Nyt se on päätetty lääkäreiden osalta ja maksajien taholta, olen 1.1.2014 alkaen virallisesti eläkeläinen.
Tämä on herättänyt minussa monenlaista tunnetta, aaltoja laidasta laitaan. Kaikkea ei heti ymmärrä vaan asiat tulevat mieleen hetkellisesti, yht`äkkiä.
Pohdituttaa ja mietityttää. Isoimpana kysymys: entäs nyt?
Aloitetaan alusta, Lokakuun lopulla olleessa hoitoneuvottelussa päädyttiin tähän ratkaisuun, sen vuoksi, että olen ollut jo kolme vuotta kuntoutustuella eikä voinnissani ole tapahtunut ratkaisevaa muutosta.
Työkyvyttömyyseläkkeessä on se hyvä, että sen voi erittäin helposti laittaa tauolle, jos tuntuukin, että töihin haluaa, mutta sen saa myös helposti palautettua, jos asiat niin näyttäytyy.
Kohdallani eläkkeen hakeminen oli helppoa myös siksi, että se luetaan jatkoksi kuntoutustuelle, joten en joutuniut erikseen täyttämään eläkehakemusta. Pelkkä lääkärin kirjoittama B-lausunto riitti.
B-lausunnon saavuttua sekä, minulle, että kevaan, kesti 5 päivää ja sain päätöksen kotiini.
B-lausunto on hyvin kirjoitettu, mutta sinäänsä aika kamalaa luettavaa.
Aion nyt kertoa siitä pääkohdat, siksikin, että se edes yhdelle ihmiselle olisi avuksi. Joku voisi tunnistaa itseään ja pohtia asioitaan tätä kautta.
Päädiagnoosina on sama mikä se on ollut jo vuosia, eli Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso, ilman psykoottisia oireita.
Hoitosuhteeni on alkanut 6 vuotta sitten, tämän hetkisessä psykiatrian keskuksessa olen ollut asiakkaana 2,5 vuotta.
"Potilaalle on tehty psykologin tutkimukset ja haastattelu dissosiaatiohäiriö-epäilyn vuoksi. Oireilussa on post-traumaattisia ja dissosiatiivisia piirteitä.Lapsuuden aikaisen stressin ja traumatisoitumisen jättämät jäljet( mm. aivokasvain leikkaus) ovat vaikuttaneet hänen nykyisen psyykkisen oireiston kehittymiseen. Diagnooseina on ollut hoidon aikana vaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja epätyypillinen syömishäiriö."
Seuraavaksi tietysti luetellaan työhistoria ja työssäkäyttäytyminen ja sen seuraukset eli väsymys, uupumus ja painajaiset.
"Lapsena potilas oli hiljainen, kiltti ja aina huolissaan jostain. Hänellä oli jo silloin ahdistavia unia, lisäksi unissakävelyä ja -puhumista.Jatkuva paha olo ja masentuneisuuden leimaava ajattelu ovat olleet potilaan seuralaisina lapsuus- ja nuoruusiästä saakka.Potilas sanoo osaavansa peittää pahan olonsa niin hyvin, ettei se ulospäin juuri näy. Tämän kaltainen "kulissien ylläpitäminen" on peräisin kotoa saadusta mallista"
"Potilas itse kokee 6 vuotta jatkuneen psykiatrisen hoidon auttaen häntä siten, että hän sietää oireita paremmin, mutta ahdistus ja masennus eivät ole lähteneet. Hänellä on ollut käytössä useita eri psyykelääkkeitä, joista on ollut jonkin verran apua, muttatoipumista ei ole minkään hoidon avulla saavutettu"
Tietysti mainitaan, etten käytä päihteitä, eikä ole ollut minkäänlaista päihderiippuvuutta.
"Jo arkisten asioiden tekeminen on ponnistusten takana. Hän pyrkii olemaan valveillaoloaikanaan jatkuvasti aktiivinen, jottei joutuisi kärsimään ahdistuneisuudesta. Vireystila vaihtelee vuorokauden aikana voimakkaasti, siten että illan tullen uupuu touhuamioseen ja vajoo ikään kuin alivireystilaan, jolloin ahdistuneisuus lyö päälle voimakkaana ja hahmottomana.Erityisesti vuorovaikutustilanteet ovat kuormittavia ja vaativat pitkää palautumisaikaa.Toisilta ihmisiltä saatu negatiivinen tai sellaiseksi tulkittu palaute herättää väkeviä, lähes hallitsemattomalta tuntuvia tunteita ja saattaa saada hänet romahtamaan. Kaikissa vuorovaikutustilanteissa potilas pyrkii hakemaan toisilta ihmisiltä hyväksyntää.Hänen on vaikea luottaa toisiin ihmisiin, hän on koko ajan varuillaan, tuntosarvet herkkinä ja seuraa, kuinka hänen tulee käyttäytyä missäkin tilanteessa. Potilas tekee herkästi virhetulkintoja, että häntä vihataan.Mieleen tulee hyvin herkästi katastrofiajatuksia ja turvattomuuden tunnetta ja pelkoa hylätyksi tulemisesta. Pitkäaikainen kokemus itsestään kuvautuu negatiivisena, hän kokee olevansa turha ja ettei hänen olemassaolollaan ole merkitystä, tuo esiin itseinhoa."
"Ulkoasultaan huoliteltu, pyrkii peittämää ahdistuneisuutta iloisuudella. Yöt ovat levottomia ja näkee painajaisia. Aamulla herääminen on vaikeata. Potilaalla on päivittäin mielessä ajatuksi, ettei jaksa tätä.
Lääkehoidosta, psykoterapiasta, toimintaterapiasta ja kuntoutuksesta huolimatta toipuminen ei ole lähtenyt käyntiin. Potilaan oireilu on syvälle juurtunutta, on epätodennäköistä, että psykiatrisella hoidolla potilasta kyetään kuntouttamaan työkykyiseksi."
Ja sitten vielä pitkä uudestaan pitkä selitys miksi on epätodennäköistä , että olen kuntoutettavissa takaisin työelämään.
Vielä kerrotaan, keitä kaikki työntekijöitä olen hoitoni aikana tavannut, lääkitys, työ- ja opiskeluhistoria ja vielä kerran kuntoutuksen epätodennäköisyys.
Se, että minulle myönnettiin eläke onhelpottavaa ja vie minulta pois jatkuvan huolen toimeentulosta.
Se vie myös pois jatkuvan huolen siitä, että minun pitää parantua ja kuntoutua. Saan vain olla. Olen äärettömän helpottunut ja iloinen työeläkekortista, jolla pääsen halvalla uimaan ja matkustamaan junalla.
Mutta se herättää paljon myös pelottavia ajatuksia. Olen 34 ja puoli, ja nyt lääkäri toteaa, että tässä tämä. Vaikka ymmärrän, että kuntoutuminen on aina mahdollista, lannistaa tämä ja vie toivoa. Jos loppuelämäni on siis tätä. Sillä useaan kertaan viikossa tuntuu siltä, että ainoa ratkaisu on itsensä poistaminen tästä maailmasta. Mutta toisaalta on tieto, että se ei ole vaihtoehto ja näin en tule tekemään missään tilanteessa. Tuntuu umpikujalta.
Huomenna on uusi hoitoneuvottelu, missä mietitään tulevaa. Että koitetaanko tässä jotain parannusta vai onko tämä enemmänkin vain ylläpitoa.
Kun eläke myönnetään, tippuu rotkoon. Kelan kuntoutus ei ole mahdollista kohdallani ja mielenterveyden keskusliiton kuntoutuskurssit ovat nykyään hyvin suppeita. Psykiatrian keskuksen hoitosuhteet ovat määräaikaisia.
Koska eläkkeeni on kuitenkin aika pieni on turha miettiä yksityispuolen hoitoa.
Yritän siis keskittyä elämässäni niihin pieniin asioihin.
Kesään ja mökkiin
Kissoihin ja Koiriin
Omaan kotiin
Takkutukkaan
Tyttöautoon
Olenko yhteiskunnalle vain taakka, koska en tuota mitään, kulutan vain?
Vai onko ololleni oikeutus. Onko tämä omaa vikaa ja olenko tehnyt jotain väärin?
Syytän itseäni.
Takaraivossa kolkuttaa ajatus, siitä kuinka pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa hyödylliseksi.
Tuleva näyttää. Odotan kesää.
