan reflektoin minua itseäni. Ihan itse.

Aina välillä tuntuu ihan äärettömän tyhmältä tämän ikäisenä perata lapsuuttaan. Olisi pitänyt jo tähän mennessä päästä yli.

No koska elämäni on mennyt niinkuin on mennyt, niin tässäpä silti ollaan miettimässä.  Ja puhun nyt minusta, omista kokemuksistaan. Kenenkään kokemus ei ole täysin samanlainen. Sama tilanne ja kaksi ihmistä kokee sen täysin eri lailla.

Se että olen traumatisoitunut lapsuudessani ja nuorena aikuisena ja aikuisena on kuitenkin totuus. Olen pitkään ajatellut, että jos joku on traumatisoitunut, niin siihen tarvitaan jotain fyysistä, pahoinpitelyä, seksuaalista hyväksikäyttöä, alkoholisoitunut vanhempia ja jotain todella graavia.

Minulla on ollut koti, ruokaa, vaatteita, meillä ei käytetty alkoholia. Ei ollut sossut tai lastensuojelu oven takana, oli leluja ja lemmikkejä. Kukaan ei uhannut aseella ja oma huone kun oli.

Minulla on ollut hyvä lavastus ja kulissit. 

Mutta meillä elettiin kurissa ja nuhteessa, ilman että piti edes asiasta sanoa.  Piti olla hiljaa ja kauniisti. Ei saanut aiheuttaa ongelmia.

Toisen vanhempani mieli oli arvaamaton. En osaa sanoa diagnooseja, ehkä masennusta, narsismia, omia traumoja.

Piti olla kiltisti, piti ymmärtää, lukea ajatuksia, käyttäytyä kunnolla. Ei saanut häiritä. Varsinkaan ei saanut häiritä.

Ei saanut meluta. Ei saanut olla samassa huoneessa ja sitten isäni ei voinut olla samassa asunnossa kanssani, koska se häiritsi hänen keskittymistä, kun olin teini-ikäinen.

Millään ei saanut häiritä isäni keskittymistä työhönsä. Ja se häiritseminen saattoi olla mitä tahansa, odottamatonta.  Ollessani lapsi äitini ajoi ojaan, minä olin kyydissä, ketään ei sattunut, mutta se häiritsi isääni, keskeytti hänen keskittymisestä.

Kerran teini-ikäisenä oli koulussa sattunut jotain ja herkkänä lapsena itkeskelin ,kun isäni tuli käymään kotona. Hän suuttui valtavasti, koska kun hän tulee kotiin ei siellä mitään kalabaliikkia saa olla.  En itkeskelin sen jälkeen. En edes silloin, kun hän ilmoitti muuttavansa ja minä en muuttaisi mukana. Itkin sitten salaa omassa huoneessani.

Hän saattoi suuttua, raivota ja huutaa. Odottamatta. 

Ja piti muistaa, että mitään ei ulkopuolelle kerrota. Kulissit on pidettävä pystyssä viimeiseen saakka. Siinä olen äärettömän hyvä vielä tänäkin päivänä. Pystyn toimimaan kuin paraskin asiakaspalvelija ja hymyilemään ja kertomaan että ei haittaa.

Nämä vain pieniä esimerkkejä. 

Isäni elämä meni pieleen. Harmi ja sääli.

Koska hän ei ollut psyykkisesti täysin terve, pari vuotta ennen kuolemaansa sain häneltä yli 40 sivujen kirjeen, jossa hän kertoi miksi olen huono, miksi hän ei halua olla kanssani enää tekemisissä ja miksi kaikki hänen elämässään olleet naiset ovat hänet pettäneet. Toki ilman, että hän on tehnyt mitään väärin.

Tämän alustuksen jälkeen pääsemme minuun. Olen aina ollut todella herkkä ja todella kiltti.  Aivokasvain ja sen aiheuttamat komplikaatiot ovat myös ehkä vaikuttaneet aivoihin. Kuka tietää. Aivoja ei voi tutkia samalla lailla, kuin muita elimiä. Että tuossa on vika ja se korjataan.

Minulle on jäänyt ehkä trauman seurauksena todella vahvoja ongelmia.

MInulla on jatkuva taistele tai pakene moodi päällä. Olen jatkuvasti valmiudessa korjaamaan ja pelastamaan. Toisaalta pelkään katastrofia, talo kaatuu, tulee sota, joku kuolee, eläimet kuolee, sairastun vakavasti, olen huono, enkä osaa.

Jotenkin elämä järkkyy ja tuhoutuu.

Skannaan ympäristöä, luen ihmisiä, haluan auttaa. Luen nopeasti ympäristön muutokset, ihmisten eleet ja sanat. Tunnistan äänensävy ja nenänasennot.

Tykkään siis todella paljon olla yksin. Koska en hallitse itseäni, jos joku suuttuu minulle tai antaa palautetta. Minä menen paniikkiin, minulle tulee paniikki-itku ( mikä on ihan todella ärsyttävää), tulee sellainen maailma romahtaa, tahdon kadota ja kuolla. Vältän konflikteja, hinnalla millä hyvänsä. Pyytelen anteeksi aika paljon ja kaikkea. Se on todella raskasta, se vie paljon voimia ja se saattaa lamauttaa pitkäksikin aikaa. Ja saattaa muuten rasittaa aika paljon niitä, joilta pyytelen kokoajan anteeksi,, että anteeksi siitä.

Varmaan eniten käyttämäni sanat on anteeksi ja vittu. Jos joku on seurassani hiljaa, vääränlaisesti stressaannun ja yritän parantaa tilanteen. Kysellä ja auttaa. ( Mikä yleensä on muista todella rasittavaa), jos seurassani, joku on huonolla tuulella, niin kyllä se pitää heti parantaa.

Usein haluaisin vain kadota jonnekin, asua yksin autiolla saarella. Siellä minun pitäisi pärjätä vain itseni kanssa yksin. Siihen vielä pystyn. Musta huumori auttaa myös, että pystyy nauramaan, ihan kamalillekin asioille. Selviytymiskeino sekin.  Ja kunhan nyt kukaan ei suuttuisi. 

Anteeksi.