Olen kirjoittanut, vaikka kuinka monta luonnosta blogitekstiksi. Mikään niistä ei ole tuntunut hyvältä ja julkaisuväli on vain pidentynyt ja pidentynyt.
Onneksi pakollinen paha joulu on ohi, ollaan jo voiton puolella. Joulu ja välipäivät menivät vain maatessa, lukiessa ja leffoja katsoessa.
Lähdin heti uudenvuoden jälkeen siskoni luokse Vantaalle, pitämään seuraa hänen tyttärelleen, joka on myös kumma-tyttöni. Sillä väantaalla joululoma jatkui aina loppiaiseen saakka ja vanhemmilla työt silti alkoivat.
Tämän takia kissat, muuttivat pariksi viikoksi Takkutukan luo,a joten joulunaika ja uusivuosi vietettiin saman katon alla kaikki seitsemän. Siis Takkutukka, minä, Lippe, Allu, Valma, Olga ja Helmi.
Uusivuosi meni normaaleissa merkeissä, sisällä, television ja aradioiden ollessa päällä ja verhojen ikkunoissa, sillä Lippe on pahasti paukkuarka.
Vantaa-viikko meni täysin kumma-tyttöni kanssa. Aamusta iltaan olimme yhdessä. Kummaa ihmetytti vain yksi asia, miten on mahdollista, että minä olen aikuinen ja silti menen samaan aikaan nukkumaan kuin hän, tai joskus jopa aikaisemmin. No minä tarvitsen paljon unta, että jaksan.
Miten muuten sitten menee. Kas, kummaa, enpä kehuisi. Onneksi ollaan keväänpuolella ja valo lisääntyy, hitaasti, mutta varmasti.
Siinä ne hyvät uutiset olivatkin.
Ahdistus ja pahaolo on yhä edelleen samalla tasolla.
Yhä edelleenkin käyn läpi psykiatrian keskuksen syksyistä päätöstä lopettaa hoitosuhteeni ja sen mukanaan tuomaa lannistuneisuutta.
On niin äärettömän lannistavaa kuulla, että heidän puoleltaan on kaikki voitava tehty. Niin varmaan onkin, paljon on minulle siellä tehty tutkimuksia, aina pään magneettikuvauksesta musteläiskätesteihin.
Mutta jotenkin koen jääneeni niin tyhjän päälle. Vaikka olen itse aina osannut etsiä tietoa uusimmista tutkimuksista masennuksenhoidossa ja lääkityksestä, niin hoitosuhteen olemassa ollessa, pystyi säännöllisesti keskustelemaan näistä asioista asiantuntijan kanssa. Ja yhä edelleen koen, että ulkopuolinen keskusteluapu olisi hyväksi. Koska kavereille tai Takkutukalle puhuessa, tulee olo ettei kuitenkaan halua kuormittaa omilla ongelmillaan.
Ammattilaisen kanssa puhuessa on kuitenkin se tieto, että tuon ainoa tehtävä on kuunnella minua ja siitä se saa palkkaa 😀
Kun on vielä vahvistunut, että minua ei voi korjata tai saada paremmaksi, mielessäni pyörii yhä uudestaan ja uudestaan yksi lempielokuvani, perhosvaikutus ( the butterfly effect) ja siitä se ohjaajan versio. Ohjaajan versiossa on eri loppu, kuin teatterilevityksessä olleessa.
Perusjuoni: kovia lapsuudessa kokenut poika huomaa aikuosena pystyvänsä palaamaan päiväkirjojen avulla menneisyyteen ja muuttamaan asioita, näin tekemällä hän toivoo pystyvänsä pelastamaan hänelle tärkeitä ihmisiä. Kuitenkin, joka kerta kun hän muuttaa asioita ja palaa nykyisyyteen ei asiat olekaan menneet hänen toivomallaan tavalla.
Elokuvassa on kohta, jossa hän käy ennustajalla ja ennustaja sanoo hänelle, että sinun ei olisi koskaan pitänyt syntyä. Lopuksi hän tajuaa ratkaisun ja ymmärtää, että hänen rakkaiden elämä olisi mennyt hyvin, jos häntä ei olisi synrynytkään. Nionpä hän palaa takaisin äitinsä kohtuun ja tappaa itsensä sinne.
En voi mitään ajatukselle, että ehkä minunkaan ei olisi pitänyt syntyä ( rauhoittukaa, olen luvannut, että nyt kun täällä kerta ollaan, niin peli katsotaan loppuun asti).
Olen ollut koko elämäni ahdistunut ja masentunut. Ja sitten alkaa se jossittelu, olisiko vanhempieni avioliitto toiminut paremmin, jos eivät olisi hankkineen kolmautta lasta, joka huusi ensimmäiset kolme vuotta?
Olisiko vanhempieni uudet liitot toimineet paremmin, jos en olisi niihin tuonut omaa lisätwistiä?
Tässä ihan vaan pari esimerkkiä. En edes mene työuraani, ystävyyssuhteisiini jne.
Olen alle 40 ja yhteiskunnan elätti. Joka ei muuten kuntoudu enää työelämään, ellei ihmettä tapahdu.
Minulla ei ole lapsia, kenenkään elämä ei ole riippuvaista minusta. Ei minulla ole uraakaan, eli eipä kukaan menetä mitään, en tee suuria keksintöjä tai muuten jätä jälkeäni mihinkään.
Nyt nousee käsiä, että ei ole sinä ystävä. Ja minä tiedän sen, olen monen ihmisen ystävä, mutta se ystävyys ei poista tätä tunnetta.
Olen aika varma, että monella ystävälläni olisi muita ystäviä, jos minua ei olisi.
En usko, että minusta jäisi kovinkaan tyhjää paikka. Jos minua ei olisi, ei mitään oleellista katoaisi.
Tämän sairauden nimi on masennus, tämän sairauden nimi on ahdistus.
Se toimii näin. Tämän se tekee minun päässäni. En voi sille mitään. Sitä ei voi parantaa yritän vain tulla sen kanssa toimeen. Ilman, että vahingoitan ketään toista tai itseäni.
Odotan sitä samaa, mitä viimeiset 30-vuotta, että huomenna on paremmin.
