Valehtelijoiden klubi

Ensi viikolla on lääkäri. Terveyskeskuslääkäri. Pitäisi keskustella lääkityksestä ja muutenkin tästä minun hoitosuhteesta tai sen olemattomuudesta. Terveyskeskuksenhan olisi minulle jonkinlainen hoitosuhde järjestettävä. Ehkä muukin, kuin kerran vuodessa uusia reseptit ja senkin voi hoitaa kanta-palvelun kautta. Kävin jo labrassakin, pitää kuitenkin aina silloin tällöin katsastaa nuo thyroksiini-arvot, ovat uusineet reseptiä ilman sen kummempaa seurantaa. Minua jännittää ja pelottaa. Lääkäriä en ole koskaan tavannut, en tiedä onko kauankin ollut minun "omalääkäri", sillä viimeksi olen käyttänyt julkisia palveluja pari vuotta sitten, kun kissa puri minua pahasti. Sekin oli päivystyskäynti perjantai-iltana.
Periaatteessa, kun hoitouhteeni psykiatrian keskulsella lopetettin pari vuotta sitten, olisi hoitosuhteeni pitänyt siirtyä terveyskeskukselle tai siirtyihän se, mutta eipä sitä hoitosuhteeksi voi sanoa.
No, minä pidän itse itsestäni huolta, syön lääkkeet ja niin edelleen, mutta entäs ne, jotka eivät osaa tai pysty tai jaksa?
Luulisi, että tulisi yhteiskunnalle halvemmaksi pitää avohoitopotilaat edes jotenkin tutkassa, kuin, että jätetään oman onnen nojaan, sitten osalta pettää elämänhallinta ja tarvitaan sairaalajaksoja tms. Mutta onpa maailmassa paljon muitakin asioita, jotka voisi mielestäni hoitaa erilailla.

Mutta takaisin lääkäriin. Se ahdistaa, mietityttää.  Minulla on sellainen tunne, kuin olisin syytettynä.  Ja vielä syyllinen. Tuntuu, kuin pitäisi todistella, että oikeasti olen sairas ja sairaus rajoittaa elämääni. Tämä masennuksen ja ahdistuksen diagnosointi, kun nojaa pitkälti potilaan kertomaan. Sitä ei siis voi fyysisesti todentaa, aivoja ei voi kuvata ja huomata, että tuossa kohtaa on toimintahäiriö ja sen seurauksena masennus. Ja aina pelkään, että jos valehtelenkin, jos oikeasti olen ihan samanlainen,kuin kaikki muutkin, laiska vain.
Vaikka tiedän, että moni eri lääkäri on minut diagnosoinut ja minulla on mapillinen paperia todistamassa tilaani, niin silti.
Joidenkin lääkäreiden on ollut vaikea ymmärtää, että minulla ei ole ollut paranemisjaksoja, vaan olen niin kauan kuin muistan ollut masentunut ja ahdistunut.
Juuri nyt minulla on lääkitys joka toimii, tai siis ei toimi, mutta toimii, niin hyvin, kuin voi.

Minua myöskin ahdistaa tämä hoitosuhteentaso. Terveyskeskuksella on psykiatrisia sairaanhoitajia tms, joiden kanssa voi käydä juttelemassa. Mutta minusta on tullut hiukan kyyninen senkin suhteen.
Minulla on ollut aika todella monta vuotta aikaa oppia, miten sairauksieni kanssa tulee toimeen ja minulla on ehkä aika vahvat mielipiteet mikä auttaa ja mikä ei.
Sekä olen törmännyt alan ihmisiin, jotka eivät ole olleet kovinkaan kannustavia.
Parin vuotta sitten olin kurssilla, jossa piti oppia keinoja ahdistuksen hallintaan. Koin kurssin hiukan turhauttavaksi. Koin, että siellä esitetyt keinot oli jo kokeiltu ja kurssin vetäjät eivät olleet tästä kovinkaan innoissaan. Osallistuin kyllä kaikkeen, tein kaikki harjoitukset jne. silti.
Meillä oli eräs tehtävä, jossa piti luetella asioita, joita ahdistuksissamme teemme ja jotka ovat tuhoavia elämillemme.
Minä en keksinyt sellaisia, vaikka kuink ahdistaa, en tee mitään sellaista, joka vahingoittaisi minua tai elämääni. En siis vedä kännejä, en vedä lääkkeitä, en tuhlaa kaikkia rahojani, en lyö laimin elämääni, itseäni tms.
Kun sanoin tästä ryhmänvetäjälle, että en oikein keksi mitään, hänen vastaus oli, että sittenhän sinulla ei ole mitään ongelmaa.
Jäin häntä suu auki tuijottamaan. Että, no ei sitten. Valehtelen vain ja olen keksinut kaiken, ei minulla ongelmia ole.

Siis vähän jänskättää. Ahdistaa. Pelottaa.

Kosminen syy

Alkuvuosi ja tammikuu, meni onneksi todella nopeasti. Melkein joka päivä oli kissahommia. Eläinlääkäristäkaikkeen mahdolliseen. Minulta on lähtenyt tammikuun aikana 5 kissaa uusiin koteihin. Helmikuun alun piti ystävän muutto onneksi kiireisenä. Valoisuus on lisääntynyt, vielä neljän jälkeenkin on valoisaa. Pakkasta on ollut liikaa, ainakin minun ja autoni mielestä. Auton ovet jäätyvät, sitten ne eivät joko mene kiinni tai aukea. Monta päivää piti kulkea pelkääjän puolen ovesta, kun kuskinpuoli eivain auennut. Onpa sitä tullut kiivettyä auttonja autosta takaovienkin kautta. Kerran jouduinkiipeämään ulos takakontinkautta, kun molemmat etuovet jäätyivät (kyllä ajon aikana, vaikka lämmitys oli päällä)ja takapenkillähuomasin, että takaovissa oli lapsilukko päällä. Kerran olenmyös kaupanparkkiksella pyytänyt naapuriautonkuskia avaamaan takaoveni, että pääsen autostani ulos. Se mies tuijotti hiukan.No onhan tuo piristävääkin, mutta väliin todella ärsyttävää. Ei siitä hermojaan kannata menettää, ei se auta.  Onhan se kokemus ajaa autoa yhdellä kädellä ja pitää ovea kiinni toisella. Tällöin en valitse moottoritietä, vaan paikallisteitä ,kyllä se ovi sitten jossain välissä menee kiinni.

No silti, koko ajan se lämpimämpi ilma on lähempänä. Onneksi.
Mutta pakkohan se on myöntää, että välillä vituttaa ihan pidemmän kaavan mukaan.
Tämä tilanne. Että eikö se tilanne oisinyt helpottaa. Ja pakkohan se on myöntää, että välillä uppoaa; miksi  minä?-mietteisiin.

Sitten kirottuaan alimpaan helvettin kaikki mahdolliset syylliset, ei auta kuin päätyä siihen, että tällä kaikella on jokin kosminen syy, jota minä en ymmärrä.

Koska kyllähän sitä alkaa mennä hermo, kun viimeiset 30 vuotta on herännyt suorittamaan päivän ja odottaa, että tulee ilta ja pääsee nukkumaan. Ja toivoo, että huomenna olisi paremmin, että jotain tapahtuisi.

Siinä odottaessa aika puuroutuu ja katoaa. Katsoo ulos ja vuodenaikojen mukaan maisema muuttuu ja siinä se.
Aina välillä mietin muistetaanko minusta mitään kuoltuani, ei muisteta. Mitä voi muistaa ihmisestä, joka istuu kotona ja toivoo, että jos päässä joku osa kolisisi paikoilleen ja olisiki paremmin. Onneksi se ei todellakaan ole enää minun  huoleni, mitä minusta ajatellaan kuolemani jälkeen.
Ja jos joku nyt vasta eksyi lukemaan blogiani,niin kaikki on kokeiltu, paitsi lobotomiaa. Hyvät neuvot eivät siis ole tarpeen, ihmeet olisi.

Ja eikun jatketaan, kun ei muukaan auta.