Minulle ei ole koskaan ollut vaikeaa tuo marraskuinen pimeys, se huipentuu kuitenkin jouluun, valon juhlaan. Mutta sitten tullaankin Tammi,-helmi,-maaliskuulle. Varsinkin tämä helmikuu toivotonta, tuntuu, että tuo lumi ei voi sulaa koskaan, sitä vain tulee lisää ja lisää. Ainakin täällä pohjois-savossa tuntuu, että nyt olisi kiintiö täysi.
Tuntuu, että ei tuo lumi edes mahdu mihinkään!
En ole talvi-ihminen en ollenkaan, onhan se lumi kivaa, jos sen maassaoloaika olisi maksimissaan kuukausi.
Eikä tuo kylmäkään ihan kovin mukavaa ole, vielä kun nuo kovat pakkaset kesti pitkään. Niinä päivinä, kun pakkasta olikin vain muutama aste tuntui, kuin kesä olisi tullut vierailulle.
No mutta syventykäämme tähän taloasiaan. Minulle tuli vuosi sitten syksyllä mitta täyteen kerrostaloasunnossa. Olin kuitenkin asunut melkein kymmenen vuotta samassa asunnossa ja aina on ollut kissoja minulla, enemmän tai vähemmän. Olen myös tarkka siivoaja.
Sitten eräänä päivänä soitti isännöitsijä, että hän on saanut valituksen naapurilta, että juuri minun asunnosta tulle paha haju ja se tulee heille sisään asti. Minä järkytyin ja syyllistyi, että voi ei olenko minä niin huono siivoaja ja naapureita näin häiritsen ja minulle ei voi antaa edes kissoja, kun en niitäkään osaa hoitaa, kun olen niin huono ihminen.
Isännöitsijä kävi itse haistamassa porraskäytävää ja kuulemma haisi, tietysti ei voinut yksilöidä mistä se haju tulee. Seuraavaksi tulikin lappu postiluukusta, että porraskäytävässä haisee ja hajun tuottajan asunto voidaan ottaa haltuun.
Arvatkaa miten tällaiseen reagoi ahdistunut ihminen? Ei kauhean hyvin. Kumma tässä oli, että huoneistoni haisi vain isännöitsijän nenään. Minulle tuo kaikki otti niin voimille, että ajattelin hypätä siitä ikkunasta. Ahdisti oleilla omassa kodissa, ahdisti nähdä naapureita. Minulla kun oli vain arvelu, kuka valittaja mahtoi olla. Kun omasta kodista, ainoasta turvapaikasta tuleekin ahdistava, niin elämältä tuntuu katoavan pohja. Kun on vain niin huono ihminen, ettei ansaitse elää.
Kohu sitten laantui ja kuoli. Kissoja minulla oli edelleen. Olen siis eläinsuojelu yhdistyksen sijaiskoti, joten kissoja tulee ja menee.
Vuodenvaihteen jälkeen puuhaparini, jonka kanssa yhdistystä pyöritetään ja suurimman osan hommista teen, sai vuokranantajalla ilmoituksen, että vuokrasopimus päättyy omakotitalossa, missä oli vuokralla. Siitä syntyi ajatus vanhojen piikojen kissahyysäämöstä, että jos jostain löytyisi tilat, jossa voisimme molemmat asua ja pyörittää yhdistystä. Punatukka ja Anni
Etsinnät toki laajenivat maaseudulle, mutta sopivaa taloa ei löytynyt. Kunnes ystäväni Saarenmies sanoi, että jos möisin asuntoni ja mökkini niin voisin niillä rahoilla ostaa sen oman talon, jossa vanhat piiat hyysäisivät kissoja. Mikä oivallus, aluksi vähän nikottelin, mutta olihan se oiva ratkaisu
Sitten löytyi sopiva talo n. 50km Kuopion kaupunki alueelta. Minä tein tarjouksen, se hyväksyttiin ja siinä sitä oltiin. Asunnon haku alkoi tosissaan vuodenvaihteen jälkeen, 31.3.2021 tein kaupat ja huhtikuussa muutettiin.
Minun elämässä asiat on yleensä tapahtuneet yht äkkisesti ja jotenkin intuitiivisesti. Ei ehkä aina kaikista järkevintä, mutta ei se harkitsemalla parane.
Täällä me olemme pienessä kylässä, vanhassa talossa. Täällä asuu kaksi vanhaa piikaa, yksi lapsi, yksi osalapsi, 2-5 koiraa, kissoja vaihteleva määrä ja pupu, Herra Päni
Minulla on oma huone, Punatukalla oma huone, lapsellakin on oma huone. Pienimuotoinen kissala ja säilytystilaa. Ja mikä ihaninta, oma sauna,pieni ja ruma sähkösauna, mutta oma.
On meillä muitakin sijaiskoti, mutta yleensä kissat kulkevat meidän kautta.
Kuulostaa varmaan autuudelta, on se sitäkin. Mutta kyllä vanhatalo ja sen vanhat osat tuottavat harmaita hiuksiakin. Talosta ei jostain syystä ole olemassa sen kummempia piirustuksia, hävinneet kai maailman tuuliin, joten välillä tämä on arvailua. Talo on toiminut majoituspaikkana matkailijoille ja kai välillä ollut tyhjilläänkin. Talon omistaja puhui Venäjää, niin ei tullut ihan kauheasti juteltua, kun ei sitä oikein osannut kysellä järkeviä.
Kohta ollaan vuosi tässä asuttu. Talo on edelleen pystyssä. Yllätyksiä on tullut hyviä ja huonoja. Mutta onneksi pieniä.
Punatukka tykkää onneksi nikkaroida ja leikkiä puuha-peteä, paljon paremmin kuin minä, joka mielelläni työnnän ongelmat isovarpaaseen ja annan niiden olla siellä, koska siten selviytyy parhaiten.
Toistaiseksi hengissä ja meillä ei ole seinänaapureita, ihan parasta.
