kuntoon keikkuen

Kevät keikkuen tulevi.
Niin, todella keikkuen. Tällä kertaa ei ole kyse ruuan puutteesta vaan lähinnä säästä ja minun mielestäni.
Näytti jo erittäin lupaavalta, kunnes yksi yö oli lunta tupruttanut, en tykkää.

Mieli keikkuu myös. Rakastan kevättä ja kesää. Mutta tämä odotus on niin kohtuutonta, onneksi on ollut aurinkoisia päiviä.
Tänään tuli viimein kirje KEVA:lta. Otsikko oli Kuntoutustuen jatkaminen 30.9.2010 asti. Perusteluna oli, että eläke myönnetään samojen perusteiden mukaan, kuin aikaisempi eläke.Siis eläkettä saan, joka on nimellä kuntoutustuki. ( Saman verran kuin työeläkkeeni, joka lasketaan menneiden työvuosieni perusteella arvioidusta tulevasta työurastani)Kelasta saan eläkeläisen asumistukea, mutta muualta en saa eläkeläisen etuja. Tämä sanojen ja papereiden täyttämässä labyrintissa suunnistaminen on aina silloin tällöin hyvin haasteellista.

Sain masennusdiagnoosini 3 vuotta siten, masennuksesta olen kyllä kärsinyt jo parikymmentä vuotta, mutta kuka hullu sitä nyt lääkäriin menisi. Yritin kerran aikaisemmin, pelästyin ilkeää ja kamalaa lääkäriä ja päätin että uudestaan en mene. Pelästyin myös silloista työnantajaani, joka sanoi että hoitoon tai potkut. Sanoin itseni irti.
Siis takaisin tähän päivään ja lyhyt kertaus. Lääkitys aloitettiin kolme vuotta sitten, samaan aikaan aloitin terapian. (kela hylkäsi ensimmäisen hakemukseni, joten vuoden kävin omakustanteisesti)
Sairaslomalle jäin viideksi kuukaudeksi, olin 8 kuukautta töissä ja kaksi kuukautta sairaslomalla, jälleen vuoden töissä ja sitten sairaslomalle. Puolivuotta kelan maksamalla sairaspäivärahalla ja nyt puoli vuotta kuntoutustuella ja onneksi vielä toiset puoli vuotta.

Asioiden ollessa yleensä mahdollisimman hankalia jouduin soittamaan sekä ammattiliittoni edusvalvonta yksikön neuvontaan, että pääluottamusmiehelle.
Molemmat olivat äärettömän mukavia ja ymmärtäväisiä. Heidän kanssa oli mukava jutella.
Mutta jäi minua vaivaamaankin.
KUNTOUTUS, KUNTOUTUMINEN, TYÖELÄMÄÄN PALUU.
Sillä minähän olen nuori. Vasta 31 vuotias (ja 9kk), minulla on vielä monta vuotta aikaa maksaa veroja. Muuten tulen yhteiskunnalle liian kalliiksi.(olisivat puuttuneet asiaan 32 vuotta ja 6kk sitten, vitsi)
Ymmärrän, että minusta halutaan taas toimiva yhteiskunnanjäsen, ymmärrän, että kulutan verovaroja. Vaikka kaikki mitä saan meneekin kiertoon nopeasti. Mutta en palvele rahojeni vastineeksi yhteiskuntaa.

Mutta, kun minä en enää löydä tietä ja keinoa työelämässä jaksamiseen. Olen kokeillut kaikkea, joogaa, terveellistä ravintoa, liikuntaa, lukemista, terapiaa, anteeksiantoa,alkoholia, vihaamista, rakastamista, uskontoa...
Olen lukenut kymmeniä itseapu-oppaita, olen lukenut neuropsykologiaa, olen lukenut hengellistä kirjallisuutta, mielenhallintaa, raamattua. Etsinyt vertaistukea, puhunut ja kirjoittanut.Pohtinut ja etsinyt. Maalannut ja muovannut.
Mutta ei.
Nuo kaikki antavat hetkellisen hyvänolon, mutta eivät tuo elämään valaisevaa liekkiä.
Olen oppinut ymmärtämään.Tunnen sukupuuni, tiedän miten lumipallo on vierinyt eteenpäin. Tiedän missä on oireiluni juuret, tiedän missä on mennyt vikaan. Ymmärrän miksi meni vikaan.
Tieto ja ymmärrys auttaa hyväksymään asiat, mutta se ei muuta niitä. Se ei tuo takaisin puuttuvia osia, mikään ei enää voi tuoda takaisin puuttuvia osia.
Ehkä olisin tarvinnut hoitoa jo paljon aikaisemmin ja pelastettavaa olisi ollut.

Mutta nyt. Minun elämänliekkini palaa, kun saan elää hitaasti. Välttää suuria mutkia, kävellä kaupungilla, nukkua, katsoa televisiota, liikkua luonnossa, olla Takkutukan ja karvakavereiden kanssa, käydä saaressa syömässä pullaa, värjätä hiuksiani, nähdä kaunista ympärilläni. Silloin elämänliekki jaksaa palaa, mutta heti, kun jostain puhaltaa tuuli, se horjuu todella pahasti. Minun on elettävä hitaasti ja stopattava heti, kun siltä tuntuu. Joka aamu herään päivään, josta en tiedä mitään, en edes sitä saanko jotain tehtyä vai makaanko sängyssä koko päivän.
Minä en kaipaa paljoa ihmisiä ympärilleni, sosiaalisuus väsyttää.

Minä hyväksyn ja ymmärrän tämän. Mutta yhteiskunta ei, sillä olen nuori, minulla on työelämää jäljellä ja tulen muuten liian kalliiksi yhteiskunnalle.
Ahdistaa, minun pitää kuntoutua. Minun pitää parantua.
Mutta kun minä en osaa. Minussa ei ole eväitä sellaiseen. Olen miettinyt, jotain pienimuotoista vapaaehtoistyötä voisin tehdä, lähetinkin sähköpostia paikalliseen mielenterveysseuraan tänään.Pientä puuhaa silloin tällöin. Kuulostaa hyvältä.
Ei yhteiskunnan kannalta.
Välillä en tiedä itkeäkö vai nauraa ( joten koitan tehdä molempia tasapuolisesti).
Puhuminen kuntouttamisesta ahdistaa, joten menen huonoon kuntoon, enkä jaksa kuntoutua, mutta minun pitäisi kuntoutua joten minulle puhutaan kuntoutumisesta ja ahdistun, enkä kuntoudu....
Paradoksia kerrakseen.
Minun pitäisi ehkä kirjoittaa aiheesta teos nimeltään, Kuntoutusteos kuntoutujille, joista eivät enää kuntoudu.

Ruoka-rakas viholliseni

Olen blogissani käsitellyt omaa ja median luomaa kuvaa naisen vartalosta, olen käsitellyt sitä enemmän kuin riittävästi.
Tai no, en vielä riittävästi, koska aion siitä vieläkin kirjoittaa.
Televisiosta tulee jatkuvasti erilaisia laihdutusohjelmia, luulen, että niitä tulee jopa enemmän, kuin sisustusohjelmia.
Laihdutusohjelmia vältän, mutta katson kyllä paria ohjelmaa, joissa naisia kannustetaan ennemminkin hyväksymään vartalonsa ja pukemaan se kauniisti.
Koska visualisuus on minulle tärkeää, on minusta aina ollut mukavaa pukeutua itsekin, kivasti. Siis minun mielestä kivasti, ei välttämättä Jaakko Selinin mielestä kivasti.

Olen nyt hiukan yli kolmenkymmenen.
Aloitin laihduttamisen kun olin muistaakseni 11-vuotta. Olen sairastanut syömistä siitä saakka. Minulla on kaksi siskoa, joiden kauneutta olen aina ihaillut. He ovat aivan erimuotoisia kuin minä. Minulla on murrosiän alusta saakka ollut leveät lanteet ja muhkea takapuoli ja reidet, mutta kapea vyötärö. Ihanne vartalo jollekin, ei minulle.
En ole koskaan ollut laiha, sanan varsinaisessa merkityksessä. Siis painoindeksini ei ole koskaan ollut alle 19, enkä ole ulospäin näyttänyt luurangolta.
Suhteeni ruokaan on silti ollut aina monimutkainen.
Olen aina rakastanut ruokaa ja silti vihannut sitä.

Taustoja valottaakseni, minulla oli pienenä äiti, joka piti itseään rumana pullukkana ja laihdutti jatkuvasti ja isä joka ihaili laihoja pitkätukkaisia naisia.

Olen aina ollut herkkusuu, rakastan kaikkea makeaa. Suklaata, karkkeja, jäätelöä, munkkeja, korvapuusteja....
Sokeria sekä rasvaa ja minä rakastan sitä.
Silti olen ymmärtänyt ruuan olevan suuri vihollinen ja ymmärtänyt mitä se vartalolleni tekee. Muuttaa minut vastenmieliseksi pullamössöksi.
Inhottavaksi, epäseksikkääksi, hylättäväksi, vihattavaksi, tahdottomaksi, heikoksi.
Tiedän kaiken laihduttamisesta, tiedän kaiken syömishäiriöistä.
Teini-iässä oksentelin. Se oli vapauttavaa, mutta äärettömän vastenmielistä. Minulla oli myös päiviä, jolloin ostin kaupasta pakkauksen suklaakeksejä ja elin sillä päivän.
Vähän yli parikymppisenä aloin kävellä, päivisin kertyi n.10km kävelyä. Söin töissä, en muuten.
Koin olevani lihava edelleen.
Oli liikuttava, tai iski niin huono omatunto, ettei pystynyt olemaan. Olen aina inhonnut liikuntaa. olen monesti ollut lenkillä veren maku suussa ja silmissä säteilevät tähdet. Sitten opin, että ennen lenkkiä on otettava suuhun lusikallinen hunajaa. Se kun nostaa verensokeria sen verran ,että jaksaa lenkin.
Kaupasta sai ostaa ainoastaan tummaa leipää, ja vähärasvaisia tuotteita ja hedelmiä. Viikonloppuisin sorruin mässäilemään, vaaleata leipä ja suklaata.

Kun sain masennus diagnoosin kolme vuotta sitten lopetin liikunnan ja lenkkeilyn. Siksi, että lääkäri käski. Ei siis lopettaa liikkumista, vaan pakonomaisen liikkumisen. Opettelin käymään kaupassa, ostamaan mitä mieli teki.
Osaan sen jo aika hyvin.
Mutta, joka kerta kun menen kauppaan, ääni pääni sisällä moittii minua siitä mitä ostan. Ostan silti sen jätskin, mutta syyllisyydentunto harteillani.
Syönkin sen jätskin, mutta ääni pääni sisällä, kertoo läskistä ja rasvasta.
Vihaan liikuntaa yhä edelleen. Siitä kehittyy minulle hetkessä pakkomielle, siksi vältän kaikkea muuta paitsi hyötyliikuntaa. Löysin hyllystäni jumppavideon, ensimmäinen päivä meni ihan hyvin, toisena päivänä en olisi jaksanut, kolmantena päivänä väänsin jo itkua, luovutin.
En enää suostu lähtemään lenkille kyynel silmäkulmassa.

En vieläkään osaa syödä, saatan elää päivän suklaalla, kirjaimellisesti. Tarvitsisin ravintoterapeutin, joka kävisi kanssani kaupassa ja valmistaisi ateriat.Mutta toisaalta en kestäisi sitä, en kestäisi, että joku puuttuisi syömiseeni.
Jos joku sanoo yhdenkin poikkipuolisen sanan vartalostani tai syömistavoistani seuraa katastrofi.(Takkutukka on kerran sen kokenut, ja oppi heti.)
Häpeän kaupassa ostoksiani, varsinkin, jos korissa on vain jätskiä ja suklaata.
Kun syön vihaan itseäni koko ajan, en silti voi olla syömättä. Olen tunnesyöjä. Syön jokaisen mahdollisen tunteen kunniaksi. Lohdutukseksi tai kiitokseksi.
Kun näkee minun ahmivan on turha luulla, etten kokisi siitä huonoa omaatuntoa.
Minussa on automaattilaskuri, joka laskee jokaisen rasva-ja sokeritipan.

Katselin tässä päivänä eräänä vanhoja valokuviani, vaikka olen aina vihannut ja inhonnut itseäni, huomasin nyt jälkeenpäin kuinka turhaa se on ollut.
Mutta silti...
Katsoin 17-vuotiasta itseäni, Wanhojen tanssit, olin nuori ja nätti. Olen lihonut 8 kiloa tuosta päivästä, se ei kuulosta paljolta, eikä oikeastaan näy. Mutta nuo kilot asuvatkin korvieni välissä.

Nyt kun olen vihannut itseäni, laihduttanut ja vihannut jokaista suupalaani, alan hiljalleen viihtyä vartalossani. Olemaan sinut itseni kanssa.
Kuitenkin tulee Kausia, varsinkin näin keväällä, kun kaikki lehdet kertovat miten päästä bikini kuntoon kesäksi.
Minä ajattelin laittaa bikinini roskiin kesäksi ja ostaa astetta isomman uimapuvun.
Ajattelen aina välillä miltä tuntuu ihmisistä, jotka ovat luonnostaan laihoja ja voivat syödä mitä vaan. Sitten muistan, että ehkä jonkun mielestä minäkin olen laiha ja voin syödä mitä vaan. Se on ihan katsojan korvien välissä.

Vaikka siis rupean olemaan jo aika sinut itseni kanssa silti pyydän paria asiaa.
Jos näet minut ostamassa jätskiä, kehu kuinka hyvä ostopäätös se on.
Jos näet minut syömässä jätskiä ( viidettä tuuttia) kehu, kuinka hyvää se tekee minulle.
Jos näet minut iloisena, tarjoa sen kunniaksi pala suklaata.
Jos näet minut surullisena, tarjoa minulle pala suklaata.
Jos näet minut kaupassa, pudota ostoskärryyni suklaapatukka ja kerro, että se on uutuus jota on pakko maistaa.
Jos näet minut lenkkipolulla, hidasta tahtia ja kehu kuinka hyvässä kunnossa olen ja sen kunniaksi pitäisi tilata pizza.
Jos menet ravintolaan kanssani kehu, kuinka on ihana nähdä nainen joka syö.
Jos tarjoat kahvia, osta aina myös munkki, koska pitäähän naisen munkkia saada.( Miksi nunnat eivät saa juoda kahvia? Koska heidän voi alkaa tehdä mieli munkkia. )

Eikä nämä ohjeet koska vain minua, vaan kaikkia ihania ihmisiä, jotka yhä edelleen painivat syömisensä kanssa.
Ja joiden elämän suurin rakkaus ja suurin vihollinen, on ruoka.

sepotetta seksistä

Tänään kävelin pikkukaupungin katuja. Kävin ostamassa helmiä, että saan väsätä uusia koruja. Siinä matkalla oli porno-kauppa, tai miten sitä kutsuisi, että se kuulostaisi inhimilliseltä. Poikkesin sisään. Siisti ja mukava paikka, kaikki hyvin esillä, kaikkeen makuun löytyy. Aina tekorämpsistä (rämpsä=naisen alapää, siskoni sen keksi, ihana sana) lehtiin ja filmeihin. Sekä tavallisista "kilteistä leluista", kumisiin naamareihin. Kauppias oli myös oikein mukava, keski-ikäinen mies, joka kaupan omisti, siinä keskusteltiin. Kauppa käy, mutta tämä lopputalvi on vuoden hiljaisinta aikaa. Asiakasmääräkin on tuplaantunut, kun liike muutti ihan keskustaan.
Olin iloinen tuosta asiasta, ihmiset uskaltavat siis liikkeeseen astua ja tutustua uusiin asioihin.

Pohdin seksiä kovasti koruja  kotona väsätessä.Seksi on outo juttu. Toisaalta se on mitä luonnollisinta ja toisaalta se on peikko, josta vaietaan ja jota hiljaa paheksutaan.
Toisaalta puhutaan, mutta kuitenkin vaietaan. Kuitenkin suhde seksiin on vuosikymmenten kuluessa muuttunut paljon avoimemmaksi, olen siitä todella tyytyväinen.

Kun olin porno-kaupassa selailin alennus DVD-laatikkoa. Siellä oli leffaa joka lähtöön. Mummoista aina shemaleihin. Ihan tavallistakin hommaamista oli välissä. Minusta on hyvä, että jokaiselle makunsa mukaan. Bisnespuolen pohdinta jääköön toiseen kertaan.

On kuitenkin hyvä muistaa, että porno on elokuvaa, se ei kuvaa todellisuutta. Sama kuin toimintaelokuvassa, sankaria ammutaan kahdesti ja vedetään turpaan ja se vaan jatkaa kulkuaan. Todellisuudessa, jokaisen naisen Rämpsä ei ole sopusuhtainen ja virheetön, eikä jokaisella miehellä roiku housuissa 32cm pituista Vekotinta ( kuten John Holmesilla).
Mutta silti porno on minusta hyvää opetusmateriaalia, nuorille ja vanhoille. Siitä voi saada ideoita, siinä saa aika hyvän kuvan miehen ja naisen anatomiasta ja voi oppia sellaista mitä kukaan ei kerro, eikä lehdet opeta esim. suuseksin saloja.

Muistan ne kamalat painajaismaiset oppitunnit koulussa jolloin oli "seksivalistusta", opettaja esitti kaavioita, joissa esitettiin erikokoisin palkein, minkä ikäisenä aloitaan seksin harrastaminen. On myös hyvä tietää millainen on naisen ja miehen anatomia, että missä on munasarjat ja kohtu. Mutta voin kertoa, että siinä itse tilanteessa ei munasarjojen ja kohdun sijainnin tietäminen auta mitään. Mielummin olisi tiedettävä, että kuka työntää minkä osan ja minne. Mikä tuntuu hyvältä ja mikä välttämättä ei.

Rippikoulussa sitten, se nuorin nuorisotyöntekijä demonstroi kurkulla ja kondomilla, että miten Kumin käyttö tapahtuu. Mutta muistakaa nyt ihmeessä harjoitella sillä omalla vehkeelläkin, tositilanteessa kun ei kondomi sen kurkun päällä auta mitään. Tyttöjen on ihan yhtä hyvä opetella kondomin käyttö.

Seksivalistusta sellaisessa muodossa, kuin se nykyisin on ei tarvittaisi, jos seksi olisi arkipäiväisempää. Jos ihmisten välinen kanssakäyminen ja siitä puhuminen kuuluisi normaalina osana arkea. Lapsille pitäisi esim. kertoa totuus lasten tulosta maailmaan (sillai pehmeästi tietenkin). Mielestäni myös, joka kodissa tulisi olla jonkinlainen ihmisen anatomiaa käsittelevä kirja, jota lapset saa vapaasti tutkia. Kun nähdään äiti ja isi alasti puhutaan avoimesti, että isillä on pippeli ja äidillä pimppi. ( Kuten useampikin lapsi on päivähoidossa julistanut) Hellyydenosoitusten tulisi olla kotona näkyviä, halailua ja pussailua.Lapsile pitäisi itsestään selvyytenä kertoa pienestä pitäen, että tytöt voi mennä naimisiin keskenään, kuten pojatkin. Ja jotkut haluaa molempien kanssa. (ja jotkut haluaa Vekottimen Rämpsän tilalle ja toisin päin)
Seksin ja seksuaalisuuden tulisi tulla lapsen elämään luonnollisesti, ei mitään kamalaa suurta keskustelua, vaan kokoajan käytävää avointa vuoropuhelua.
Erään tuttavani perheessä käytiin aina ovi auki vessassa, lapset oppivat jo pienestä pitäen, että äidillä on kukautiset ja mistä se johtuu. Ja että, niiden olemassa olo on mitä luonnollisinta.
Ennemminkin kuin sähläystä kurkun ja kondomin kanssa, nuorille tulisi puhua seksuaalisuudesta. Että erilaiset mieliteot on yleensä normaalin rajoissa. Kaikkien naisten Rämpsä on erilainen ja kaikkien poikien Vekotin.
Kaikki tykkäävät erilaisista asioista, masturbointi on todella hyvä juttu, ja kaikkien kannattaa kotona ottaa käsipeili ja tarkistella omaa Rämpsäänsä, että itsekin tietää mitä kaikkia reikiä siellä oikeastaan on.

Mielestäni nuorille tulisi opettaa, että seksi on kivaa. Ala harrastamaan sitä, kun tuntuu, että olet itse valmis ja halukas. Älä anna kenenkään painostaa itseäsi ja pidä itsestäsi huoli.Vaikka alottaisit seksielämäsi vasta 30-vuotiaana on sekin ihan normaalia.
Onneksi nykypäivän nuoret ovat suhteellisen avoimia ja valmiita puhumaan asioista.

Toinen asia on sitten jo suhteessa olevat, edellisen sukupolven kasvatit, jotka eivät hekään uskalla puhua seksistä. Hiljaa peiton alla hommaillaan ja mietitään, että hiton tylsää. Seksi, läheisyys ja hellyys ovat suhteen tärkeitä tukipilareita, niiden puutos aiheuttaa, surua, eroja ja pettymyksiä. Itsetyydytys eli masturbointi eli sooloseksi on mielestäni ihan terve osa suhdetta. Se on itsensä hoitamista ja hyvänä pitämistä, ihanaa itsekkyttä, jossa voi kantaa huolen pelkästään omasta hyvästä olostaan.

Kuukautiset ei ole este seksiin, mutta ymmärrettävää jos naista ei haluta, kun jalkojen välissä on Niagara tai miestä nyt vaan kammottaa veri. Tässäkin kohtaa avain onneen, on puhuminen.

Mielestäni porno on sallittua suhteessa, katsottiin sitä yksin tai yhdessä. Se on eräs keino nauttia ja kiihottua ja hei, se on vaan elokuvaa.
Tiedoksi naisille, vaikka miehesi katsoisi pornoa, ei se tarkoita sitä, että hän pitäisi sinusta yhtään sen vähempää tai vihaisi kaikkia naisia. Eikä hän oleta sinun käyttäytyvän kuin elokuvan kaunotar, täydellisessä Rämpsässään ja joka kykenee tyydyttämään 10 miestä samanaikaisesti.

Alusvaatteet, pitsiunelmat ja syötävät vaatteet piristävät kummasti seksi elämää. Tämä ei tarkoita, että niitä pitäisi aina käyttää, silloin tällöin vain. ( Esimerkiksi sellaisia karkkistringejä ei viitsisi jatkuvasti käyttää, koska lämmetessään muuttuvat ikävän tahmeiksi, mutta toisaalta olisihan siinä välipala koko ajan mukana.)

 Toiset haluavat useammin ja enemmän seksiä kuin toiset ( yleensä ne enemmän haluavat ovat suhteessa miehiä) Se joka haluaa useammin ei ole hullu seksiaddikti, eikä se joka haluaa harvemmin tiukkapipo pihtari.
Niin se on se kultaisen keskitien löytäminen vaikeaa, kompromissi on vaikea löytää. Että pitääkö suostua useimmin vain toisen takia, vai onko oikein todeta toiselle, että onhan sinulla terveet kädet.( vihje:Yleensä romantiikan ylläpito arjessakin, kummasti nostaa naisen seksihaluja.)

Mutta seksielämän A ja O on mielestäni puhuminen ja kommunikointi. Kukaan ei ole ajatustenlukija, kukaan ei voi tietää tasan tarkkaan mistä toinen tykkää. Puhukaa, jutelkaa, tutustukaa toisiinne. Kokeilkaa.
Kaikesta on voitava puhua. Ongelmista ja ihanista asioista. Tutustukaa toistenne anatomiaan. Lukekaa, tutkikaa internettiä.

Suosittelen jokaiselle ( vauvasta vaariin) luettavaksi Matti Heusalan kirjat: Naisen seksuaalisuus ja Miehen seksuaalisuus.

Siis yhteenvetona mielipiteeni, jos se jollekin ei tullut selväksi.
Seksi on hyvä juttu, seksuaalisuus on hyvä juttu, erilaisuus on hyvä juttu. Älkää kunnelko esim. kirkkoa, joka saarnaa, että kuumasta kivestä tulee päähän, jos teette jotain muuta kuin olette aviopuolison kanssa lähetyssaarnaaja asennossa peiton alla.
Tutkikaa ja kokeilkaa ja löytäkää se oma juttunne.
Kunnioittakaa itseänne ja toista.

Loppuun pohdiskeleva kysymys.
Eräs mies huomasi kiihottuvansa vain ja ainoastaan pikkupojista. Hänellä oli kuitenkin järki päässä ja hän totesi, että on täysin lainvastaista toteuttaa fantasioitaan ja lakia hän ei halua rikkoa. Niinpä hän kävi kaupasta ostamassa poikien kalsarit ja masturboi aina ne kädessään, kun mieli teki. Koskaan hän ei siis yhteenkään lapseen koskenut, seksuaalisessa mielessä.
Onko tämä ihminen täysin kieroutunut rikollinen sika vai vain erilainen, jolla on oikeus tunteisiinsa?

Jos mies fantasioi raiskauksesta, mutta hän ei sitä tee, onko se ok?
Tai jos nainen fantasioi raiskauksesta, onko se ihan ok?
Minun mielestä kaikesta saa ja voi fantasioida, on eri asia saako/voiko sen toteuttaa käytännössä.