Onneksi on ollut läppäri ja netflix, on sentään ollut jotain tekemistä. Pihalla olen puuhaillut, pessyt kiviä, laittanut hiekkaa ja leikannut nurmekin jo aika monta kertaa. Katonkin olen putsannut, kahdesti. Ensin kaikki talven ja syksyn risut ja lehdet ja parin päivän päästä ,tonttini jättikoivu päätti varistaa kaikki norkkonsa kerralla.
Niitä muuten oli, aivam järjettömästi. Niinä parina lämpimänä päivänä kävin jo uimassakin, nyt oli taas veden lämpötila laskenut +9 asteeseen, joten saunasta kävin dippaamassa itseni veteen ja siinä se olikin.
Lippe toki viihtyy mökillä, mutta myös Valma-kissa on osoittanut viihtymisen merkkejä. Pari kertaa on karannut talon alle, mutta palasi omin päin sisälle mökkiin.
Linnunlaulu on maailman parasta musiikkia ja aurinko ja lämpö ovat aivan ihana asia.
Kuitenkin päiväpäivältä huomaan ahdistuksen, joka jostain syystä peittää minut kuin musta huntu.
Tänään menin laiturille istumaan, kuuntelemaan ja katselemaan vettä, jotta sieluni hiljenesi edes hetkeksi. Ei ole mitään kauniinpaa, kuin auringonsäteet veden pinnalla.
Maalla ollessani en voi olla miettimättä isääni, joka viihtyi mökillä, ihanalla mökillä, joka on nykyisin siskoni hyvässä hoidossa.
Tiedän, että sama ahdistus ja paino vaivasi isääni koko elämän. Ymmärrän häntä koko ajan paremmin ja paremmin. Tämä on helvettiä. Kipu joka jäytää saisällä ja se ei lopu.
Isäni etsi ratkaisua ja vastauksia, millä saisi kivun hiljenemään, sielun rauhalliseksi.
Isäni ei saanut vastausta työstä, ei menestyksestä, ei rakkaudesta. Ainoan jonkinlaisen rauhan hän löysi luonnosta, sen salatusta elämästä.
Kuitenkin viime vuosikymmeninään hän etsi vastausta lääkkeistä ja alkoholista. Sieltä sen löytää hetkeksi, mutta lopulta se on raaka tie joka tappaa.
Isälläni oli eräässä vaiheessa tapana kerätä pieniä kiviä, maalata ne mustaksi ja maalata niille silmät, sitten piilottaa niitä metsässä koloihin ja pieniin salaisiin paikkoihin. Sitten kun joku kurkisti sisään, sieltä tuijottikin silmät takaisin. Eräs perhe, jopa keräili näitä silmäkiviä tietämättään, että ne olivat isäni tuotoksia.
Koska tiedän kantavani samaa pimeyden huntua, jota isäni kantoi. Ainoa ero meillä on, että minä olen jo oivaltanut sen mitä isäni ei koskaan oivaltanut, tähän ei ole lääkettä tai parannusta, tämän kanssa on elettävä. Opittava rakentamaan elämä niin, että se on mahdollista. Viimeisinä vuosinaan, isäni ehkä sai jotain oivallusta tästä, muuttaessaan asumaan mökille, melkein ympärivuotisesti.
Tätä on vain kannettava, sen kanssa on elettävä. Mutta ainakin toistaiseksi olen huomannut, että se on mahdollista.
