Orvokki

Orvokki löytyi parvekkeeltani. Olin hakemassa sieltä roskapussivuorta, kerrankin. Siinä orvokki hyppeli, pää vinossa.

Ymmärsin heti, että ikkunaanhan tuo on lentänyt. Ajattelin antaa orvokin olla, ehkä se lentäisi omia aikojaan pois.

Huomasin kuitenkin, että ei se siitä mihinkään lähtenyt, loikki vain piiloon.

Teki hetken mieli soittaa yx yx kahteen. Pyytää apua, parvekkeellani on loukkaantunut lintu.

Maltoin kuitenkin mieleni, sillä on hyvin mahdollista, että numeroni on on häkessä pannassa, tai ne olisivat kiikuttaneet minut hoitoon tipusen sijaan ( mikä kyllä olisi ehkä ollut ihan hyvä).

No soitin ensin pieneläinklinikalle, siellä minua ei osattu auttaa. Sitten soitin Korkeasaareen, siellä on luonnonvaraishoitola, jonne kiikutetaan luonnosta löytyneitä eläimiä.

Korkeasaaressa neuvoivat laittamaan pimeään, eli pahvilaatikkoon toipumaan ja tuomaan linnun heidän hoiviin. Oli kuitenkn ilta, joten en viitsinyt Korkeasaareen enää lähteä. Sanoin, että laitan tipun toipumaan ja katselen selviääkö yön yli.

Onneksi minulla oli hyvä kenkälaatikko, jonne pohjalle laitoin pyyhkeen ja korkillisen vettä juomaksi.

Otin varoiksi mukaan metsästysretkelle pipon ja lapasen, että saan sen tipun vangittua pimeän pipon alle. Mutta orvokki oli sen verran loukkaantunut, että sain sen otettua ihan suoraan käteen, jossa oli kutenkin lapanen suojana.

linnut yleensä alkavat leikkiä kuollutta, kun ne otetaan käteen ja niin teki Orvokkikin.

laitoin Orvokin kenkälaatikkoon ja varmuuden vuoksi korkealle ja kahvipaketin päälle, ettei karvaiset poikani rupea metsästyspuuhiin, mutta eihän ne höntit mitään tajunneet.

Orvokki jäi laatikkoon nököttämään. Kävin vielä kurkkaamassa häntä ennen nukkumaanmenoa ja oli jo pörhistynyt unipalloksi nukkumaan.

Olin jo valmistunut, että aamulla saattaisi olla hautajaiset edessä.

Mutta aamulla orvokki oli yhä hengissä, hyppeli ympäri laatikkoa, välillä kaatuen, kun pää oli niin kovin vinossa.

Olen töissä aika lähellä Korkeasaarta, joten Orvokki mukaan töihin ja jatkotoimenpiteisiin.

Teippasin kenkälaatikon kannen ystävälläni erkkateipillä kiinni ja niin saattoi matkamme alkaa.

Metrolla matkasimme työpaikalleni, lapset ja aikuiset kävivät kurkkaamassa Orvokkia, kun hiukan raotin laatikkoa.

Eräs erittäin ystävällinen lapsen isä otti kenkälaatikon ja lupasi viedä Orvokin Korkeasaareen matkalla töihin.

Tapahtumasta on jo kulunut viikkoja, ja eilen sain tietää, tältä isältä, että Korkeasaaresta oli tullut viesti, että pitkästä hoitorupeamasta huolimatta, Orvokki ei selvinnyt. :(

Hiljainen hetki on siis paikallaan.

Mutta orvokki oli söpö lintu ja saimme molemmat kokea mukavan seikkailun. Orvokki säilyy muistoissani.

Orvokki muuten oli pieni punarinta.

Päivitään Homssua vol.2

Täällä sitä vielä ollaan, vaikka on jo ollut hiukan hiljaista, johtuen lähinnä noista työkuvioista ja siitä, etten ole oikein tennyt mitä kirjoittaa.
Ihan kaikesta ei vo kirjoittaa, koska moni asia koskee läheisiä ja tuttuja ihmisiä, enkä kamalasti halua heitä blogin kautta arvostella tai heistä puhua. Paitsi tietyistä ;)

Mutta mitkä ovat fiilikset nyt?
Rankkaa ja väsyttää, tekisi mieli tehdä Nuuskamuikkuset. Pakata reppu ja lähteä. Kadota vain. Lekkiä, että kun lähtee pois, niin kaikki paha jää tänne.
Haluaisin lähteä karkuun. Unohtaa kaiken tämän ja mennä pois, nukahtaa.

Tämä on rankkaa vaikka ei se ehkä siltä vaikuta.
Tulevaisuus on todella pimeän peitossa. Tuleeko minusta koskaan normaalia, pääsenkö koskaan eroon lääkkeistä.
Okei, minusta ei koskaan tule ihan "normaalia".
Johtuen jo erikoisisesta luonteestani, mutta myös sitä, että kun perustukset ovat vinossa, niin talosta ei koskaan tule ihan suoraa.

Olen joutunut viimeaikoina ymmärtämään, että toinen vanhemmistani on ollut aina ollut sairas, henkisesti sairas. Sairauden laatuun en osaa ottaa kantaa.
Tämä samainen vanhempani on onnistunut käyttämään minua pelinappulana omien kostonajatustensa toteuttamisessa. Useamman kuin kerran. Aina loppuun asti ajattelematta seurauksia.
Hän on onnistunut kouluttamaan minut täydelliseksi, hänen tarpeisiinsa. Olen oppinut noudattamaan kirjoittamattomia sääntöjä, aistimaan, palvelemaan ja toimiman niin, että seuraukset ovat mahdollisimman hyvät, hänen kannaltaan. Olen oppinut valehtelemaan ja pärjäämään.
Ja vihaamaan humalaisia ihmisiä ja vanhan viinan hajua.
Hallitsemaan ja kieltämään täydellisesti tunteeni.
Olen olut hyvä ja täydellinen tytär.

(No on niitä hyviäkin hetkiä hänen kanssaan joskus ollut. Silloin kun hänellä oli hyvä olla.)

Palkkana tästä minuun on sanottu välit irti, haukuttu ja vähätelty ja ai, niin tehty perinnöttömäksi :)

Vaikka selvittelen tätä koko ajan ja saan hoitoa ja apua, on tulevaisuus musta. En todellakaan tiedä mitä se tuo tullessaan.
Se on epävarmaa. Olen sairastanut masennusta teini-ikäisestä ja vaikka tällä hetkellä on hyvä, koskaan ei tiedä.
Vaikka saankin tällä hetkellä kaiken saaavilla olevan avun.
Vaikka aivokasvaimen, joka on leikattu, ei pitäisi uusiutua, samanlainen kasvain uusiutui ukillani.
Kyllä se ajatus välllä kummittelee.

Päivä kerrallaan.
hetki kerrallaan.
Ilman suuria suunnitelmia.
Pitää nauttia pienistä hetkistä, pienistä asioista.

käsiin leviävä pullataikina

Töissä on ollut menoa.
Väsyttävää.
Olen töissä hometalossa, ongelma on ollut tiedossa pitkään.
Vuosi sitten tuli käsky, etä talo on tyhjennettävä. Mutta olemme edelleen talossa. Alakerta kyllä tyhjennettiin, yläkertaan.
Tammikuussa saamme viimein uudet tilat, paviljongit. Mutta parisen viikkoa sitten virkamiehet päättivät, että talo suljetaan nyt.
No ei kun tiloja etsimään, no löytyihän ne, mutta ovat nekin todella huonot ja homeessa.
Ei se haittaa, kun ylemmät tahot päättää, että muutetaan niin sitten muutetaan.

Tilaasn on tehty tarkistus, jossa todetaan tilan olevan terveydelle vaarallien. Siitä seurasi, että työsuojeluvaltuutettu antoi lausunnon, että ei työntekijöitä tuollaiseen paikkaan.
Mutta kun on päätetty on päätetty.
Muutto on ensi perjantaina.
Tekevät kuulemma viikossa, vähän korjausremonttia. Ja kalustavat paikan meille valmiiksi.
Itse en tiedä tarkkaan missä ko. tila sijaitsee. Ei siellä ole palotarkastuksia tehty eikä mitään, eikä oikein kellään ole avaimia.
ja ylemmältä taholta on päätetty, että me työntekijät hoidamme muuton, mutta päiväkotia ei suljeta muuttopäiväksi.

Vanhemmat ovat vihaisia, käyvät sotaa, virkamiehiä vastaan. Ottavat lapsia pois hoidosta. Kyselevät meiltä ja odottavat informaatiota, jota meillä työntekijöillä ei, koska korkeammat tahot eivät meille sitä anna.
Päivähoitoalueen päälikkö, eikä päivähotopäälikkö ole kovin hyvässä huudossa tällä hetkellä meidän väsyneiden ja vittuuntuneiden työntekijöiden keskuudessa.

Jätin pois tästä tarinasta monta eri käännettä, en jaksa käydä niitä enää läpi.
Me työntejät ja lapset olemme vallansokeuttamien ihmisten pelinappuloita.

Sitten alkoi terapia käydä hermoille. Sanoin siitä, tuntuu että koko terapia on pelkkää joka suuntaan paisuvaa pullataikinaa. Joka kerta tulee uusia asioita esiin, ja taas uusi ja taas uusia. Mutta tuntuu, että se punainen lanka puuttuu.
Olen turhautunut.
Ja väsynyt.
Tuntuu, että ei mistää ole paskaakaan apua.
Istun ihan samoissa uomissa kuin ennenkin.

Puhuin ja puhuin. Tekisi mieli mennä huitomaan vanhempiani pesäpallomailalla.

Kunnes huomasin puhuvani kuin jonkun toisen suulla. Isäni suulla, puhuin isäni tuntoja ja mielipiteitä.
Pelkoja.

Lapsena uskoin, että isä on aina oikeasssa. Isä on se ylin auktoriteetti. Isä ei koskaan tee väärin ja hänen mielipiteensä ovat tosia.
Niinpä niistä on tullut osa minua, minun mielipiteitäni ja pelkojani.
Tottakai lapsi uskoo siihen mikä on ehdoton totuus ja rakentaa minuutensa sen varaan.

Sitten puhuin ja huomasin, että isältä nämä tuntemukset tulee ja hemmetti vieköön ne ovat vääriä.
Minun isäni on ollut täydellisen väärässä. Katsonut maailmaa kipeillä silmillä ja kokenut sen kipeän sielun kautta.
Ei hän tahallaan sitä ole varmaankaan tehnyt.
Mutta minä olen nyt kuitenkin oppinut sen kaiken ja jatkan maailman katsomista ja kokemista kipeyden läpi.
Ja se onkin väärin. Se ei olekaan totuus.
Isäni ei ollutkaan totuuden torvi, jonka jokainen sana on ainoa totuus.

Voi hitsi, olen saanut täydellisen vääristävät silmälasit elämänlahjaksi. Nyt sitten uusia hankkimaan.
Niitä ei taida hetkessä saada, tässä kun ei varastovoimakkuudet auta.

Uusi tatuointi

Tässä nyt ensin uusi seeprapäväpeito, jonka ompelin. Sitten oma valvontakamerani.

ja tältä se näyttää kauempaa.

kumma-täti ja se lapsi

Tässä tämä ihana rusakko-lapsi , kumma-tätinsä sylissä. Ikää neidillä on 3 viikkoa ja neiti on kova tyttö syömään. :) Tätiinsä tullut.

Muottiin mahtumaton moka

Nyt ollaan asian ytimessä, ainakin tämän asian.
Koska olen viimeinkin alkanut ymmärtää päässäni kuuluvia ääniä, olen äimistynyt ja puulla päähän lyöty.
Olen aina luullut, etä se mitä pääni sanoo on totuus. Sitten huomasin, että niin ei ole ja absoluuttista totuutta ei tässä asiassa ole.

Nyt kaikki miettii, että mitä se höpisee. Taas.

Päässäni kuuluvat äänet muistuttavat minua siitä mikä on muotti, minkä sisään pitää mahtua, että on hyvä ja kelpaava. Rakastettu, hyväksytty ja oikeutettu elämään.

Mistä tämä muotti on tullut? Tämä muotti on rakennettu päähäni aivan pienestä pitäen ja sinne se on juurtunut ja istunut.

Se muotti on aivan väärässä, sen muotin vaatimukset ovat aivan liikaa.
Ja kuinka kamalaa ja ahdistavaa on huomata, ettei kykene mahduttamaan itseään muottiin. Ei kykene täyttämään omia päänsisässä olevia vaatimuksiaa, koska niitä ei täytä ei kelpaa.

Ja katsokaas kun se toimii niin ovelasti, koska tämä totuuden muotti on istutettu päähäni aivan pienestä on se minulle totuus. En edes kyseenalaista sitä, vaan olen vakuuttunut siitä, että koska tämä on totuus, ovat muutkin sitä mieltä.
Tämä on erittäin kavala toimintamekanismi.
itse itseään ruokkiva masennuskone.

Miettikääs, päässäsi on totuutena olemassa malli siitä millainen sinun pitää olla, että kelpaat, olet hyvä ja rakastettu. Koska olet varma, että tämä on totuus, olet vakuuttunut, että näin muutkin ajattelevat.
Et kuitenkaan kykene täyttämään muotin asettamia vaatimuksia. Olet siis varma, että toinen inhoaa sinua, koska et omasta mielestäsi täytä vaatimusta rakastettavuudesta.
Tästä saa aikaiseksi tosi hyvän riidan. ;)

Esim:
-Mä oon niin läski, sää inhoot mua.
-Et sä ole mun mielestä läski, enkä mä vihaa sua.
-Sä et vaan kehtaa sanoa, sun mielestä vaan laihat on kauniita. Sä vihaat mua.
-En mä ole sanonut niin.
-ei sun tarvii sanoa mitään, kyllä mä tiedän....

Tätä voi jatkaa hyvin hyvin hyvin pitkään.

Totuus kuitenkin on, että ainoa olemassa oleva muotti, joka on totta, on se jonka me itse luomme. Se jonka me luomme kuunnellessamme oman sydämen ääntä. Kuunnellessamme sitä mistä MINÄ tykkään. Aidosti, MINÄ.

Ei mikä tulee ulkopuolelta, vaan mikä tulee sisältä.
Muotissa ei saa kulua kenenkään muun ääni kuin oma ääni.
Ei isän ääntä, ei äidin ääntä, ei siskon ääntä, ei veljen ääntä, ei yhteiskunnan ääntä, ei median ääntä, ei uskonnon ääntä.
Vaan ainoastaan oma ääni. Tarkkaan punnittu oma ääni.

Olen tainnut saada aika paljon ei niin hyvää aikaiseksi uskomalla oman muottini ääniin. Sekä itselleni, että muutamille muille.

Nyt on aika ruveta opettelemaan oman äänen kuulemista ja opetella heittämään toiten äänten luoma muotti pellolle. Se ei ole helppoa, vääristyneen muotin juuret ovat niin syvällä minussa. On vaikea erottaa niiden ääni minun omasta äänestä.
Mutta pitää alkaa opetella, joka hetki pysähtyä ja miettiä, miltä minusta tuntuu ja kenen ääni tämä on?

mitä minä haluan?

Sinänsä hirveän helppo kysymys, kyllähän kaikki tietää mitä haluaa. Tai jos ei ihan, on ainakin vaihtoehtoja.

Minä olen kasvanut siihen, että kelvatakseen pitää miellyttää. Etenkin olen kasvanut miellyttämään isääni, että kelpaisin hänelle paremmin. Monet käsitykseni ja mielipiteeni ovat isältäni omittuja

Varsinkin naiseutta koskevat ajatukset. Se, millaiset naiset ovat isäni mielestä viehättäviä, on tietysti ollut minulle ohjenuora, millaiset naiset ovat miehille mieleen.
Rakentaessani hyväksyttyä ja ihailtavaa naista itsestäni olen hukannut itseni jonnekin. Tai enemmänkin olen rakentanut itsestäni naisen, jonka kuvittelen olevan miesten mieleen.
Todellisuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Nyt terapian edetessä olen joutunut kyseenalaistamaan rakennetun minäni ja aidon minäni. Kuka minä olen, mitä MINÄ haluan?
Siis MINÄ. Eikä niin, että mitä minä luulen muiden haluavan, että minä haluan ja teen. Ja näinhän siis toimin saadakseni muiden hyväksynnän.

Mitä mieltä minä olen?
Mitä minä haluan?
Toki tiedän, millaisesta suklaasta ja ruoasta tykkään, nyt on kyse isommista asioista.

Joudun pohtimaan esim.

Haittaako MINUA ne pari lisäkiloa, jotka tässä on kertynyt, vai haittaako ne minua, koska luulen, että muut paheksuvat minua niiden takia?

Olenko MINÄ tyytymätön elämääni, vai olenko tyytymätön, koska luulen muiden halveksivan elämääni?

Olenko MINÄ tyytyväinen ulkonäkööni vai en?

Olenko MINÄ tyytyväinen työhöni?

Tykkäänkä MINÄ vaaleanpunaisista romantiikka silmälaseista?

Haluanko MINÄ olla avuton pelastettava prinsessa?

Haluanko MINÄ hömpöttää ja höpöttää?

Olen oppinut, että pitää olla kova. Pitää olla pärjäävä. Pitää olla mies. Turha naisellinen hömpötys ei käy, se käy vain miesten hermoille. Romantiikka on naisten juttu. Vartalo, joka ei ole timmi on kauhistus, miehet eivät tykkää sellaisesta.
Pitää olla vahva, eikä itseskellä.
Pitää olla itsenäinen.
Pitää osata olla miestenveroinen puheissaankin, pitää osata olla ronski ja rivo. Mutta kuitenkin naisellinen ja haluttava.

Tämä siis ei ole totuus, tämä on se mitä minä olen sisäistänyt.

Mutta olkoon, totta tai ei. Kysymys kuuluukin mitä MINÄ haluan, millainen MINÄ olen, mistä MINÄ pidän, millainen MINÄ haluan olla?

On vaikeaa pysähtyä ja miettiä tuleeko halu MINUSTA vai määräytyykö se ULKOPUOLELTA?

Onko se jotain opittua tai ymmärrettyä, onko se yhteiskunnan luoma odote vai kenties uskonnon luoma odote tai vaikka sen aviopuolison luoma kuva, jota haluaa seurata?

MINÄ, MINÄ JA MINÄ:
Ja kun MINÄ en todellakaan tiedä, mitä MINÄ haluan tai kuka MINÄ olen.
Oikeasti, kaiken rakennetun alla.

pala kurkussa

Voi mälsää!

Kurkussa tuntuu pala, ei itkun pala, eikä sairauden pala. Henkinen pala.

Ahdistaa.

Miksi?

Miksi?

Miksi?

Käyn töissä, olen iloinen ja jaksan. lasten kanssa on mukavaa. Töissä on niin normaalia. Sitten tulen kotiin ja haluaisin nukkua, nukkua ja nukkua.

Olla jossain muualla. En haluaisi kohdata tätä maailmaa.

Miksi?

Miksi?

Miksi?

Harmittaa tämä ainainen valittaminenkin, en muuta teekään kuin valitan.

Valitan ja valitan.

Säikytän kaikki ympäriltäni, en jaksa puhua kenellekään tai olla kenennkään kanssa tekemisissä.

Anteeksi kaikki rakkaat ystävät. Tänne kolooni saa tulla käymään, mutta emännäksi minusta ei ole.

Oli ihana saada kortti yhdeltä rakkaalta ystävältä.

Ja ihanaa saada tatuointi aika ihanalta tatuoijalta.

Kiitos.

Kiitos viesteistä yms. johon en kyllä aina jaksa vastata.

Mutta olen kiitollinen.

Minulla on aavistus miksi kurkkuani kuristaa ja miksi en jaksa mitään.

Sen nimi on viha.

Olen liian täynnä vihaa, eikä se pääse ulos. En päästä sitä. En anna sen tulla. En hyväksy sitä. Tietoisesti kyllä, alitajuisesti en ollenkaan.

Koskaan ei ole saanut tuntea vihaa. Olen vielä nykyisinkin niin kovin hyvä ymmärtämään. Ymmärtämään sitä miksi toinen saattaa käyttäytyä niinkuin käyttäytyy, eikä silloin saa olla vihainen, kun kerran ymmärtää.

Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut, että pitää antaa anteeksi, viha syö vain sinua itseäsi, vihaamisesta ei ole hyötyä....

Eipäs, silloin saa vihata kun tuntuu siltä. Vihata ja vihata. Oikein kunnolla. Ei mennä satuttamaan toista, vaan edes sanoa se, tai kuvitella se mielessään, sekin on jo parempaa, kuin ei mitään.

Vihatkaa rakkaat, oikein kunnolla.

Töissä joutuu kohtaamaan lapsen vihaa, siinä onkin opettelemista, kohdata se viha ja antaa sille tilaa.

Olin hoitamassa sukulaisia, kun siskontyttöni sai raivarin, siinä se 7-vuotias makasi sängyssä, raivosi ja huusi.

Huusi" Mene pois, mä vihaan sua!"

Istuin silti vieressä ja sanoin:"vihaa vaan, mä rakastan sua silti ja menen pois vasta kun olet rauhoittunut."

Tätä jatkui.

Viimein tyttö rauhoittui ja menin pois kuten lupasin. Sanoin, että menen katsomaan tv:tä ja hän voi tulla sitten kun tuntuu siltä.

Hetken kuluttua tyttö tuli perässä, halasi ja tuli syliin.

Jo lapsille pitäisi opettaa, että viha on tunne, siinä missä muutkin. Voi vihata ilman, että tulee hylätyksi ja joskus voi itse tulla vihatuksi, mutta se ei tapa. Viha voi mennä hetkessä ohi tai sitten ei, kuten mikä tahansa tunne.

Se on mikä tahansa tunne. Se tulee ja se menee, mutta sen pitää antaa tulla ulos tavalla tai toisella. Muuten se kerääntyy ihmisen sisälle ja sitten tulee tikittävä aikapommi, joka odottaa räjähdystä.

Se räjähtää ulospäin ja saa aikaa suurta tuhoa ja surua.

Tai se räjähtää sisäänpäin ja tuhoaa ihmisen.

Minun vihani on koko ajan räjähtämässä, sisäänpäin.Olen kantanut tätä vihaa niin pitkään, vuosia ja vuosia. Yritän leikkiä, että sitä ei ole, ei sairasta ihmistä saa vihata, ei omaa kasvattajaan saa vihata, parhaansa hän on tehnyt. Pitää ymmärtää.

Enkö osaakin kirjoittaa vihasta henosti?

Silti en osaa sitä itse käsitellä. Viha on pelottavaa ja kiellettyä. Vihaa ei saa olla, sillä pitää rakastaa ja antaa anteeksi.

Anteeksianto, niin pyhä- ja suurisana.

Olkaa hiljaa, kauniisti ja antakaa anteeksi.

Ja paskat, vihatkaa ja melutkaa mielummin.

Silloin on helpompi rakastaakin, silloin voi antaa anteeksi, silloin voi jatkaa elämää.

Ai niin ja jos haluatte kaunista musiikkia, hankkikaa käsiine Anna Järvisen levyjä.

Elämää

Välillä mietin, että mitä minä tänne nyt voin kirjoittaa, ketään loukkaamatta asioita vääristelemättä. Antamatta liikaa informaatiota.
Mutta nyt ajattelen: ja paskat: minun blogi, minun elämä, jos jotain häiritsee älkää lukeko.

Edellisen edellinen kirjoitukseni oli hyvin epätoivoinen, se oli kirjoitettu viime torstaina, kun oli pakko lähteä kesken päivää töistä kotiin.

Moni kysyy, että mikä on? Se on ihanaa ja olen siitä kiitollinen, mutta se on vaan niin hemmetin vaikeaa selittää.

Yksi pieni asia saattaa nostaa esiin jonkun paljon suuremman asian muistot ja tunteet ja siinä sitä ollaan.

Kerron jotain isästäni. Minun isä on taiteilija, hyvin omalaatuinen, niinkuin taiteilijat tuppaavat olemaan.

Olen myös tietyllä tavalla paljon isäni kaltainen, samalla tavalla herkkä ja ajatteleva. Se ei ole aina niin mukavaa.

Lapsuteni oli mielenkiintoinen, olin kahdeksan kun minulta leikattiin aivokasvain. Ensimmäiset kuusi ikävuotta on kuin pyyhitty pois, huonosti kylläkin, sillä jotain pieniä muistoja on olemassa, mutta hyvin pieniä.

Meillä oli ihana omakotitalo maalla ja vaatetta ja ruokaa ja sillai kaikki hyvin. Ehkä enemmänkin elämää varjosti isäni ja hänen työnsä tai ei niinkään työ, vaan se miten hän sitä teki.
Mitä minä muistan? Että piti olla hiljaa, kun isä tekee työtä ja aika paljon meillä elettiin isäni mielialojen mukaan.
Osasi isäni olla ihana ja hauskakin toki ja on minulla hänestä olemassa hyviäkin muistoja.

Olin kymmenen, kun vanhempani erosivat. Tehtyään rankkaa eroa ensin kolme vuotta.Asuin pari vuotta äitini luona ja muutin isani luokse asumaan kun olin 14, siellä asuinkin kunnes muutin pois omaan asuntooni.
Totuus oli kylläkin, että taisin olla 16 tai 17, kun isäni huomasi, ettei hän voi luoda, kun joku muu on samassa asunnossa hänen kanssaan.
Hän päätyikin vuokraamaan itselleen hiukan kauempaa oman "työhuoneen", eli oman pikkuyksiön, isäni silloinen vaimo, joka asui myöskin kanssamme, asui viikot omassa asunnossaan, työpaikkansa lähettyvillä.

Meillä oli kyllä selkeä päivärytmi. Isäni tuli viideltä kotiin, jolloin olin keittänyt kahvit valmiiksi.
Isäni toi jotain pientä syötävää mukanaan, joskus hän oli käynyt kaupassa astamassa minulle ruokaa: appelsiinimehua, paneroituja kanapihvejä ja suklaata.
(Isäni ei sallinut, että kotona saisi olla sekaista, siivosin aina. Sänkynikin piti olla pedattu aina, sain siitä kerran palautetta ja se riitti pitämään minut kaidalla tiellä.)
Sitten katsoimme Sunset beachiä ( saippuasarja, joka tuli neloselta) joimme kahvit ja söimme jotain pientä. Puoli kuudelta isäni ahdistui liikaa ja lähti takaisin työhuoneelleen. Tämä toistui jokaikinen arkipäivä. Viikonloppuisin, kun isäni ja hänen vaimonsa palasivat kotiin, lähdin minä yleensä pois.

Olin lukion jälkeen alkanut opiskelemaan, oppisopimuksella, neljä päivää viikossa työtä ja yksi päivä koulussa. Lähihoitaja.
Kun aloin saada hyvin pientä palkkaani, aloin myös maksamaan vuokraa kotiini.

Muutin kotoa pois seuraavanlaisen tapahtumaketjun yhteydessä, eräänä sateisena päivänä isäni mitään ilmoittamatta tuli hakemaan minut töistä kotiin. Ajoimme kotia kohti, kun isäni avasi suunsa, ja ilmoitti asian olevan niin että, he ovat vaimonsa kanssa suunnitellet muuttavansa Helsinkiin ja minä en muuta mukana.
Pidin pokkani loppuun asti.

Pian sainkin hommattua itselleni oman ihanan pienen asunnon ja muutin. Muutto omaan kotiin oli suuri helpotus, pois isäni vallan alla. Mutta se tapahtui niin ristiriitaisissa oloissa.

Isäni ja hänen vaimonsa, muuttivat Helsinkiin vasta kolmen vuoden kuluttua.

Jatkan lisää kertomuksia myöhemmin. Raotan vain jonkin verran verhoa, sillä koko totuutta en vielä voi kertoa, ainakaan julkisesti.

Olen aina ollut luonteeltani herkkä ja ujo ja masennukseen taipuvainen. Meillä ei koskaan puhuttu mistään ja asioita ei koskaan käsitelty. Ne lakaistiin maton alle, huonotuulinenkaan ei mielellään saanut olla.
Nyt maksan hintaa siitä, onneksi ammattilaisten valvonnassa.

Vielä täällä

Kiitos kaikille ihanista kommenteista ja tekstiviesteistä. Kiitos, olette auttaneet minua jaksamaan.
Kiitos myös hyville työkavereille.
Ja kaikille, jotka ovat auttaneet jaksamaan, ehkä tietämättään.

kaiken menettänyt

Ai niin onhan minulla työ.
Mutta sekin on vain sijaisuus, loppuu joulukuussa. Sitten on olemassa se virka, siinä päiväkodissa, jonne en halua palata.

On minulla kissat, mutta nekin on jo vanhoja. Kaikki täällä käyvät päivittelevät sitä ja kuinka laiha Kukka on, tiedän kohta nekin kuolevat.

Kylmä totuus, lompakossani on tällä hetkellä 5e rahaa, sillä pitäisi selvitä vielä kaksi viikkoa. Mission impossible.
Sitten joku vielä kysyy, että mihin sä rahat tuhlaat? no vuokraan, lääkkeisiin ja terapiaan (joihin muuten menee yli 200e kuussa) laskuihin, tässä kuussa kaikki laskut sattui tulemaan samaan aikaan, sähkö, vakuutus, tv-lupa, puhelin, netti ja olinhan minä ääliö ja ostin uuden telkkarin, sitäkin on maksettava. Ja sitä visa-laskua on lyhennettävä, jota on tullut käytettyä että on voinut elää.

Sitten ne ihmiset. vanhempiini en pahemmin ole yhteydessä, äitiin aina välillä. Isä ei halua olla kanssani tekemisissä. Siskoja minulla on rakkaita, mutta heillä on niin eri elämäntilanne. Olen iloinen heidän puolestaan, he onnistuivat.
Heitä joku rakastaa ja haluaa koskea.
En halua häiritä heitä suotta. Heillä on omia tärkeitä juttuja.

On minulla tuttuja ja ystäviä, mutta heillä on oma elämä, enkä koe, että minulla on oikeutta olla se valittava bitch, joka pilaa heidän elämää.

Kerran pyysin apua eräältä tärkeältä ihmiseltä, vastaukseksi sain puhelinsoiton, jossa minua haukuttiin valehtelijaksi ja petturiksi. Ei ole sen jälkeen huvittanut pyytää apua.

Olen rakastunut pari kertaa ja tullut hylätyksi, koska kaikki mihin kosken hajoaa. Olen haka tuhoamaan ihmisiä, yleensä ihan vahingossa.

Miksi minä elän? ketä varten teen asioita?
On enää vaikea uskoa, että kyllä tämä menee ohi, ehkä hetkeksi, mutta aina se tulee takaisin.

Olen jo kaiken avun piirissä, mutta olenko niin toivoton tapaus, että ei se auta.

Mitä varten minä elän ja olen olemassa?

Tältä minusta tuntuu, ei tarvitse kommentoida, jos on asiasta jotenkin erimieltä.

Yksi toive

Jos voisin yhden toiveen saada, toivoisin olevani terve. Normaali ihminen. Elää normaalia elämää.

-Haluaisin elää elämää ilman notkahduksia. Ilman suuria tunteita, ja niiden aiheuttamia aaltoja.

Tuntea normaalisti, ilman että vaivun pohjaan ja haluan kuolla.

-Haluaisin herätä aamulla, koska on aamu ja silloin herätään.

-Haluaisin mennä nukkumaan, ilman että mietin millainen seuraava päivä on.

-Haluaisin suunnitella menoja, ilman että on otettava huomioon, että millainen päivä on.

-Haluaisin suunnitella tulevaa.

-Haluaisin syödä normaalisti kun on nälkä.

-Haluaisin nähdä peilistä itseni ja hyväksyä näkemäni.

-Haluaisin tehdä asioita, koska haluan, tai jättää tekemättä, koska halua. En siksi, että mietin mitä muut haluavat minun haluavan.

-Haluaisin kokea itseni hyväksytyksi ihan vain siksi, että olen minä.

-Haluaisin pystyä luottamaan ihmisiin.

-Haluaisin osata pyytää apua.

-Haluaisin olla minä ja tuntea riittäväni sellaisenaan.

-Haluaisin osata elää ilman, että mietin koko ajan miksi, miten ja milloin.

-Haluaisin elää niin, etten halua kuolla.

-Haluaisin elää ilman tunnemyrskyjä.

-Haluaisin kokea tunteet ihan vain tunteina, en maaimaa suuntan tai toiseen kaatavana painona.

Olen jonkun verran väsynyt tähän kaikkeen. Sairaus kuin sairaus on rasittavaa ja väsyttävää, kun se on pitkäaikaista. Elämää hallitsevaa.

En jaksa, enkä halua enää kertaakaan kuulla seuraavia asioita:

-liiku enemmän

-mene ihmisten seuraan

-jeesus pelastaa

-ala joogaamaan

-hyväksy itsesi

-ajattele positiivisesti

-mene taidenäyttelyyn

-aloita terveellinen ruokavalio

-hanki parisuhde

-ala elämään

Jos tällaista tai vastaavaa kuulu en vastaa teoistani, siloin saattaa nyrkki osua nekkuun.

Masennus ja varsinkin pitkäakainen masennus on sairaus siinä missä muutkin.

SAIRAUS. Se ei ole itsevalittu tai itseaiheutettu. Ja siitä ei itsehoidolla pääse eroon.

Teen kyllä kaikkeni, juoksen terapiassa, syön lääkkeitä ja syydän rahaa eri tahoille. Ihan kyllä kaikkeni. Muuta mieltä olevat tukkikoot turpansa.

Tämä on vaan niin kovin väsyttävää välillä. Koska töitä on kuitenkin samalla tehtävä, että saa rahaa elämiseen.

Minulla on vaikea ja pitkäaikainen masennus, olen sairas.

Ja aina välillä hiton väsynyt tähän kaikkeen.

töitä, unta ja pahaaoloa.

Niin tämä pari viikkoa on tässä vierähtänyt. Töissä ja nukkuessa ja ahdistuessa. Tunteita nousee pintaan. Olen ollut niin ahdistunut, että olen mennyt eteenpäin jollain varageneraattorila.
Olen ollut vakuuttunut, siitä, että olen virhe, kaikinpuolin.
En kuulu mihinkään.
Onnistun lahjakkaasti pilaamaan ihmisten elämän.
Jopa minulle läheiset ihmiset ovat sanoneet sopimuksensa irti kanssani.

Olen aina luullut olevani ihan okei ihminen, mutta ilmeisesti olen erehtynyt ja pahasti.

Olen tippunut junasta, en koe olevani mitään. Olen outo lintu, yksin asuva ja lapseton. Varsinkin se tuntuu rakentavan suuren kuilun, että minulla ei ole lapsia. Toki tiedän kaiken lapsista, se kun on työtäni, mutta turhan usein törmää lauseeseen ja oletukseen, etten oikeasti tiedä, koska minulla ei ole omia.
Ja miksi kanssani puhuisi parisuhdeongelmista, kun en minä ole naimisissa.

Mutta en minä tykkää baareista ja bailaamisestakaan.
Että ei tämä kovin suuremmoista ole.

En ole tullut sukuun, en ole kovin lahjakas, missään. ja olen sitä paitsi kamalan epäsosiaalinen.
Onneksi hyvä terapeuttini sai mieleeni pamputettua järkeä. Ja nyt pystyn taas sanomaan nämä asiat, ilman, että haluan ampua aivoni takaseinälle.

Viikko on mennyt töissä ja nukkuessa, välillä lääkityksen voimin, koska uni on ollut ainoa helpottava tila. Mutta tällä hetkellä on ihan ok olo.
Näin ne aallot menee.

Sellaista se on ja se on elämääni.

Se on totta mitä terapeuttini sanoi: annan itsestäni niin pärjääväisen ja voimakkaan kuvan ulospäin, että ei aina tajuta, kun olen avun tarpeessa. Ja tottahan se on.
Harva ymmärtää tilani vakavuuden, sen takia, että se ei näy mitenkään ulospäin. Ei käytöksessä, eikä ulkonäössä.

Ai, niin, niitä lapsia ei ole eikä muuten tule.

Että näin, palaan kun on jotain järkevämpää kerrottavaa.

helmi-terapiaa vol.2

Tässä taas uusia vikonlopun tekosia. Jos jollakin herää hillitön himo tukea koruharrastustani (ja mielenterveyttäni) ja haluaa ostaa korun ottakaa yhteys.

osoite on homssutuhto@hotmail.com

Jos on väri- tai erityisiä muototoiveita kertokaa ihmeessä :)

Korujen lukot eivät sisällä nikkeliä.

helmi-terapiaa

päivitetään Homssua

Sitten tämän hetken hiuksiin, ne ovat jopa kasvaneet, mutta... koitin tasoittaa niskahiuksia ja tuli kolo...iso kolo. No hiukset on uusiutuva luonnonvara, joten päätös oli kalju niska, mutta nythän hieno arpeni pääsee oikeuksiinsa..

On jo niin pitkä hius, että sen saa nyrhättyä kiinni. On vähän pakko nyrhätä kiinni, koska muuten se osoittaa kohti suoraan taivasta.

Sitten päivitetyt korut, sivuilla kaksi pientä lilaa korua ja keskellä ylhäällä ja alhaalla timantit.
Sivut ( madonna ja monroe) näyttävät olevan eritasoilla, mutta se johtuu siitä, että vasemmalla ( eli monroe) on pidempi koru kuin oikealla. ja se johtuu, siitä kun koru laitetaan laitetaan alkuun pidempi koru turpoamisvaaran vuoksi.


Ja sitten vielä ihana ennustaja-kissani Kalle.

Töissä töitä

Tuleepa nyt syksyllä 10 vuotta täyteen lastenhoidon parissa, siitä oli toki 2 vuotta opiskelua, mutta opiskelin oppisopimuksella, eli kokoajan on työtä tullut tehtyä.

Tunnetusti sosiaali-ja terveysalalla palkkaus ei ole kovin hyvä. Tai kyllä tuolla palkalla toimeentulee, mutta ei sillä juhlita.

kun minusta tulee Suomen seuraava diktaattori minulla onkin takataskussa, palkkojen uudelleen laskemis-ohjelma. Jossa ei kuluja tule lisää penniäkään.

Ohjelma toimii hyvin yksinkertaisesti, siinä lasketan jokaisen ammatin vaikutus yhteiskunnan pyörimiseen ja palkka lasketaan sen mukaan. Siis mitä suurempi on ammatin vaikutus kaiken toimimiseen, sen suurempi palkka.

Tärkeimpiä ammatteja esim. Sairaalan henkilökunta, poliisit, palomies-sairaankuljettajat, päiväkodin henkilökunta, vanhustenhuolto, siivoojat, roskakuskit, ruokakaupan henkilökunta....

Viimeisimpänä listalla tulevat ikävä kyllä esim. urheilijat, kansanedustajat, johtajat...

Olisi sellainen hyvinyksinkertainen taulukko, jonka mukaan jokainen ammatti pisteytettäisiin. Pisteytys kohtia voisivat esim. olla :

-Miten tämän ammattiryhmän lakko vaikuttaa yhteiskunnan toimivuuteen?

-Onko tässä ammatissa pakko palkata esim. sairasloma sijaisia?

-Miten yhteiskunta hyötyy tästä ammatista?

-Miten tämän alan heikentynyt osaamistaso vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin?

yms.

Ja tottakai minä diktaattorina saan pisteyttää... :)

Sitten toiseen asiaan, koskee työtä, minun työtä.

Minulla nousee suuttumispisteet kymmeneen kuullessani seuraavanlaisen väitteen: Niin te pakotatte lapset nukkumaan,vaan jotta itse saatte istua kahvilla.

Kerronpa pari faktaa:

Ryhmäkoot muodostuvat seuraavasti, yhdellä kasvatusvastuullisella (koulutetulla) saa olla vastuullaan joko 7 yli kolmivuotiasta tai 4 alle kolmivuotiasta. Jos ryhmässä on sekaisin molempia, lasketaan alle kolme vuotiaat kertoimella 1,75.

Eli ryhmäkoot ovat yleensä 21 "isoa" lasta ja kolme aikuista tai 12 "pientä" lasta ja kolme aikuista.

Jos käy hyvä tuuri talossa on ainakin yksi pk. apulainen, jonka vastuulla on periaatteessa, siivoaminen, pyykit, vaatehuolto yms.

Kaupungin päiväkotien tulee olla auki tarpeen vaatiessa 6.15-17.30, tämä koko aika pk. on siis oltava miehitetty. Jos yleinen työaika on päivässä 7.39h , varmaan ymmärtänette, että koko aikaa, kaikki työntekijät eivät ole paikalla.

Meillä viikossa on yksi koko talon infopalaveri, joka kestää n. tunnin ja jokaisella tiimillaä on oma tiimipalaveri, joka kestää noin tunnin. Ainoa aika jolloin palaverit voidaan pitää on päiväunien aika, koska silloin kaikki työntekijät ovat paikalla ja toisen ryhmän aikuinen voi tulla vahtimaan lapsia siksi aikaa.

Eli yhtenä päivänä kokotalon info, yhtenä oma tiimipalaveri ja yhtenä naapuriryhmän lapsien vahtiminen.

Vuodessa pidetään tarpeen mukaan 1-2 vasukeskustelua ja uusille lapsille aloitus keskustelu. keskustelu ja sen kirjaaminen tietokoneelle saa kestää 1,5h. Jokaisen työntekijän tulee tehdä aina kuudn viikon välein oma työvuorolistansa tietokoneelle ja antaa se tarkistettavaksi. meille työntekijöille kuuluu myös lakananvaihdot 4-6 viikon välein.

Vaatehuolto lankeaa myös työntekijöille, koska ei se yksi pka ehdi kertakaikkiaan. Vaatehuoltoa on kuravaatteiden pesu ja kuivatus. Yleesäkin ulkovaatteiden kuivaaminen ja sen jälkeen lasten omalle paikalle jakaminen jne. joka päivä täytämme myös sähköisen päiväkirjan lasten läsnäolosta, sekä lähetämme vanhemmille sähköisesti n. kerran viikossa infokirjeen tulevan viikon tapahtumista.

Retket ja tapahtumat pitää suunnitella ja järjestää, kuten myös askartelut yms. ja toivoa, että tarvittavat materiaalit on olemassa.

Ja unohdinko mainita lasten kasvunkansiot, jotka pitää päivitää ja laittaa kuntoon, valokuvineen kaikkineen.

ja tietysti jokapäiväinen vanhempien kanssa juttelu ja kuulumisten vaihto.

Tämän lisäksi on toki ne lapset ja se itse työ, joka muuten ei ole leikkimistä ja askartelua. Sen huomaa viimeistään kun jakaa yksin aamupalaa 10lle lapselle puhuen kahdessa puhelimessa ja parin vanhemman kanssa samaan aikaan. Tai pukee kahdestaan 21 lapselle päälle täyden kuravarustuksen tai riisuu ne hiekkaset ja kuraisent varusteet poi päältä.

Ja tähän on aikaa päivässä 7.39h Tietysti silloin kun kukaan työntekijä ei ole sairas.

Päiväunia ei ole pakko nukkua, sängyssä saa valvoa ja kuunnella satua tai musiikkia tms. Mutta lepohetki pidetään piste. Se kestää noin tunnin.

Itse kerkiän oikean kahvitauon, ilman mitään häiriötekijöitä pitämään n. kerran kuukaudessa.

Ja esimerkiksi, meidän talossa on tällä hetkellä hometta, joten joudumme puolenvuoden sisällä muuttamaan. Pakkaamaan ja purkamaan, työaikana ja ai niin, ne lapset... ja kopiokone on rikki, tietokone ei toimi, lasten sängyssä on hämähäkki, paidallani on oksennusta ja Teuvolla on ripuli... APUA!!!!!!

Että tällaista tänään.

mulle riittää kun...

Tottakai ihmisellä on unelmia ja on hyvä ollakin. On minullakin, se ihana ullakkohuoneisto tai oma maalaistalo, jossa saisin elää vapaana taiteilijana ja pitää luomu tilaa.

Ja se lottovoitto olisi kiva, niin ei tarvitsisi murehtia raha-asioita. Se kun on niin turhaa energiaa vievää. Jos voittaisin lotossa, maksaisin siskojeni asuntovelat pois ja ostaisin tädilleni uuden auton. Ainakin ensiksi ja sitten oman kämpän.

Mutta, nyt eletään tätä päivää, on tämä realistinen elämä.

Mikä siinä riittää? Riittää, että on tyytyväinen elämään.

Mikä minulle riittää?

-Minulle riittää, kun saan aamuisin herätä ilman että ahdistaa niin, että haluaisin vain nukkua tai kuolla.

-Minulle riittää kun on edes sen verran rahaa, että pystyy maksamaan laskut ja ostamaan ruokaa ja ehkä joskus jonkun uuden leffan, eikä tili ole kamalasti miinuksella sen jälkeen

-Rauhallinen koti

Nämä kolme asiaa riittävät minulle, jos ihan ruohonjuuritasolle mennään.

Sitten on tietysti extra-elämänlaatua nostavia asioita.

- Työ

-Kunnon telkkari ja kotiteatteri :)

-Terveet kissat

-Kaunis koti

-Ystävät

-Extra raha

-Hyvät unet

-Joku mukava tietty ihminen, jonka kanssa synkkaa

-Hyvä ruoka

-Ambulanssit

-pii-paa autot yleensäkin

Kyllä tämä minulle riittää, silloin on kaikki oikein hyvin.

askartelua

Päätin kuitenkin vähän askarrella. Ajattelin että se laimentaa ahdistusta. No tällaista tuli, en oikein vain tiedä mitä teen näillä korun tapaisilla. Katsokaas kun ahdistaa niin kaikki ahdistaa, jopa se, että kaikkien muiden tekemät korut ovat hienompia.

Mutta aina voi sanoa, että se rakas sukulaislapsi askarteli nämä....

No joo huomenna tuntuu paremmalta.

Sattumien summa

No ensin kevennystä.

Viime viikon sunnuntaina eli n. viikko sitten minun piti päästä kellariin. Avatessani oveni, koko poraskäytävä kaikui kuorsauksesta. Siinä kellarin oven edessä se mies sitten nukkui, enkä minä sitä ylös saanut. No soitto 112 ja hei se olen taas minä. Siellä puhelimen päässä oli erittäin mukava miespäivystäjä joka ymmärsi hyvin tilanteen. Hetken kuluttua saapui poliisipartio paikalle, he saivat työtä tehtyään miehen hereille. Saivat hänet kammettua ylös ja porras tasanteelle, jossa odotin sitä kellariin pääsyä. Toinen poliiseista käski miehen pyytää anteeksi neidiltä, kun tuollei oven edessä nukkui. Mies pyysi anteeksi ja heidän matkansa jatkui kisahallin putkaan nukkumaan. ( Poliisit eivät siis menneet nukkumaan vaan se mies)

Mutta asiasta kolmanteentoista.

Kesäloman viimeinen viikko menossa. Luin tuossa jotain kovin hyvää viikko lehteä ja siinä puhuttiin masennuslääkkeistä.

Hirveän moni haastatelluista oli aikuisikäisiä, joilla oli masennus tai lääkkeiden syönnin tarve puhjennut yht´äkkisesti jonkun tapahtuman yhteydessä. Esim työpaikkakiusaus, vaikea ihmissuhde, lapsen saanti, läheisen kuolema yms.

Moni kysyy minulta saadessaan kuulla, että sairastan masennusta, että millon se alkoi, miksi se puhkesi?

Juu, no kohdallani se on hiukan monimutkaisempi juttu.

Arvioisin, että ensimmäiset vakavat masennuksen merkit, kuten itsetuhoiset ajatukset ja halu vain nukkua esiintyivät teini-iässä, joskus 16 ikävuoden korvilla. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan niin kaikki on ollut enemmän tai vähemmän vaikeaa siitä lähtien kun täytin kahdeksan.

Ensimmäisen kerran lääkärin apua hain puolitoistavuotta sitten ( olen nyt 30). Yritin kyllä kerran kun olin parikymppinen, mutta lääkäri viittasi minua kintaalla ja sanoi, että ei sinussa mitään vikaa ole, laiska vaan.

Mielestäni se oli enemmänkin elämää ja siitä on selviydyttävä. Olen mestari peittelemään ja valehtelemaan. kun masennukseni tuli julki, moni järkyttyi: ai sinä, sinähän olet aina niin iloinen. Juu, ihmisten parissa kyllä, yksin ollessani olin valmis ampumaan aivoni takaseinään.

Ahdistus ja paha-olo oli läsnä 24 tunti vuorokaudessa 365 päivää vuodessa, sitä pystyi vähän hiljentämään välillä, mutta se eli minussa koko ajan.

Oli hiukan hankalaa selittää ensimmäisen kerran psykiatrin vastaanotolla mistä kiikastaa. Kenellekään en kertonut, koska pahaanolooni ei ollut mitään syytä. Kaikki asiani olivat noin päällisinpuolin oikein kunnossa.

Mutta kun perustus on laho, niin ei siitä mihinkään pääse vaikka kuinka rakentaa.

En varmaan edes osaa kertoa kaikkia oireitani, mutta yritetään: suunnaton itseviha, (joka näkyi ja tuntui monin eri tavoin, aina piti suorittaa, saada kaikki hyväksymään, olla täydellinen) Ei ole mitään kamalampaa tunnetta kuin tulla hylätyksi tuossa vihassaan, alinomainen ahdistus ihmisten keskuudessa ja yksin ollessa, syömishäiriöt, itsetuhoisuus ( kaikissa sen mahdollisissa muodoissa), väsymys, uupumus, itkuisuus, alakulo, hirveät pelot.....

Ja lista jatkuu.

Entä nyt, masennus on osa minua. Lahonnutta perustaa ei voi kaivaa kokonaan pois, ettei talosoru, vaan sitä on korjailtava hiljakseen. Istumalla terapiassa ja puhumalla. Ja talo pysyy pystyssä, kun popsii lääkkeitä.

Kuka minä siis olen? Minä olen ihminen, joka sairastaa masennusta.

Se minä olen, kaikki muu tulee sen jälkeen, koska se on osa minua. Minä en osaa vieläkän sanoa (eikä kukan muukaan) tulenko koskaan pääsemään eroon lääkkeistä tai tämän sairauden mukanaan tuomista pohjakosketuksista. No sen voin ainakin sanoa, että nyt voin 100x paremmin kuin ennen avun hakemista, mutta kuitenkin sairas edelleen.

Mutta se on kuka minä olen.

Sattumien summasta sairas.

elämää kuvissa, kulinaa evissä.

No niin, tässä ensi alkuun esittelen teille yhden, niistä monista ihanista synttärilahjoista, joita sain. Siskoni maalasi minulle ihanan taulun, siinä he ovat: Kukka ja Kalle Sitten siirrytään lävistyksiin, tässä alla ovat esillä kaikki suuni ympäristössä olevat.
Jos laittaa ompeleet aina ylhäällä olevista koruista alhaalla olevaan, saa aikaiseksi erittäin hyvän laihdutuskuurin. Sillä voi myös estää itseään puhumasta läpiä päähänsä... :) Kuvassa oikealla oleva on uusin. Naamassa vasemmalla.


Tässä vielä myös tämä silmäkulma. Kyseessä on siis vasen silmä.

Sitten pari ompelusta. Tuohon lattiaseepratyynyjen kaveriksi ompelin satu-muumi kankaasta toiset lattiatyynyt, koko n. 70x70. Pidän kovasti tuosta kankaasta, se on ostettu Kampin keskuksen Finlaysonin myymälästä. Arabiakeskuksessa on muuten myös Finlaysonin sekä Arabian tehtaanmyymälät, kannatta käydä. Alennuksia ja kakkoslaatua halvalla. 6 ja 8 ratikalla pääsee melkein oven eteen.

Tuo ihanan pehmoinen seeprakangas taasen on Matan tekstiilistä, joka sijaitsee Hakaniemessä.

Sitten vähän ylesiä tuntoja, nyt kun olen lomalla on minula tauko terapiastakin. Siksi, että halusin lomaa ilman mitään pakollisuuksia ja Kela korvaa vain 80 käyntikertaa vuodessa, eli taukoja on pakko pitää.

Huomaan, että se vaikuttaa minuun, Ei pääse puhumaan, ei voi kenellekään määkiä syvimmistä tunnoistaan. Rehellisesti, sen enempää miettimättä.

No onneksi hoitosuunnitelmani sisältää vielä ainakin kaksi vuotta terapiaa, riippuen tietysti Kelasta ja minun rahavarannoista.

Puhumisen pute näkyy eniten unissa, näen pelkkiä painajaisia. Hyvin erilaisia, mutta aina ahdistavia.

Mutta nyt tauolla huomaa kuinka paljon apua terapiasta on ollut, on oppinut ymmärtämään itseään. Miksi minä olen tällainen ja mitkä syyt siihen ovat johtaneet.

Nyt kun mittarissa on kolmekymmentä, pohtii joitain asioita. Mennyttä ei saa takaisin ja siitä ei saa hyvitystä.

Otetaan esimerkki elämästäni; olen aina inhonnut koulua ala-aste varsinkin oli tuskaa. Vaikka olin keskiverto-oppilas, koin aina itseni erilaiseksi ja jotenkin ulkopuoliseksi. Huonommaksi kuin muut. Perjantain oli vain autuutta, kun tiesi, että edessä oli vapaata. Ja ne päivät kun loma alkoi, niitä muistan ilolla.

Nyt kun on käynyt asioita läpi ja ymmärtänyt, mistä tuo on kaikki on johtunut, tekee se asian paljon helpommaksi ymmärtää. Mutta vaikka asian ymmärtää, se ei poista sitä. Ja sen hyväksyminen ottaa välillä tiukoille.

Välillä tuntuu vaikealta hyväksyä, että kaikki ne haavat ovat osa minua ja niiden kanssa on opittava elämään.

Kukaan ei tule minulta pyytämään anteeksi ja hyvittämään. En saa niitä vuosia takaisin.

Paha ei saa palkkaansa.

Otan esimerkin elämäni ulkopuolelta, sillä en näe mitään syytä syyllistää ihmisiä, jotka menneisyydessä ovat tahtoen tai tahtomattaan minulle aiheuttaneet haavoja. Se ei hyödytä ketään. Kosto ei koskaan tee mieltä yhtään sen paremmaksi.

Niin, siis se esimerkki: Nainen raiskataan.

Oletetaan, että tekijä saadaan kiinni ja nainen ymmärtää, ainakin silloin tällöin, että vik ei ollut hänen. Mutta hänen on elettävä loppuelämänsä sen kanssa, että hänet on raiskattu. Ehkä sovussa, mutta muistot tulevat olemaan hänen päässään aina. Kukaan ei tule häneltä pyytämään anteeksi, yhteiskunta tai elämä ei tule hyvittämään asiaa hänelle mitenkään.

Sitä ei voi repiä irti, muistoja ei voi kaivaa aivoista pois. Sen kanssa on elettävä, yritettävä päästä siihen, että niin voi tehdä. Saamaan muistot vain muistoiksi. Ei se ole helppoa, mutta se on ainoa keino.

Tapahtunut on tapahtunut ja sitä ei mikään muuta.

Sitten vain mietitään, että miten tästä eteenpäin.

Toivotaan, uskotaan ja rakastetaan.

Ja hoetaan, että huomenna on paremmin, edes hitusen.

Lomalla

Olen lomalla.

Paljon olen saanut aikaiseksi ja silti en mitään.

Tuossa viime viikonloppuna sitten rikkoutui se 30 ikävuoden rajapyykki. Olen siis aikuinen... Hah- ihan kuin olisinkin.

Olen tavannut ystäviä, ommellut ja sisustanut, ostanut uuden television kotiteattereineen ( ja tottakai asentanut sen ihan itse), rei´íttänyt naamaani ja toki saanut taas soitella palokuntaa.

Ja tietysti tuhlannut rahaa, musiikkiin ja leffoihin.

Edessä olisi vielä ainakin reissut Kirkkonummelle, Hyvinkäälle ja Turkuun.

Pojat nauttivat, kun olen kotona. Vanha-kukka vaan kärsii kuumuudesta. Hän nukkuukin aina auki olevan parvekkeen oven edessä.

Palailen taas, kunhan aivoni alkavat tuottaa jotain viisasta, ovatko nuo sitten koskaan tuotaneetkaan... :)

Sänky

Vaikka minulla ei olekaan noin hienoa sänkyä, on minulla silti hyvin monimutkainen suhde sänkyyni ja siinä nukkumiseen.

Minulla on sellainen ihan tavallinen 160cm leveä sänky.

Eilen illalla, kun menin nukkumaan rupesin asiaa syvällisesti pohtimaan.

Minä tarvitsen oman sängyn ja vähintään 120cm leveän. Kyllä minä pystyn nukkumaan kapeammassakin, mutta siinä on paikat mustelmilla.

Pevittäydyn hyvin lahjakkaasti koko 160cm leveydelle, pitää olla kunnon asento, että voi nukahtaa.

Yleensä olen mahallani, jalat taitettuna sivulle ( vaikea selittää, mutta se on mahdollista) ja kädet pitkin pituuttaan molemmilla sivuilla. Tai sitten selällään ja sellainen x-asento.

On tutkittu ja todettu, että

A)minun kanssa samassa sängyssä nukkuminen on tuskaa

B) minä en pysty nukkumaan jos sängyssä on joku muukin. Kssat menee vielä, koska ne osaa väistellä ja häipyä jos tarvitsee.

En vain pysty ja kykene nukkumaan, jos sängyssä on joku toinen, koska...

...en voi asettua haluamaani asentoon

... tarvitsen 1-2 peittoa itselleni

...En voi yöllä heräillä ja ruveta lukeaan tai istuskella muuten vaan

... herään joku kerta, kun toinen liikahtaa, tai pitää ääntä.

...minun pitää saada nukkua kunnolla, tai seuraavana päivänä on helvetti valloillaan.

... en voi yöllä sängyssä pyöriä ja hyöriä ja vaihtaa asentoa rauhassa.

Minulla on onneksi ratkaisu pulmaan ( siis ottaen huomioon, että joskus kävisi ihme ja Homssu löisi hynttyyt yhteen jonkun kanssa).

OMAT MAKUUHUONEET!

Uskon, että se olisi monen avioliiton pelastus ja riitojen lakkaaminen.

-Oman makuuhuoneen saisi sisustaa ihan oman mielensä mukaisesti.

-Omassa makuuhuoneessa voisi sytyttää valot aina, kun tuntuu siltä.

-Omassa makuuhuoneessa, saisi tehdä jutuja ihan rauhassa pelkäämättä, etä toinen herää.

-Ei tarvitse herätä yöllä kun toinen hiipii sänkyyn tai aamulla kun toinen herää.

-Aamulla ei tarvitse olla hiljaa ja hiiviskellä. Tai illalla ( inhoan sitä.)

-Saa olla ihan rauhassa aamumörkö.

-Jos toinen on kipeä, ei sen toiden tarvitse olla sen oksentavan vieressä.

-Riidan sattuessa kummankaan ei tarvitse rikkoa selkäänsä sohvalla.

-Jos haluaa murustaa omaan sänkyynsä siitä vaan.

-Kukaan ei mäkätä, jos sänky on petaamatta, tai makkari sotkuinen.

Syitä on olemassa vaikka kuinka.

Nyt joku fiksu ajattelee, entäs se ihana läheisyys ja seksi?

No kuka on sanonut, että sitä läheisyyttä ja seksiä pitää harrastaa illalla sängyssä... ( ja kuinka moni oikeasti kokee mukavaksi nukkua kietoutuneena toiseen, kysykää miehiltä...)

Ja voihan aina tehdä ihania retkiä toisen makuuhuoneeseen ja sitten palata omaan sänkyynsä nukkumaan rauhassa.

Miettikää nyt vaikka muumeja, onnellinen ja pitkä liitto takana, ja kas, molemmilla oma makuuhuone!

I rest my case!

Uskotaan, uskotaan

Jos joku on mielenkiintoinen asia, se on uskonto ja yleensäkin uskominen. Olen sitä mieltä, että jokaiselle ihmisellä on tarve uskoa johonkin, sillä elämässä on liikaa asioita joita ei pysty järjellä selittämään.
Ateistitkin, jotka eivät usko mihinkään, uskovat, että ei ole mitään.

Kukaanhan meistä ei voi sanoa mikä on totta ja mikä ei, sillä kukaan meistä ei voi tietää. Minusta uskomisen tärkein tehtävä on antaa ihmiselle jonkinmoista rauhaa ja ymmärrystä elämään.

Pakkohan on myöntää, että uskonnon varjolla tehdään paljon pahaa. Lahkoja, sotia, kuolemaa, surua, mutta nyt näihin asioihin en ota kantaa, vaan uskomiseen yleensäkin.

Minun uskoni on mutkikas juttu. Olen pienestä pitäen uskonut johonkin, epämääräiseen, jollakin kuudennella aistilla. Tulen perheestä, jossa äiti on juutalainen ja isä kuuluu ev.lut kirkkoon. Meistä lapsista tuli ev.lut kirkon jäseniä.
Meillä ei koskaan uskonto esittänyt minkäänlaista roolia kotona.

Kävin rippikoulun, kun kaveritkin kävi. Ei sillä sen isompaa merkitystä ollut.
Ripikoulun jälkeen aloin kuitenkin kiinnostua tarotkorteista, telepatiasta yms. ns. kuudennenaistin opeista.

Elin kovasti etsikkoaikaa, sillä elämässäni oli ollut paljon suuria muutoksia ja ensimmäiset masennuksen oireet alkoivat tuntua minussa.

Olin lukion viimeisellä luokalla, kun uskonelämässäni tapahtui kännös. Tutustuin ihmisiin, jotka olivat vahvasti uskossa, kyseessä oli siis kirkon sisällä toimiva pieni ryhmä. Erittäin hyvän ystäväni perhe oli toiminnassa mukana.

Kun minulle kerrottiin heidän opistaan, joka siis perustui raamattuun, koin ensimmäisen kerran, että tässä voisi olla vastaus. Vastaus pahaanolooni ja vastaus kysymyksiin, jotka olivat kovasti kaivertaneet mieltäni.
Perusajatuksena on se, että on olemassa taivas ja helvetti.
Taistelua käydään ihmissieluista.
Valinnoillaan, tekemisillään ( synneillä) yms. Ihmiset antavat osia elämästään saatanan vallan alle. Ja nämä osat on puhdistettava, että pääsemme lähemmäksi ja lähemmäksi jumalaa ja pahaolo katoaa.
Raamatussa on erittäin paljon kohtia, millä tämä olisi helpompi selittää ymmärrettävästi, mutta enpä tuota teosta nyt ala lainaamaan.

Sitä mukaan kun ihminen tunnustaa syntejään, nämä alueet puhdistuvat ja demonien ote heltiää.
Tähän uskonnonharjoittamiseen kuului myös karismaattisten lahjojen arvostusta, esim kielilläpuhumisenlahja, profetoimisenlahja, esirukouksenlahja....
Kyllä olen itsekin istunut sessioissa, joissa minusta on ajettu demoneja ulos.( kaikkeen tähän löytyy perusteet raamatusta)

( jos kiinnostaa kamalasti, tutustukaa esim. nokia missioon)

Päästään siihen syntilistaan, jonka avulla demonit saivat sinusta otteen: new age, tatuoinnit, lävistykset, homous, telepatia, tarot, ennustaminen, esiaviollinenseksi, noituus... Tässä siis vain pieni osa ( kaikki nämä löytyvät tavalla tai toisella raamatusta)

Koska itse olin hyvin syvällä uskonnossa ja olin valmis tekemään kaikkeni päästäkseni lähelle jumalaa ja saadakseni pahanoloni loppumaan. Poltin kaiken epäjumalaisen musiikin hyllystäni, elokuvat, kirjat, esineet, kaiken joka oli edes jotenkin epäjumalallista. Tein elämästäni synnitöntä.
pahaolo ei vaan kamalasti kadonnut. Ja syyllisyys oli kovin ahdistava tunne. Koin kuitenkin syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja olin osa perhettä. Mutta hinta oli, että itsensä ja inhimilliset ominaisuudet pitää kieltää ja olla jotain muuta. Olla hyvä ja synnitön.

Raamattu on täynnä myös kauniita ja ihania sanoja, lainaan erästä, joka oli minulle tärkeä kohta:
"Sillä minä olen varma siitä, ettei
kuolema, eikä elämä, ei enkelit, eikä
henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset,
ei voimat,
ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään
muu luotu voi meitä erottaa Juma-
lan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa,
meidän herrassamme"
Room. 8:38-39

Olin niin varma uskostani, että olin vakuuttunut, että minusta tulee pappi. Hainkin lukemaan teologiaa yliopistoon, mutta en päässyt.
Olin kuitenkin mukana aktiivisesti kotikuntani kirkon toiminnassa.
Olin myös hallintoelimissä, olin mukana kirkkovaltuustossa, kirkkoneuvostossa, taloudellisessa jaostossa ja nuorisotoimen johtokunnassa. Olin myös kunnallisvaaliehdokkaana, puolueena kristillisdemokraatit.

Olin vähän yli 20, kun hyvä ystäväni muutti pois suomesta. Uskontoni alkoi hiljaa hiipua, kuitenkin kivun saattelemana. Uskonnon hiipumiseen auttoi se, että rakastuinkin vielä kaiken lisäksi.
Pari vuotta sitten tein lopullisen päätöksen ja erosin kirkosta. Koska en halua kulua yhteisöön, jonka oppeihin en voi samaistua, joka on suuremmilta osin ihmisen luomaa, ja luotu, että saadaan pidettyä kansa kurissa.
Esimerkki, en millään voi kuulua yhteisöön, jonka mielestä seksuaalinensuuntautumiseni ( eli se kuka minä olen) on syntiä ja pahasta.

Mihin minä sitten nykyisin uskon?
Uskon Jumalaan. Tai en tiedä onko se Jumala, mutta nimitän sitä Jumalaksi. Minun Jumalani on suuri voima, suuri rakkaus, joka pitää huolta. Minun uskossani ei ole syntiä. Minun uskossani Jumala on kaikkialla, luonnossa, eläimissä... kaikkialla.
Uskon maailmaan, jota ei välttämättä kaikki tiedosta olevan olemassa, luotan ns. kuudenteen aistiin, intuitioon, telepatiaan, ennustamiseen, karmaan ja siihen, että kaikella on tarkoitus.
Kaikella on aikansa ja kaikella on tarkoitus. Me emme sitä ehkä ymmärrä, mutta uskon, että kaikilla on täällä päämäärä. Päämäärä, johon pädymme, omien valintojemme kautta. Me kaikki olemme pohjimmiltamme hyviä.

Uskon, että kuoltuamme sielumme jatkaa matkaa, seuraavan kehoon ja kerää sen kehon kautta kokemuksia.
Uskon, että hyvä palkitaan, jotenkin, pienillä teoilla. Jos annan ilmaiseksi pussillisen vaatteita jollekin, palaa se teko aikanaan takaisin minulle.

Siinä siivu siitä mihin uskon. Mielestäni usko on myös asia, joka muokkautuu ja kasvaa ajan myötä.

Jossain kohtaa raamattua lukee: täydellisessa rakkaudessa ei ole pelkoa.

"Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rak-
kaus, nämä kolme; mutta suurin niistä
on rakkaus"
Kor 13:13

ompeluksia ja kesää

Tässä on kukkaloistoa, ihan tosta meitin parvekkeelta.

Tässä on Homssun kesätukka, siihen ei vaikuta maan vetovoima vaan pilvien vetovoima. Ei, siinä ei ole mitää hiustuotteita.

Tässä on kaksi aivan ihanaa 90X90 lattiatyynyä, joihin ompelin päälliset ihanan pehmeästä seeprakankaasta.

Tässä on rahini uusi päällinen.

Ja pitihän samalla ommella rahiin sopivat tyynyt.

samaa kangasta, eri värejä.