kuntoon keikkuen

Kevät keikkuen tulevi.
Niin, todella keikkuen. Tällä kertaa ei ole kyse ruuan puutteesta vaan lähinnä säästä ja minun mielestäni.
Näytti jo erittäin lupaavalta, kunnes yksi yö oli lunta tupruttanut, en tykkää.

Mieli keikkuu myös. Rakastan kevättä ja kesää. Mutta tämä odotus on niin kohtuutonta, onneksi on ollut aurinkoisia päiviä.
Tänään tuli viimein kirje KEVA:lta. Otsikko oli Kuntoutustuen jatkaminen 30.9.2010 asti. Perusteluna oli, että eläke myönnetään samojen perusteiden mukaan, kuin aikaisempi eläke.Siis eläkettä saan, joka on nimellä kuntoutustuki. ( Saman verran kuin työeläkkeeni, joka lasketaan menneiden työvuosieni perusteella arvioidusta tulevasta työurastani)Kelasta saan eläkeläisen asumistukea, mutta muualta en saa eläkeläisen etuja. Tämä sanojen ja papereiden täyttämässä labyrintissa suunnistaminen on aina silloin tällöin hyvin haasteellista.

Sain masennusdiagnoosini 3 vuotta siten, masennuksesta olen kyllä kärsinyt jo parikymmentä vuotta, mutta kuka hullu sitä nyt lääkäriin menisi. Yritin kerran aikaisemmin, pelästyin ilkeää ja kamalaa lääkäriä ja päätin että uudestaan en mene. Pelästyin myös silloista työnantajaani, joka sanoi että hoitoon tai potkut. Sanoin itseni irti.
Siis takaisin tähän päivään ja lyhyt kertaus. Lääkitys aloitettiin kolme vuotta sitten, samaan aikaan aloitin terapian. (kela hylkäsi ensimmäisen hakemukseni, joten vuoden kävin omakustanteisesti)
Sairaslomalle jäin viideksi kuukaudeksi, olin 8 kuukautta töissä ja kaksi kuukautta sairaslomalla, jälleen vuoden töissä ja sitten sairaslomalle. Puolivuotta kelan maksamalla sairaspäivärahalla ja nyt puoli vuotta kuntoutustuella ja onneksi vielä toiset puoli vuotta.

Asioiden ollessa yleensä mahdollisimman hankalia jouduin soittamaan sekä ammattiliittoni edusvalvonta yksikön neuvontaan, että pääluottamusmiehelle.
Molemmat olivat äärettömän mukavia ja ymmärtäväisiä. Heidän kanssa oli mukava jutella.
Mutta jäi minua vaivaamaankin.
KUNTOUTUS, KUNTOUTUMINEN, TYÖELÄMÄÄN PALUU.
Sillä minähän olen nuori. Vasta 31 vuotias (ja 9kk), minulla on vielä monta vuotta aikaa maksaa veroja. Muuten tulen yhteiskunnalle liian kalliiksi.(olisivat puuttuneet asiaan 32 vuotta ja 6kk sitten, vitsi)
Ymmärrän, että minusta halutaan taas toimiva yhteiskunnanjäsen, ymmärrän, että kulutan verovaroja. Vaikka kaikki mitä saan meneekin kiertoon nopeasti. Mutta en palvele rahojeni vastineeksi yhteiskuntaa.

Mutta, kun minä en enää löydä tietä ja keinoa työelämässä jaksamiseen. Olen kokeillut kaikkea, joogaa, terveellistä ravintoa, liikuntaa, lukemista, terapiaa, anteeksiantoa,alkoholia, vihaamista, rakastamista, uskontoa...
Olen lukenut kymmeniä itseapu-oppaita, olen lukenut neuropsykologiaa, olen lukenut hengellistä kirjallisuutta, mielenhallintaa, raamattua. Etsinyt vertaistukea, puhunut ja kirjoittanut.Pohtinut ja etsinyt. Maalannut ja muovannut.
Mutta ei.
Nuo kaikki antavat hetkellisen hyvänolon, mutta eivät tuo elämään valaisevaa liekkiä.
Olen oppinut ymmärtämään.Tunnen sukupuuni, tiedän miten lumipallo on vierinyt eteenpäin. Tiedän missä on oireiluni juuret, tiedän missä on mennyt vikaan. Ymmärrän miksi meni vikaan.
Tieto ja ymmärrys auttaa hyväksymään asiat, mutta se ei muuta niitä. Se ei tuo takaisin puuttuvia osia, mikään ei enää voi tuoda takaisin puuttuvia osia.
Ehkä olisin tarvinnut hoitoa jo paljon aikaisemmin ja pelastettavaa olisi ollut.

Mutta nyt. Minun elämänliekkini palaa, kun saan elää hitaasti. Välttää suuria mutkia, kävellä kaupungilla, nukkua, katsoa televisiota, liikkua luonnossa, olla Takkutukan ja karvakavereiden kanssa, käydä saaressa syömässä pullaa, värjätä hiuksiani, nähdä kaunista ympärilläni. Silloin elämänliekki jaksaa palaa, mutta heti, kun jostain puhaltaa tuuli, se horjuu todella pahasti. Minun on elettävä hitaasti ja stopattava heti, kun siltä tuntuu. Joka aamu herään päivään, josta en tiedä mitään, en edes sitä saanko jotain tehtyä vai makaanko sängyssä koko päivän.
Minä en kaipaa paljoa ihmisiä ympärilleni, sosiaalisuus väsyttää.

Minä hyväksyn ja ymmärrän tämän. Mutta yhteiskunta ei, sillä olen nuori, minulla on työelämää jäljellä ja tulen muuten liian kalliiksi yhteiskunnalle.
Ahdistaa, minun pitää kuntoutua. Minun pitää parantua.
Mutta kun minä en osaa. Minussa ei ole eväitä sellaiseen. Olen miettinyt, jotain pienimuotoista vapaaehtoistyötä voisin tehdä, lähetinkin sähköpostia paikalliseen mielenterveysseuraan tänään.Pientä puuhaa silloin tällöin. Kuulostaa hyvältä.
Ei yhteiskunnan kannalta.
Välillä en tiedä itkeäkö vai nauraa ( joten koitan tehdä molempia tasapuolisesti).
Puhuminen kuntouttamisesta ahdistaa, joten menen huonoon kuntoon, enkä jaksa kuntoutua, mutta minun pitäisi kuntoutua joten minulle puhutaan kuntoutumisesta ja ahdistun, enkä kuntoudu....
Paradoksia kerrakseen.
Minun pitäisi ehkä kirjoittaa aiheesta teos nimeltään, Kuntoutusteos kuntoutujille, joista eivät enää kuntoudu.