Meinasin aloittaa kertomaan, että tämä on ollut haastava vuosi, mutta sitten tajusin, että vuoteni ovat aina haastavia tavalla tai toisella.
Ja minä pidän haastavista vuosista. Olen levoton sielu, en kestä kauaa samaa (toisinaan saatan saada fiksaation johonkin ruokaan ja vetää kuukauden samaa ruokaa)
Parhaiten sen näkee hiuksistani, en jaksa kauaa samaa väriä, siksi se muuttuu usein, sitä kun on helppo muutella.
Olen tässä asunnossani asunut jo viisi vuotta, se on äärettömän pitkä aika, minulle. Mutta olen tämän omaksi ostanut ja putkiremppakin tähän 70-luvun kerrostaloon on tulossa, joten myynti ei todellakaan kannata. Onneksi on mökki, jossa asun kesät, niin saa kuitenkin muutosta.
Siksi tämä vapaaehtoinen kissahomma onkin oikein hyvä juuri minulle, kissat vaihtuvat, pentueet kasvavat, eräinlääkäreissä käyntejä eri kissojen kanssa, kissakeikkoja eripuolilla pohjois-savoa. Vaihtelevaa ja muuttuvaa. Suurin osa kissoista, jotka kulkevat systeemimme läpi on villejä, enemmän tai vähemmän ja mikä onkaan sen palkitsevampaa, kuin seurata, kuinka villi ulkona laumassa elänyt kissa, uskaltautuu ensimmäisen kerran pois sängyn alta ja syömään ihmisen nähden.
Kunnon kissaihmisenä olen minäkin itseäni pari vuotta sitten puretuttanut, ihan kunnolla, käsi turposi ja kahta eri antibioottia sain popsia. Nyt on siis jäykkäkouristusrokotekin voimassa.
Mutta sitten elämän pieniin ja ärsyttäviin asioihin, aika empaattinen osaan olla, mutta välillä se empatia rakoilee. Valittavat ihmiset.
Minusta on aivan okei, että jos on paska päivä, sanoo, että hei nyt on paska päivä, silloin minäkin mielelläni kysyn voinko auttaa. Tai jos oikeasti on kipeä, niin mielelläni autan ja tuen. Joskus tulee pidempiä vaikeita pätkiä, ymmärrän.
Mutta jatkuva kitiseminen ja vinkuminen ja nyt tärkein kohta, näihin liittyy aina se, että jonkun muun pitäisi nyt tulla, auttaa, parantaa ja hoitaa.
Kuuluin facebookissa erääseen ryhmään, joka oli muuten hyvällä asialla, mutta ihmisten jatkuva valittaminen siitä, kuinka lääkärit ei hoida kunnolla, ei saa tarpeeksi lääkettä, ei saa oikeaa lääkettä, kukaan ei ymmärrä ja kyllä jonkun pitäisi auttaa, kävi liikaa hermoon.
Ei ne lääkäritkään mitään ihmeentekijöitä ole ( tunnen muutaman ja ihan normaaleja ihmisiä ovat).
Oli vaiva mikä tahansa, siihen pitää saada lääkettä, jota voi ottaa heti ja sitten se auttaa. Ja kaikki on heti helppoa parempaa ja hyvää.
Helppoa, kaiken pitäisi olla helppoa ja sekin vähä muiden mielellään tehdä. Kun puhutaan vähänkin vakavammista sairauksista, se ei ole helppoa. Tietysti, jos sinulla on aivokasvain, niin ei siinä itse voi kamalasti tehdä, ehkä sitten, kun pääsee kuntoutukseen, sitten voi itse tehdä.
Otetaanpa nyt esimerkiksi masennus ja vaikka ahdistus. Niihin on lääkkeitä, minulle masennuslääkkeet ovat ensiarvoisen tärkeä, että pysyn järjissäni. Loput onkin aika paljon itsestäni kiinini. On itsestäni kiinni opettelenko taitoja, joilla selviydyn päivästä, on itsestäni kiinni keksinkö päiviini tekemistä, niin että vuorokausirytmini pysyy normaalina. Se on ihan itsestäni kiinni. Voisinhan minä tietysti vedellä kourallisen erilaisia bentsodiatsepiinejä, hetken olisi hyvä olo. Pidemmän päälle aiheuttavat riippuvuutta, eivätkä auta.
Kipua pitää vaan oppia sietämään, se kuuluu elämään, sitä tulee jokaisen kohdalla, toisille enempi toisille vähempi. Se on epämielyttävää, helpottaa, kun saa sanoa, jollekin, että VITTU. Mutta se pitää ihan itse kestää ja ihan itse hoitaa.
Onhan se pelottavaa, että asiat pitää hoitaa itse. Mutta se kuuluu aikuisuuteen.
Voin sanoa, tämän siksi, että ihan itse joudun elämään vaikean masennuksen ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa. Ihan itse olen apua hakenut, opetellut elämään ja etsinyt vaihtoehtoja.
Tiedän siis, että se on mahdollista ja siihen pystyy. Joka aamu valitsen nousta sängystä, joka päivä valitsen, että taas mennään. Elän taas tämän päivän, joskus huonolla, joskus paremmalla menestyksellä.
Olisihan se mukavaa aina välillä lyödä hanskat tiskiin, saada kaupassa itkupotku-raivari ja odottaa, että joku tulee lohduttamaan ( kyllä sen itkupotku-raivarin, voi kaupassa vetäistä, mutta vähän luulen, että kukaan ei nosta ylös, poliisi korkeintaan).
Mutta, kun sitä vaan pitää jatkaa matkaa.
Aikuisuudessa, kun on se paskajuttu, että pitäisi kantaa vastuu itsestään. Toivoisinkin, että lapset saisivat vastuunkantamista opetella omassa turvallisessa perheessään. Mutta näinkään ei aina ole, joko joutuu kantamaan liikaa vastuuta tai ei yhtään. Ja senkin kanssa pitää aikuisena tulla toimeen.
