Onkohan minun lukijoita edes enää olemassa?
Takana on kamala vuosi, enkä ole kertakaikkiaan nähnyt mitään syytä edes kirjoittaa tänne. Oloni huononi aika todella paljon vuosi sitten, kesä oli aivan kamala.
Ystävän kannustuksen siivittämänä menin lääkäriin ja täsmäiskuisena osasin sanoa mitä haluan. Halusin lähetteen yleissairaalapsykiatrian- poliklinikalle.
Sitä ei ollut helppo saada.
Mutta viimein minut sinne hyväksyttiin ja kaikki tarvittava materiaali ja testit oli toimitettu.
Eipä siinä auta, kuin kärvistellä. Jos mitkäkin ratkaisut pyöri mielessä. Mutta tässä vielä olen.
Syksyllä sain ajan ja pääsin tapaamaan lääkäriä. Hän oli oikein ihana kuunteli ja ymmärsi. Ei ihmetellyt ja väittänyt, että ei tämä ole mahdollista tai suinkaan valittanut, kun lääkkeitä on nyt jo paljon vaan lisäsi listalle vähän lisää lääkettä.
Lääke onneksi alkoi nopeasti helpottamaan oloa, mutta joulu on joulu ja nyt vasta alkaa oikeasti helpottaa.
Jotain uskoa tulevaisuuteen.
Kissahommat ovat päiväni täyttäneet, hyvä niin. Tämä viikko on nimittäin ollut poikkeuksellisen tyhjä, kalenterissa on ollut monen päivän kohdalla vain tyhjää. Ei sovi minulle.
Heti alkaa ahdistus.
Kun ei ole tekemistä ja ei voi laiskotella, tiedättekö miksi? se lihottaa.
Kyllä , näin on asian laita.
Vähän niinkuin, se, että lämmin ruoka lihottaa enemmän, kuin kylmä.
Mitään tieteellistä faktaa ei ole näitä väitteitä ole tukemassa, paitsi minun pää.
Tunteet kumoaa kaiken oikean tiedon.
Mutta onneksi sentään pystyn ymmärtämään tämän faktan. Minulle ne ovat totta, minulle minun tunteet ovat totta, vaikka ne ei noin universaalisti olekaan paikkaansa pitäviä.
Tämän takia en voi tunteilleni oikeutusta muilta hakea.
Jos minusta tuntuu, että olen ruma ja läski ja naapuri sanoo, että oletpa kyllä kaunis ja kuin kuivan kesän orava vartaloltasi ( no eihän se ole nätisti sanottu, mutta minulle se on kehu), niin enhän minä voi mennä hänelle huutamaan, että väärässä olet.
Minun tunteet ovat minun tunteita, eivätkä suinkaan faktoja.
Jos minusta tuntuu, että naapuri tuijottaa koko ajan, eikä hän oikeasti tuijota, niin minun tunne ei ole tosi. Minulle se on tosi, ei muille.
Jokainen näkee maailman omien tunteidensa läpi ja kokee asiat omien tunteidensa läpi. Tunteet on suotava, mutta se ei tee niistä oikeutettuja tai tosia.
Tunteet ovat yleensä vahvoja ja onkin aikuisuuttaa ja mielestäni viisautta osata erottaa todellisuus vahvankin tunteen keskeltä ja ymmärtää, että minun tunteet ja minun totuus ei välttämättä ole oikea saati totta.
Oikeus jokaisella on tunteisiinsa, mutta niin kauan kun, on vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, pitää osata edes hiukan katsoa tunteidensa läpi.
Ei voi vain mennä eteenpäin, koska minä haluan ja minusta tuntuu ja minun tunne on tosi. Ellei tietysti ole Kim JongUn ja hallitse pohjois-koreaa, silloin ei ehkä tarvitse miettiä mitä muut ajattelee.
Eikä aina pidä sanoa ääneen tunteitaan ja totuuttaan, jos siitä ei ole mitään rakentavaa hyötyä kenellekään, niin ei se kannata.
Ennemmin voi miettiä, että minusta tuntuu tältä, miksi minusta tuntuu tältä ja jos tunne on paha niin minkä pitäisi muuttua, että tuntuu paremmalta.
Josko muutos on mahdoton, että haittaa ja harmittaa, koska naapurin vauva itkee, eikä naapuri voi asialle yhtään mitään, on parempi vain olla yksinään ärsyyntynyt, kuin pahottaa naapurinkin mieli, asiasta jolle ei mitään voi.
Tai sitten pitää muuttaa jonnekin, missä ei kukaan ulkopuolinen pääse harmistuttamaan.
Jos muutos on mahdollinen, ja harmistuttaa, että naapuri parkkeeraa autonsa liian lähelle sinun autoa ja sitten pitää autosta kiivetä takakontin kautta pois, koska ovet ei mahdu auki. Silloin voipi asiallisesti käydä naapurilta kysymässä olisiko mahdollista miettiä auton parkkeerausta, kun on pieni ongelma.
Naapuri ei tätä välttämättä ole koskaan huomannut, eikä tosiaan ymmärrä, jos esität asiasi huutamalla, tai tiputua postiluukusta passiivis-agressiivisen heippa-lapun, jossa rivien välissä uhkaat tappaa naapurin koiran, koska niin kovin harmittaa.
Minäkin ylireagoin, välillä tulee sanottua ja kirjoitettua loukkaavia asioita, koska itseään harmittaa. Silloin voi pyytää anteeksi. Anteeksipyyntö ei koskaan poista sanottua, mutta voi edes yrittää korjata levittämäänsä pahaaoloa.
Josko miettisi aina pari kertaa, ennenkuin sanoo tai voisi harjoitella rakentavaa tapaa sanoa. Esim: Minua suututtaa aivan järjettömästi, koska koen ,että sinä puhut minulle kuin koiralle, voitaisiinko jotenkin keksiä ratkaisu asiaan?
Tähän voisi saada seuraavanlaisia vastauksia:
Se ei todellakaan ollut tarkoitukseni, olen pahoillani, jos näin koit, miten voisimme korjata asian?
Voi myös olla, että toinen on aina pelännyt puhuvansa muille, kuin koiralle ja defenssinä alkaa huutamaan sinulle, että piip piip piip, sinä piip piip piip ja vedä sinä ämmä piip päähäsi.
ja pahaolo molempien taholta jatkuu.
Tai voit saada vastaukseksi, että sinä olet minun koira, etkö sä muista, hae pallo!!
Itselläni on tapana purkaa kiukkuani, kanssa autoilijoille. Ei mitenkään rattiraivoa, vaan puhun heille hyvin ystävällisesti, kuten muistutan kaasun painamisesta ja jos joku kävelee kävelytietä hitaasti saatan lausahtaa, että askel pitenee tai elämä lyhenee. Idiootiksi usein kanssa autoilijoita myös tituleeraan.
En näytä sormimerkkejä tai käyttäydy mitenkään huonosti, ajan maltillisesti saatana silti sanoa autoilijalle, joka kiihdyttää motarilla, samalla, kun yritän ohitta, että Vitun IDIOOTTI!
He eivät näitä kuule, se ei heitä satuta ja minä olen tyytyväinen,. kun sain purkaa suuttumustani.
PEACE AND LOVE!
