Syyllinen

Koska minua on viimeaikoina tutkittu oikein olan takaa on mieleen noussut paljon tunteita ja asioita.Tutkiminen sinänsä alkaa vasta perjantaina, kun minulla on kahdentunnintapaaminen psykiatrin kanssa. Hoitoneuvotteluun osallistuu myös minua kolmen kuukauden ajan kartoittanut toimintaterapeutti. Myöskin siksi, etten anna itsestäni liian tervettä ja hyvää kuvaa.

Toimintaterapeuttini mielestä on ainakin kolme asiaa jotka on äärettömän tärkeää ottaa esiin.
1. Aivokasvainleikkaus, joka minulle tehtiin vuonna 1987. Koska kukaan ei ole koskaan tutkinut sen enempää leikkauksen mahdollisia vaikutuksia elämääni.
2. Mahdollinen diagnosoimaton ad/hd tai jonkinmoinen muu tarkkaavaisuushäiriö
3.Sukurasitus ( jota jokaisella on enemmän tai vähemmän)

Toimintaterapeuttini nimittäin on sitä mieltä, että vaikka diagnoosini on masennus, ei tämä ole ihan tavallista masennusta. Että jotain muutakin tässä on.Koska masennuksellani ei ole ns. laukaisevaa tekijää, se ei ole alkanut mistään, se on aina ollut. Sekä se, että kolmen vuoden terapia ei ole sanottavammin auttanut, siis konkreettisesti elämääni.
No kuten hän itse sanoi, ei hän voi lähteä mitään diagnosoimaan, mutta tämä on hänen tuntemuksensa. Mielenkiintoinen pointti oli, että kun käytimme taideterapianmuotoa ja teimme tunnekarttaa, mainitsi hän nähneen eräällä ad/hd lapsella hyvin samankaltaisen tunnekartan kuin minulla.

Mutta asiaan, tai siis otsikkoon. Menin maanantai-iltana nukkumaan, heräsin tiistai-iltapäivällä, puhuin Takkutukan kanssa puhelimessa, hän kertoi jotain joka ei liittynyt minuun mitenkään ja kuin tyhjästä sain aivan hirveän itku-kohtauksen. Jouduin aina välillä lopettamaan puhelun, kun en saanut parkumiselta sanaa suusta. Tästä oli seurauksena se, että ainoana selviytymiskeinona oli nukkuminen. Lääkkeillä se on helppo järjestää. Otin kaksi rauhoittavaa ja nukahdin räkänokka itkuuni. Takkutukka kyllä yritti ehdottaa, että jos menisin hänen luokseen, mutta kieltäydyin, sillä. tiesin että ainoa lääke on uni. Nukuin hyvin, mutta heräilin aina välillä, pohdin mikä minuun iski.
Minuun iski syyllisyys.
Kun tänä aamuna viimein heräsin, nukuttuani n. 36 tuntia, pystyn jo ajattelemaan asiaa järkevästi.

Tunnen olevani niin syyllinen. Järjellä ymmärrän, etten ole, mutta syvällä sisässäni on musta kivi, johon on polttokirjaimin kirjoitettu SYYLLINEN. Se ei muuten lähde pois, vaikka sen olemassaolon tiedostaa.

Olen usein pohtinut syntymääni. Olen kolmesta lapsesta nuorin. Oliko minun tuloni perheeseen viimeinen niitti vanhemmilleni. Olisiko ollut parempi, jos olisin ollut poika, kun oli jo kaksi tyttöä. Että oltaisiin saatu, edes yksi "suvunjatkaja". Tiedän, että vanhempieni avioliitossa alkoi näkyä vaikeuksia syntymäni jälkeen.
Sitten olinkin kahdeksan ja jouduin sairaalaan, koko perhettä ravistavaan aivokasvainleikkaukseen. Ymmärrän, että ei se ole minun vika, en voinut millään asiaan vaikuttaa, mutta en voi olla ajattelematta, että jos tätä ei olisi tapahtunut...
Olisiko silloin lumipallo, joka lähti pyörimään kadonnut ja asiat olisivat menneet toisin.
Kolme vuotta leikkauksesta vanhempani erosivat, eroa tehtiin kolme vuotta.

Sen jälkeen asuin pari vuotta äitini ja siskojeni kanssa, sitten asuin pari vuotta äitini, hänen uuden miehensä ja siskoni kanssa ja sitten asuin isäni ja hänen uuden vaimonsa luona, kunnes muutin omilleni.
En voi olla ajattelematta, jos olisin ollut helpompi, olisinko tullut toimeen paremmin äitini kanssa, enkä olisi muuttanut isäni luo.
Jos en olisi muuttanut isäni luo, vaan hän olisi saanut muuttaa haluamaansa paikkaan uuden vaimonsa luo, olisiko heillä asiat menneet paremmin ja isäni työ sujunut paremmin. Olisinko silloin säästynyt lukemasta kirjoitettua tekstiä siitä, kuinka olen isäni elämää vaikeuttanut.

Kun viimein pääsin omaan asuntooni olen aina kantanut syyllisyyttä työstäni, en ole koskaan kokenut tehneeni sitä tarpeeksi hyvin, täydellisesti, olen kantanut syyllisyyttä ulkomuodostani, ihmisistä, jotka ovat kadonneet elämästäni. Siitä, että en ole saanut mitään elämässäni aikaiseksi, minula on kuitenkin kaksi siskoa, jotka ovat saaneet lasten lisäksi, jotain oikeaa ja hienoa aikaiseksi.
Tunnen syyllisyyttä kaikesta, siitäkin, että en osaa hoitaa koiria tarpeeksi hyvin. Kuinka syyllinen olo onkaan, jos koti on sekainen, ja vielä jos joku tulee käymään. Tuntuu, että olen niin paljon aiheuttanut ympärilleni kärsimystä ja surua.ja onhan ihmisessä oltava, jotain vikaa, jos omat vanhemmatkaan eivät halua kuulla elämästäni.

Mutta onneksi saan kiteytettyä kaiken helposti. Nimittäin erääseen elokuvaan, nimeltään Perhosvaikutus-director`s cut. Siis ohjaajan versio, ei se lässynlää-versio.
Olen ennenkin meuhkannut tästä elokuvasta. Elokuva kertoo pojasta, joka aikuistuttuaan haluaa palata menneeseen ja tehdä asioita hiukan toisin, että hänen ystävillään olisi nykyisyydessä paremmin. Hän pääsekin takaisin menneisyyteen, vanhojen päiväkirjojensa ja valokuvien avulla, Hän muuttaa siellä pieniä asioita ja aina palattuaan nykyhetkeen, huomaa, että nyt asiat on toisella tavalla pielessä. Loppujen lopuksi tämä mies tajuaa itse olevansa avain kaikkeen, hän tajuaa, että jos hän ei olisi syntynyt, hänen ystävien asiat olisi mennyt parhain päin.
Elokuva loppuu siihen, että hän saa käsiinsä hänen synnytyksestään kuvatun filmin ja palaa sen avulla äitinsä kohtuun ja kuristaa itsensä napanuoralla. Hiukan ennen lopputekstejä tulee pätkä kaikista hänen läheisistään, joilla on asiat hyvin. Selostettuna kuulostaa tyhmältä, mutta filmi on hyvä.

Kärsin samasta ongelmasta. Onko minun toimintani saanut turhankin monessa asiassa jotain negatiivista liikkeelle, joka on vaikuttanut kielteisesti monen ihmisen elämään.
Mutta tässä nyt olen ja tehty on tehty. En voi muuttaa mennyttä, mutta voin kantaa siitä ääretöntä syyllisyyttä. Vaikka se ei edes hyödytä ketään. Kai se on jonkinlainen anteeksipyyntö. Että olemassa olen, mutta raskain askelin, että jos se jotain edes lohduttaa ja jos olisin rikkaampi, korjaisin edes sen minkä voisin.

kuritus ei kasvata

Minun on jo tästä aiheesta pitänyt jonkin aikaa kirjoittaa, en ole vain saanut aikaiseksi. Nyt kun Unicef on aloittanut kampanjansa Kuritus ei kasvata, oli aiheeseen pakko tarttua.

Minusta on äärettömän hyvä, että kasvatukseen puututaan, minusta on hyvin tärkeää, että kuritukseen puututaan.
Mutta haluaisin kiinnittää huomiota asiaan, johon tässä kampanjassa ei puututa ja mikä on mielestäni aivan yhtä vakava, jollei jopa vakavampi ongelma.
Henkinen väkivalta.
Mietitäänpä perhettä, jolla on hyvä maine, lapset ovat aina siistejä, ruokittu ja kaikki asiat hoidetaan, heidät haetaan ajoissa tarhasta/koulusta, on auto ja koira.
Kuitenkin kotona lapset saavat kuulla ensimmäisenä asiana aamulla, ennen aamupuuroa, että heistä ei ole mihinkään. Kotiin tuoduille piirustuksille ja kokeille tuhahdellaan, sanotaan, että suoraan roskiin vain.
Tällaiset lapset pääsevät läpi koko systeemin, ilman, että kukaan huomaa mitään. Nämä lapset saattavat olla hyvin hiljaisia ja kilttejä, mallioppilaita, joita kiitellään.
Mitään jälkiä ei näy missään.
Heistä kasvaa syvästi haavoitettuja aikuisia, joiden haavat eivät näy, eikä ehkä koskaan parane.

Henkinenväkivalta voi olla hyvin moninaista. Ei sen tarvitse olla uhkailua, nimittelyä tai edes huomattavissa olevaa. Se voi olla painostavaa ilmapiiriä, jossa leijuu sanaton uhka. Yht´äkkiset raivokohtaukset, jossa huudetaan ja lähdetään kotoa ovet paukkuen, uhataan kotia, lapsen ainoaa turvaa ja koko maailmaa. Äidin ja isän välisiä riitoja, joita lapset kuuntelevat, eivätkä ymmärrä. Sairaalloista mustasukkaisuutta ja toisen vahtimista. Pieniä sanoja, jotka uppoavat kuin veitsi voihin. Syvälle ja jättämättä mitään näkyvää vammaa.

Henkinenväkivalta tuntuu olevan väkivallan laji, joka on unohdettu. Jonka annetaan vain jatkua ja jatkua. Se, että sanot lapsellesi joka päivä, että olet täysin mitätön, ei ole laitonta, mutta jos läimäyttää lapseaan poskelle, joka päivä, niin johan on lastensuojelu paikalla.

Omien kokemusteni pohjalta uskallan väittää, että henkinen väkivalta on paljon traumatisoivampaa, kuin fyysinen väkivalta. Henkistäväkivaltaa, kun on äärettömän vaikea näyttää todeksi. Se kun voi olla vain sinun oma kokemuksesi, fyysinenväkivalta on kiistattomampaa.

Narsismista on puhuttu paljon. Narsistin uhriksi joutuminen on melkeinpä pahempaa kuin kuolema. Narsisti osaa asiansa. Narsisti osaa puhua ja kykenee osoittamaan kaiken ympärillä olevan vääräksi.

Narsisti on taitava, Narsisti saa sinut uskomaan, että olet hullu ja syyllinen. Narsisti saa haluamansa ihmisen lukkoon ja kykenee tuhoamaan, hiljaa tämän elämän. Eristää ja murskaamaan. Mutta eipä ole ketää tuomittu narsismista. Mutta kun nyrkit alkavat puhumaan, tulevat poliisit paikalle.

Henkisenväkivallan uhri on tilanteessa, jossa on sana sanaa vastaan. Koska uhrin itsetunto on usein murrettu palasiksi on hänet helppo puhua olemaan väärässä. Uhrin on myös vaikea käsittää, että hänelle on tehty väärin, kun sinäänsä mitään väärää ei ole tapahtunut.

Miten esimerkiksi pieni lapsi voi ymmärtää, että kaikki on muuten hyvin, mutta kotona on paha olla. Ruokaa on, puhtaita vaatteita on, leluja on, ketään ei lyödä, ei kuriteta. Mutta kotona on raskas ilmapiiri, on jotenkin vaikea hengittää.

Sitten aikuisena istutaan pitkään ja hartaasti terapiassa ja mietitään miksi on niin hiton pahaolla, ilman mitään syytä. Tai sitten jo hetkeä aikaisemmin päässä naksahtaa ja joku päivä koko perhe löydetään surmattuna ja ihmetellään, että miksi, tämähän oli niin ihana perheidylli.

Mutta kuten mainitsin, henkinen väkivalta ei jätä näkyviä merkkejä, sitä voi tapahtua millaisessa perheessä tahansa, sen olemassaoloa on vaikea todistaa.

Ainoa, mitä voimme jokainen tehdä on avata silmät ja katsoa ympärillemme. Nähdä siinä hiljaisessa ja kiltissä lapsessa muutakin, kuin helpon tapauksen. Kuunnella ja uskoa ystävän puheita puolison käytöksestä. Kiinnittä huomiota siihen mitä ympärillä tapahtuu. Kuunnella lasta.

Mikä tärkeintä tunnistaa itsessään tai puolisossaan olevat merkit esim. narsismista ja tehdä asialle jotain. Usein ainoa asia, joka tässä kohtaa auttaa on pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä. 

Väkivaltainen ihminen lyö suhteellisen usein uudestaan ja narsisti ei parane. 

Mielessä piilevä sairaus vaatii paljon hoitoa ja paljon aikaa. Se ei välttämättä parane koskaan ja ketään ei voi rakastaa ehjäksi.

Henkisesti sairaan ihmisen on itseymmärrettävä olevansa sairas, vasta silloin paraneminen voi alkaa. Kukaan ei voi sitä hänelle kertoa, ei hän usko ketään, sillä kaikki muuta ovat valehtelijoita ja huijareita.

Henkinenväkivalta vammauttaa uhrin ehkä loppuiäkseen eikä kukaan välttämättä huomaa mitään. Eikä uhri välttämättä itsekään ymmärrä.

Haluaisin niin mielelläni nähdä myös kampanjan, jossa tuomitaan niin henkinen- kuin fyysinenkin väkivalta.

Ja vielä, jos olet joutunut henkisenväkivallan uhriksi, etkä tiedä miten jatkaa, niin silloin avuksi tulee mm. internet. Internetistä löytyy niin narsistien uhrien tuki ry. kuin muitakin vastaavia tukitoimia. On suuri helpotus ymmärtää, että minä en olekaan luulosairas ja hullu, vaan joku muu on. :)

Henkinenväkivalta on aivan yhtä tuomittavaa ja vastenmielistä kuin fyysinenväkivalta.