Huono

 Minäpä ajattelin, että jos taas alkaisi kirjoittamaan.

On kuitenkin yli kaksi vuotta kun viimeksi edes katsoin blogia päin. 

Ei ollut enää asiaa.

Ei ollut mitään uutta.

Ei ole kyllä nytkään, enkä tiedä kiinnostaako ketään oma pohdinta. Tämä on valitusvirsi, onhan tämä minun blogi.

Tässä ei ole mitään tieteellistä perustetta, ei mitään lääketieteellisiä neuvoja. Ei kaikkiin sopivia totuuksia. Vaan enemmänkin oman mielenmaiseman kokemuksia.

Itsekästä omaa minua.

Sitä mukaan kun vuosia kuluu, ymmärtää asioita paremmin. Tajuaa asioita, tajuaa, että hitto näinhän se meni.

Olisi pitänyt tajuta aiemmin, olisiko elämä ollut silloin vähän helpompaa.

Olen vasta äsken tajunnut isoimman haavani, en tiedä osaako sille tehdä mitään, mutta ainakin tajusin, että se on olemassa.

Minä olen huono.

Se olenko jonkun muun mielestä huono on täysin irrelevanttia.

Merkityksetöntä.

Mutta minä olen huono. Olen ollut niin pitkään huono, kun vain muistan. Siksi koulu oli niin ahdistavaa, koska olin niin huono. En osannut mitään. En kyennyt, olin huono.

Huono on poistettava, huonoa ei tarvita, huonolla ei tee mitään. 

En oppinut, en ymmärtänyt, asiat ei jääneet päähän. Liikunnassa olin kömpelö, en osannut piirtää ja käsitöistä en vain osannut ja ymmärtänyt. Muut kutoi lapaset viidellä puikolla, minä sain yhden lankakyhäelmän aikaiseksi.  Opettaja sanoikin, että ei sinulla kyllä lahjoja ole. No ehkä se oli sitä aikakautta  80-luvulla sanottiin vielä niin. Kauheinta oli saada todistus, siinä vasta näki miten huono olin, ihan numeroina siinä seisoi, että huono. Kotona yhdessä katsottiin ja todettiin, että voisi se olla parempi. En oikeasti ollut huono, olin kasin oppilas. Huolellisuus ja käyttäytyminen aina 10, olinhan niin hiton kiltti.

Mutta kuten sanoin, totuus ei ole oleellista. 

Olin jo pienenä, niin huono. Olin kaikessa huono, enkä osannut mitään. Olin jotenkin outo ja erillinen.

Minua on aina leimannut tieto siitä, että olen huono, kaikki tekemiäni on ollut huonoa. Minä olen huono. Oletusarvoisesti teen kaiken huonosti ja olen huono.

Huono auto on rasittava, vituttava, harmittava, siitä pitäisi päästä eroon, huono auto pilaa kaiken ja huono auto aiheuttaa ahdistusta ja kukaan ei halua sellaista.

Hyvä on parempi.

Huono ihmisen peilaa kaikkea sen kautta, että on huono ja toivoisi vaan, että vaikka on huono, niin joku jaksaisi. Huonon ihmisen teot ovat aina huonoja ja huonon ihmisen on parempi pyytää anteeksi kaikkea, koska se on huonoa ja ärsyttää muita.

Huono ihminen haluaa kuitenkin, että vaikka kaikki ärsyyntyy siihen, ettei se huono taaskaan onnistu ja sen jälkeen on kaikki tehtävä uudestaan, että joku edes tykkäsi. Vaikka on niin tosi huono. 

Huonon ihmisen on tehtävä kaikkensa, että joku edes tykkäsi. Huono voi sitten itkeä huonouttaan yksin.

Olisinpa tiennyt jo 45-vuotta sitten tämän. Minä en ole syntynyt huonona, minusta on tehty huono. 

Olen elänyt täysin toimimattomassa perheessä. Perheessä, jota ei olisi pitänyt olla. Perheessä jonka perusti kaksi jo itsessään täysin toimimatonta ihmistä. No eihän siitä hyvä silloin tule.  Sen lisäksi, että en ollut toivottu lapsi, oli ehkä hermorakenteessani vikaa, huusin elämäni ensimmäiset kolme vuotta. 

Minulta leikattiin aivokasvain 8-vuotiaana, aivoihin kajoaminen jättää jälkensä. Olin todella, ahdistunut ja arka lapsi. Toimimattomat vanhempani, eivät osanneet asioihin puuttua. 

Vanhempani kävivät läpi riitaisan avioeron, kun olin 10 vuotta. Ja se jatkuikin, seuraavat 20 vuotta.

Lopullisen ymmärtämisen sille, että olen superultra huono antaa se, että omat vanhemmatkaan ei sinua halua. Onhan silloin pakko olla jotain niin huonoa, että sille ei ole edes sanoja. 

Eikä se ole kuvitelmaani isäni muisti minua ennen kuolemaansa 43 sivuilla kirjeellä, jossa kertoi ja kävi läpi tarkasti, miksi olen huono. Isäni viimeiset sanat, minulle olivat "Hyvästi juntti", okei se oli tekstiviesti, mutta silti.

Äitini mielestä olen vaikea luonteinen ja pirullinen, katkaisen välit ihmisiin, jos en saa mitä haluan. Ei siitä sitten sen enempää.

Näin tehdään huonoa. 

Minulla on hoidettu vaikeaa masennusta ja ahdistusta siitä lähtien, kun olin 27 vuotias, sitä ennen en mennyt lääkäriin, koska huono.

Vasta nyt 45-vuotiaana sain myös ADHD diagnoosin. Se selittää todella paljon. Se kertoo sen, että olisin jo koulussa tarvinnut apua, opiskeluun. Opin eri tavalla, kuin muut. 

Minulla on paljon piirteitä, joiden ajattelin vain olevan, koska olen huono.

Tylsät ja vaikeat asiat ei kiinnosta. Uppoudun omaan maailmaan. Unohdan ja hukkaan asioita. Heikko työmuisti. Harhaudun tekemään kaikkea muuta, kuin ehkä pitäisi. Teen kymmenen asiaa yhtäaikaa. Olen suurpiirteinen. Keskeytän toisia. Teen heräteostoksia. Olen kärsimätön.  Ajatukseni juoksevat hyvin nopeaa. Levoton ja rauhaton. Koko ajan pitäisi tehdä jotain.

HUONO!!!!

Minun pitäisi olla täydellinen, että joku minusta tykkäsi. Minun pitäisi osata lukea toisten ajatukset ja toimia niiden pohjalta. Tekemäni tulisi olla täydellistä. Minun on palveleva ja täytettävä toisten toiveet ja haluat, että joku minusta pitäisi.

Minä tiedän, että minussa on valtava haava, jonka nimi on huono. Sen kanssa on raskasta elää. Vaikka ymmärrän, että joku muokkasi minusta huonon tai luulemaan, että olen huono, on se silti hirveän vaikeaa. On hirveän vaikeaa olla lukematta muita oman haavansa läpi, on hirveän vaikeaa olla lukematta itseään haavansa läpi. 

Tuntuu, että jos olisin ymmärtänyt tämän nuorempana, ehkä olisi jo oppinut. Nyt ehkä voin toivoa, että parinkymmenen vuoden päästä osaan jo. Tai sitten en.

Tuntuu, että paljon elämässä on mennyt hukkaan, koska minusta tehtiin huono. Kyllähän se harmittaa hirveästi. Mutta mennyttä ei saa takaisin, tehtyä ei tekemättömäksi.

Näillä mennään. Sekunti kerrallaan.

Homssu Tuhto