Häiriö syömisessä

Luulen, että ihmosten ensimmäinen mielikuva puhuttaessa syömishäiriöstä on luurangonlaihaksi laihtunut anorektikko.

Harvoin tullaan ajatelleeksi, että normaalipainoiset, saati muodokkaat ihmiset ovat syömishäiriöisiä.
Jos on normaalinkokoinen, mitäs ongelmaa siinä silloin muka on ?
On siinä.

Vähän omaa historiaani.
Olin alle kymmenen, kun tajusin olevani ruma ja lihava.
Vääränlainen. Kaikki muut tytöt oli jotenkin kauniita ja tyttömäisiä.
Ongelmana oli myöskin jo silloin omaamani vahva oma tyyli . Halusin lyhyen tukan, sellaisen  Annie Lennox meets MacGyver.

Vaatevalintani saattoivat myös olla hyvin omalaatuisia.
Kotitilanne oli hyvin vaikea.
Sairastin aivokasvaimen vuonna 1987, sen jälkeen isäni sairastui henkisesti ja vanhempani alkoivat puuhaamaan avioeroa.
Olin ujo ja ahdistunut. Silloin toki minut koettiin vain kiltiksi ja se oli silloin hyvin tavoiteltu ominaisuus. Huolellisuus ja käytös aina kymppi.

Siitä lähtien olen laihduttanut. Onnistumatta siinä koskaan.
Nyt melkein 40-vuotiaana arvet ovat jo niin syvät, että saaneeko niitä koskaan korjattua.
Lukioaikoina aloin oksentelemaan. Himoliikkujakin olin. Silti, koska tunnesyöjä, en koskaan laihtunut, niin, että kukaan huolestuisi.

30-vuotiaana, kun sain viralliset diagnoosit, lopetin liikkumisen, en enää jaksanut. Lihoin 20 kiloa.
Kärsin.

Miten ongelmani näkyvät elämässäni nykyään? No joka päivä ja paljon. En kykene syömään tai juomaan yhtään mitään miettimättä mitä se vartalolleni tekee. Inhoan itseäni. Mietin miten hyvitän tämän syömisen, pitäisikö liikkua enemmän vai paastoya loppupäivä.
Saan morkkiksen.
Inhoan täynnä oloa. Tykkään näläntunteesta. Koen onnistuneeni, kun minulla on nälkä.
Mutta pidän syömisestä. Joten en ole laiha.
Liikunta on minulle pakkopullaa, teen sitä vain ja ainoastaan, etten lihoaisi. Rangaistus syömisestä ja taas syyllisyys ja pahaolo, jos en ole mielestäni liikkunut tarpeeksi (usein en ole).
Liikkumisella voi myös ansaita. Kun teen tarpeeksi pitkän lenkin, voin palkita itseni.

En voi sietää vartaloani.
En ole koskaan sietänyt.
Koen inhoa , jokaista makkaraa ja selluliitti muhkuraa kohtaan. Pahaolo laittaa itkemään.
Mietin usein millaista elämä olisi, jos olisi sinut kroppansa kanssa.

En osaa sanoa onko tämä syy vai seuraus.
Tämä kaikki käärittynä kauniiseen pakettiin, vaikean ja masennuksen ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa on aika sotku.
Että mikä oire johtuu mistäkin ja mitä tässä nyt sitten hoitaisi.
No otan kaikki yhtenä pakettina.

Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Sen kanssa on vain elettävä.
Koitettava, jos vaikka oppisi.
Jos vaikka joskus.
Tai sitten ei.

Syksy

Hello!
Yritän taas aktivoitua tälläkin saralla.
Olen ollut saamaton, siksi ei ole tullut kirjoituksiakaan. Kissahommia teen edelleen. Eli luonani asuu enemmän ja vähemmän sijaiskotikissoja, jonka lisäksi teen loukutuskeikkoja, juoksen mirrien kanssa eläinlääkärissä, kerään lahjoituksia ym.

Tällä hetkellä kaikki sijaiskotilaiset ovat pentuja, emot eivät ole kuvioissa mukana, kuka mistäkin syystä. Pennut ovat kuitenkin, jo sen ikäisiä, että pärjäävät oikein hyvin kiinteällä ruualla. Saavat toki kaikenmaailman lisäravinteita kasvua tukemaan.

Syksy, pimeys ja kylmyys ottavat todella koville. Haluaisin vain nukkua, muutenkin viimeinen kuukausi on ollut todella matalapainetta.
Kaikki ahdistaa, elämä ahdistaa. Kun kaikesta puuttuu ilo, on se todella raskasta. Kaikki on vain harmaata.

Minä täytän ensi kesänä 40.
Varsinaista ikäkriisiä minulla ei ole. Tuo 40 on vaan niin kovin aikuinen ikä.
Pakko pohtia välillä onko shokkivärinentukka ja lävistykset, jotenkin säälittäviä tämän ikäisellä. Tai yksisarvisten-fanitus.
Onko aikuisilla joku ulkonäkökoodi, jota pitäisi noudattaa?

Mietin myös näitä sairauksiani. Minulle nimittäin tässä joku aika sitten sanottiin, että tämän ikäisen pitäisi olla jo sinut vartalonsa kanssa.
En ole.
Minulla on edelleenkin syömishäiriö. Poden edelleenkin huonoa omaatuntoa jokaisesta syömästäni suupalasta. Olisin mieluiten syömättä, mutta en voi. Kun syö,niin pitää liikkua. En liiku tarpeeksi syömisiini nähden, en tykkää. Kyllä, olen sairas.

Olen ahdistunut ja masentunut. Reipas suorittaja. Minulle sanottiin, että olen niin vahva. En haluaisi, sekin on minun kohdalla sairautta. Itsepäinen kyllä olen, se on ihan vain sukuvika.

Pitäisikö aikuisen olla jotenkin seesteinen?
Saako aikuisen vaatehuone pursuta lattiasta kattoon tavaraa (epäjärjestyksessä),niin, että sekaan ei mahdu?

Toisaalta olen äärettömän tyytyväinen, että vanhenen. Saan olla vanha,väsynyt ja ruma.

😂

Katsokaa yle areenasta Jenny+  uusia toisen kauden jaksoja, suosittelen.