Talvella tainnoksissa

Vaikea sitä on kieltää, talvella on kaunista. Kuvat on napattu eräänä päivänä, kun pakkasta oli yli 20 astetta.
Alimmassa kuvassa Allu.

Vaikka on kaunista ja jäällä on ihana kävellä( nuo Suomenlapinkoirat kun eivät palele, vaikka mikä olisi) ja on ihanan kirkasta ja valoisaa kun aurinko paistaa, en silti voi olla inhoamatta Suomen pitkää talvea.
Ja tällä hetkellä myös kylmää. Hihkuin riemusta aamulla, kun vilkaisin lämpömittaria ja se näytti VAIN -8,5 astetta. Ulos pystyi menemään ilman varotoimia ja päälle sai laittaa sen hieman ohuemman talvitakin ja ne hieman ohuemmat hanskat. Naama ei jäätynyt ja pystyi jopa hengittämään.

Toistaiseksi tämä lähellä -30 astetta paukkuva pakkanen on vaatinut kolme taksimatkaa. Nekin Takkutukan luo tuohon neljän kilometrin päähän. Johtuen seuraavasta asiasta. On ollut niin kylmä, että Takkutukka ei ole voinut käydä kaupassa pyörällä niinkuin normaalisti ( liian pitkät kävelymatkat ei kronklaavan selän takia suju), niinpä häneltä on loppunut kissanhiekasta alkaen kaikki. No en minäkään kuitenkaan ihan kaikkea jaksa kantaa, niinpä viisain ratkaisu oli minun käydä kaupassa, ostaa kaikki tarpeellinen ja hurautella taksilla Takkutukan tykö.En edes jaksanut kantaa kaikkia tavaroita kaupasta taksille, joten ystävällinen ja hämmentynyt nuoriso auttoi minua, vanhaa. :)

Toinen päivä, joka vaati taksimatkaa oli tuo, ah, niin ihana äänestyspäivä. ( olen niin onnellinen vaalien ollessa ohi, en olisi enää kestänyt yhtäkään vaalitenttiä) En ollut jaksanut käydä äänestämässä ennakkoon, koska itse äänestyspaikka on ihan vieressäni. Majailin tuona viikonloppuna Takkutukan luona ja aamulla herätessäni mittari näytti sen miinun 30 astetta.
Minä en suostunut lähteä kahdeksan kilometrin marssille, äänestyspaikalle ja takaisin, joten eikun taksi alle ja äänestämään.
Kävin siinä samalla tankkaamassa Takkutukan piimä ja maitovarastot ja taas taksilla paluu.
Paikalliset taksikuskit kyllä on todella mukavia ja  kyyti minulta Takkutukan luo maksaa n.10-15 euroa, joten vielä ei olla vararikossa.
Julkistaliikennettä välillä Homssu-Takkutukka ei ole.

Vaikka olen väsynyt ja kettuuntunut, syystä tai toisesta olen kuitenkin saanut, jonkun verran aikaiseksi. Sain hankittua uuden henkilökortin ja uusittua hiukan sisustusta. Siis ihan vain uudet verhot ja matto-linjalla.
Olen juossut psykologilla ja minua on testattu. Ihan perinteisestä musteläiskätestistä ja älykkyystestistä alkaen. Ihan mukavaa.
Minulla oli myös hoitoneuvottelu, jossa oli lääkäri mukana. Tokihan siellä tuli taas esiin se, että työ auttaa ja kuntouttaa ja työ, se on se juttu. Yleensä istun rauhalliseti ja kykenen vastaanottamaan nämä työ-jutut. Tällä kertaa purskahdin hallitsemattomaan itkuun ja sanoin, että kun ei jaksa, niin ei jaksa ja sitten en jaksa ja sitten taas en jaksa.
Lääkäri tajusi heti lopettaa työstä puhumisen ja ajatteli, että jos syksyllä sitten katsellaan. Hän kirjoitti puoli vuotta lisää sairaslomaa diagnoosilla: jatkuvan masennuksen vaikea masennusjakso, ilman psykoottisia oireita.
Se, että lääkäri kirjoittaa sairaslomaa ei ole vielä tae mistään, pitää odottaa vielä KEVAn päätöstä, että maksavatko he minulle jotain.

Minulle maistuisi hyvin talviunet, voisin elää kesän sitten täysillä.
En ole vieläkään ostanut niitä suksia.

Kohti kesää.

Odotan kesää, tai enemminkin kevättä, se on niin lähellä kesää, siinä on kesän tuoksut ja hiljainen huokaus kesän tuulista. Niinkuin Nalle Puh sanoi, parasta on hetki juuri ennen hunajapurkin avaamista.
Onneksi nyt talvellakin on kaunista, kolmenkymmenen asteen paukkupakkaset ovat tehneet yhden hyvän asian, ne ovat luoneet talven ihmemaan. Odotan kuitenkin innolla sen pois sulamista.
Tammikuu on mennyt, vilahti ohi.
Kirjoittaminen tökkii. Uskallanko kirjoittaa mistä haluan vai pysynkö säätilan kertomisessa.
Olen monen asian summana joutunut pohtimaan itseäni ja elämääni. Enkä aina posiitiivisessa mielessä.Mikä on minulle tärkeää ja mitä minä haluan. Mistä olen valmis luopumaan ja mitä haluan pitää. Minkä hinnan olen valmis maksamaan.

Onneksi minulla on pari ihanaa ystävää ja pari ihan ammattilaiskuuntelijaakin, joiden kanssa voin asiaa pohtia.
Kaiken sanominen on helppoa, mutta sen eläminen ei niinkään. On helppo sanoa, että näin, mutta ei ole helppoa tehdä niin.
On niin monta tahoa, jotka kertovat miten pitäisi.

Olen ihminen, joka ottaa kaiken itseensä tai ainakin rupeaa pohtimaan miksi. Vaikka minulla olisi siniset kengät ja joku tulee väittämään niitä punaisiksi, tietäisin hänen olevan väärässä, mutta pohtisin kuitenkin, että olenko minä se värisokea.

Mitä uutta opin konkreettisella tasolla tammikuussa?
Opin miten silmän laserleikkaus tapahtuu ( en ole enää rillipää siis) ja opin miten poliisilaitoksella todennetaan, että minä olen minä enkä joku muu.
Voin lyhyesti kertoa, menin hakemaan uutta henkilökorttia, koska tällä hetkellä ainoa henkkarini on 20 vuotta vanha kuvallinen kelakortti. Eivät alkossa oikein tykkää, jos siellä udellaan papereita ja näytän kyseistä läpyskää.
Toisena todisteena oli vanha ajokorttini, siis vanha, sellainen iso ja umpeutunut vuonna 2000.
No se mukava täti avasi väestötietorekisterin ja aloitti kysymisen, onneksi muistan kaikki epäoleelliset asiat elämästäni. Kuten kaikki elämäni osoitteet, siskojeni hetun, isän hetun, mutta äidin syntymävuosi heitti yhdellä. Läpäisin silti testin.
Se mukava nainen kertoi myöskin, että ajokortin saattamiseksi uudelleen voimaan vaatii vain inssin ja kirjalliset kokeet uudestaan. Minut tuntien tarvitsen kyllä pari ajotuntiakin.
Seuraava vaikea kohta oli kirjoittaa nimikirjoitus sille varattuun tilaan. Jouduin ottamaan uusiksi, en pysynyt viivojen sisällä.
Saan tekstiviestin, kun kortti on noudettavissa.

Jääkin kantaa, koirat oivat innoissaan, ne juoksevat jäällä itsensä uuvuksiin. Suomenlapinkoirat eivät palele. Allu-vauva on luonteeltaa ihana, se on positiivinen, aina iloinen ja rakastaa kaikkia (niinkuin äitinsäkin) Eikä Allu sinäänsä mikään vauva enää ole 15.2 kg, äitiään painavampi, mutta silti vielä minikokoinen. Lippe ja Allu ovat mainiota seuraa toisilleen. Äiti pitää pojan kurissa, mutta huolehtii ja putsaa tarvittaessa. Lippellä oli ensimmäinen juoksu penikoimisen jälkeen. Muuten normaali, vuoto oli normaalia runsaampaa, penikoiminen ehkä hiukan muuttanut hormonitoimintaa.

Välillä vierähtää viikkokin, että olen omassa kodissani, enkä näe koiria. Se ilonpurkaus kun saavun jälleen takkutukan luo on uskomatonta, täällä on silloin kaksi sekoavaa koiraa, jotka eivät tiedä miten päin olla. Allu kun on vielä pieni saa pissavimman ja pissaa paperille, vaikka ei sitä yleensä tee.
Olemme joutuneet laittamaan painavat tiilet vessan oven eteen, niin, että siihen jää rako, josta vain kissa pääsee. Sillä Kallen kakat ovat viimeaikoina kadonneet parempiin suihin, YÖK!

Niin ja sitten meille on tulossa auto. Pieni, kaunis ja punainen. Minulla sitä ajokorttia ei vielä ole, mutta Takkutukalla onneksi on. Mutta autokouluun olen kyllä menossa. Varokaa siis.
täällä "maalla" auto on tärkeämpi kuin esim. Helsingissä. täällä kun ei ole samanlaista joukkoliikennettä ja kaikki isot kauppakeskukset ja muut erikoiskaupat sijaitsevat kuitenkin sen verran keskustanulkopuolella, ettei aina viitsi pyöräillä, ja on helppo kuljettaa tavaroita ja koiria. Takkutukka käski minua ostamaan myös mahdollisimman hyvän navigaattorin, minä tunnetusti eksyn, suorallakin kadulla.
Ja ensi kesänä tänne avaa Ikea, tai oikeastaan laajempi kauppakeskus nimeltään Ikano, jonka osa Ikea on ja pitäähän sitä kahveelle päästä sitten ja bussit ei sinne kulje.

Suunnittelen kovasti ensi kesää ja mökkiä. Rakennutan sinne oman kompostoivan käymälän ja puuaidan tontin ympärille. Laitan pihalle myös uuden kivetyksen ja maalaan, sisäpuolelta, katto jäi viime vuonna maalaamatta.

Menen kovasti kohti kesää, vaikka ne suksetkin pitäisi ensin ostaa.