Aika ajoin mustaa

Koko kevät on ollut jollain tavalla kovin kiireistä ja väsyttävää. Ei, niinkuin moni luulisi, kalenteri on suhteellisen tyhjä, korkeintaan pari pientä menoa viikon aikana.
Ehkä enemmänkin on väsyttänyt työ jota joutuu tekemään korvien välissä. Miettimään ja pohtimaan.

Isän kuolema toki vieläkin täyttää mieltä, enemmän ja vähemmän, aina erilailla. Päätä täyttää myöskin byrokratia, joka asiaan kuuluu.
on ollut perunkirjoitusta, paperien allekirjoitusta, käräjäoikeudelta pitää saada yhdet paperit, sitten lakimieheltä, sitten kaikilta perinnön saajilta. Sitten Isän asunto pitää laittaa myyntiin ja taas allekirjoitetaan papereita ja hankitaan todistajia.
Sitten taas odotellaan. Odotellaan vielä vähän ja vielä vähän.
Autoni kesärenkaatkin ovat kateissa. Isäni jäljiltä jossain. Pitäisi tehdä autoreissu eteläiseen suomeen. Hakea tavaroita ja etsiä renkaita.

Autokoulussa on mennyt aikaa, ajotunteja tuli lisää, koska ajokoe ei todellakaan onnistunut viikko sitten. ( Kirjallinen koe meni onneksi ensimmäisellä läpi)
Käännyin väärältä kaistalta vasemmalle. Sellaista sattuu, näköjään niillekin joilla on jo kortti. Samassa risteyksessä meni edelläni auto, joka teki täysin saman virheen kuin minä, mutta kukaan ei ottanut häneltä korttia pois.

Olen juossut lääkäreiden ja psykologien luona, pikkukaupungin omassa psykiatrian keskuksessa.
Minulle on tehty kokeita ja arvioita.
Musteläiskätestistä alkaen.
Tulokset olivat aika ennelta arvattavia. Olen fiksu, suoriudun pienistä päässälaskutehtävistä, sanaselityksistä ja havannointitehtävistä hyvin. Minulle  on hyvät sosiaaliset taidot, osaan puhua.
Mutta minulla on ( testienkin mukaan) vaikea masennus ja ahdistus. En luota ihmisiin ja olen epävarma.
Tuon kaiken olisin osannut kertoa itsekin.
Onhan nyt mustaa valkoisella.
Testit sitä paitsi osoittivat, että syvempään tutkimukseen ei ole tarvetta, koska olenhan minä ihan fiksu ja osaan luetella sanotun numerojonon takaperin. ( Osaan myös kirjoittaa molemmilla käsillä yhtäaikaa)

No, eikun uusi psykologi kuvioihin.Hän on nyt kuudes ihminen, jolle aloitan tarinan kertomisen alusta.Kerron miten ja miksi.
Ajattelin, että tulevaa varten kirjoitan valmiiksi paperin, jossa näkyy elämäni pääasiat, oireet ja mielentila. Ei sitten tarvitse puhua niin paljon.
mutta, kun tämä uusi psykologi totesi, että kun minä en oikein vaikuta masentuneelta.
En, en niin, En toisten ihmisten silmiin ja toisten ihmisten seurassa. Minulla, kun on ne hyvät sosiaaliset taidot.
Meikkaan ja pukeudun siististi. Tukkani on laitettu ja värjätty. En ole alkoholisti tai pilleristi, en käyttäydy arvaamattomasti, pystyn tarvittaessa hallitsemaan itseni täysin.
En siis vaikuta masentuneelta. Tai siis sellaiselta, kuin masentuneen kirjojen mukaan pitäisi vaikuttaa.

Tottakai minulla on sosiaalisia taitoja ja osaan puhua, olinhan kymmenen vuotta lastentarhassa töissä. Siellä on vähän pakko oppia tuollaiset asiat, jos meinaa pärjätä.
Minulla nyt on peruskäytöstavat hallussa, olen yleensä kohtelias.

Mutta kaikki tämä ei poista sitä faktaa, että minulle elämä on pakollista ja raskasta. Syystä, jota kukaan ei osaa sanoa.
Minä en nauti asioista, voin olla iloinen ja nauraa, mutta teen asiat koska ne pitää. Minulla ei ole intohimoa elämään. Asioihin.
Teen tiettyjä asioita, koska ne pitävät minua edes hiukan pinnalla. En pidä ihmisistä, muutamasta harvasta. Ihmiset ovat niin kovin väsyttäviä.
En jaksa.
Miksi en sitten vain lopeta elämääni?
Koska en halua luovuttaa. Olen aivan älyttömän itsepäinen. Toisaalta se olisi myös väärin, sillä se aiheuttaisi läheisilleni surua ja tuskaa, enkä minä sitä halua. Minä halua perheelleni hyvän elämän. Minä haluan, että siskoni ovat onnellisia ja saavat elää hyvän elämän, en halua heidän elämään surua ja itkua.
Joten minä puuskutan eteenpäin ihan kiusallani.

Mutta jotta asiat eivät olisi liian helppoja, minun pitää palata työelämään.Koska minä olen vielä niin nuori.
On kuulkaas jos millaisia kursseja ja työhön tutustumisia. Mutta kun siitäkään ei ole kyse, kyllä minä teen töitä, en siihen apua tarvitse.
Mutta minä teen niitä liikaa, liian tunnollisesti, teen kaikkien muidenkin työt ja ylityöt ja sitten menen kotiin itsemään ja nukkumaan ja seuraavana aamuna sama ruljanssi alusta.
Minulta kysyttiin, että mitä minä sitten haluan tehdä?
No enpä oikeastaan mitään. Teen kyllä mitä sanotaan, mutta en minä siitä minkäänlaista tyydytystä saa.

Ehkä saisin tyydytykseni, jos saisin muuttaa majakkasaarelle, majakan vartijaksi. katsella päivät pitkät merta ja kuunnella lokkeja. Seurata luontoa, Elää luonnon keskellä, ilman yrittämistä ja vaatimuksia.

Psykologi ehdotti, että jos vaikka lähtisin Afrikkaan hoitamaan lapsia. Hyvä idea, kurjuuden näkeminen varmaan nostaisi mielialaani ja tulisin entistä iloisempana ja eheämpänä ihmisenä takaisin kotiin.
Psykologi myös arvioi, että täällä pohjoisempana lastenhoito saattaa olla erilaista, kuin siellä hektisessä etelässä. Uskalsin väittää vastaan.
Lapset kun ovat lapsia aina, paikasta riippumatta, vanhemmista puhumattakaan.

Loppuun vähän hassumpia ja pienenpiä huolia, mutta pohdituttavia kuitenkin. Kävin alkuvuodesta leikkauttamassa silmäni, en siis enää tarvitse laseja, joita olen käyttänyt koko ikäni.
Siinä saa muuten opetella paljon uutta.Meikkaamisesta lähtien. Aurinkolasit pitää aina olla mukana ja jos sataa tai tuulee, ei mikää olekaan estämässä sen kaiken lentämistä silmiin.Asiat näkee eritavalla ja valo taittuu eri tavalla.
Sekin mietityttää.

Kesä ja kärpäset ja paljastavat vaatteet. Siinä vasta mietittävää, kroppa kun ei ole bikinikunnossa ja minä en asialle jaksa tehdä yhtään mitään.

Mökillä teen kesällä pientä remonttia, suunnittelen jo täyttä häkää ja mietin, että miten tuo touhu onnistuu. Mutta sitä on sentään mukava pohtia.

Tuliko kukaan tästä kirjoituksesta viisaammaksi, edes minä?
Ei varmaan, mutta sainhan jotain aikaiseksi.
ja voin hetken miettiä, aurinkoa, kesää, tuoksuja, saunaa ja uimista.

Ettei tämä menisi ihan voivotteluksi, laitan kuvat parista elämäni ilosta.
Allu-vauva ja Kumma-tyttö :)

Autoilua

kuten melkein kaikki 18 vuotiaat, minäkin kävin silloin kauan sitten autokoulun. Kirjalliset kokeet menivät heti läpi, mutta inssiajon suoritin kolme kertaa. Kertaus on opintojen äiti. Ensimmäisen vaiheen jälkeen on kolme vuotta aikaa suorittaa kakkosvaihe, jos sitä ei suorita, kortti vanhenee. Se ei ole hyvä juttu, jos poliisi pysäyttää ja katsoo sitä läpyskää.
No minä en kakkosvaihetta koskaan käynyt, kahdesta syystä. Se maksaa ja tarkoituksena on, että on ajanut sitä autoa, että osaa sitten näyttää taitojaan siinä kakkosvaiheessa. Minulta puuttui molemmat.
Kortti meni vanhaksi vuonna 2000.

Kuitenkaan en ole autoa koskaan tarvinnut, olen aina asunut niin, että kaupat ja työpaikka ovat hyvien kulkuyhteyksien varrella. Sitäpaitsi helsingin keskustassa ei autoa tarvitse.

Sitten muutin tänne pikkukaupunkiin, vaikka asun keskustassa ja pystyn erittäin hyvin hyödyntämään sen palveluja on iso osa kaupoista keskustan ulkopuolella. Ne isommat kaupat, varsinkin se ensi kesänä aukeava Ikano-kauppakeskus, jossa sijaitsee myös Ikea (Jee!)
Täällä bussikuskit ovat ystävällisiä, mutta yhteydet ovat huonoja ja matkustaminen kallista.

Isälläni oli auto, kaunis ja pieni, vähän ajettu ja hyvin pidetty. Minut saatiin ympäripuhuttua ja lunastin sen itselleni. Auton siis omistin, ajokorttia en.
Seuraava askel oli siis autokoulu.
Saadakseen vanhentuneen kortin takaisin voimaan riittää, että käy inssiajon ja kirjalliset kokeet. Kirjallinen koe oli aika helppo, mutta koska olen viimeksi istunut auton ratin takana 14 vuotta sitten, päätin ottaa muutaman ajotunnin.
Ajotunnit eivät muuten ole mitään halpoa, 25minuttia maksaa 35 euroa. Mutta ymmärränhän minä, kyllä minäkin tulisin kyytiini vain maksusta.

Ensimmäinen ajotunti. opettaja ajoi hiljaiselle tielle auton ja sanoi, että se on minun vuoro. Autokoulunopettajalla täytyy olla äärimmäisen hyvät hermot ja jonkinlainen viehtymys vaaraan.
Istahdin kuskin paikalle, opettaja näytti minulle tärkeimmät hallintalaitteet ja eikun menoksi. Pari kierrosta hiljaista katua ja sitten opettaja nilmoitti, että nyt keskustaan ja auto takaisin koululle.
Siis mitä??!!

Nyt takana on kahdeksan ajotuntia ja edessä vielä kuusi. Ollaan ajettu ympäri keskustaa, peruuteltu, halrjoiteltu mäkilähtöjä ja poikkeuskäännöksiä.
Pelkään ajaa autoa, aivan hirmuisen paljon. Mutta olen päättänyt, että minä opin ajamaan ja piste.
Tietysti auton ajo olisi helpompaa, jos kaikki kanssa ihmiset noudattaisivat liikennesääntöjä. Kuten minä.
Autolla ajaessa käytetään vilkkua, toisen takapuskurissa ei roikuta punaisia päin ei ajeta, toisille annetaan tilaa. Sama koskee jalankulkijoita ja pyöräilijöitä.

Luulen, että pelkoni johtuu myös siitä, että tiedän mitä vahinkoa autolla voi saada aikaan, kun kolari sattuu jälki ei ole kaunista. Tiedän myös, että liikenteessä liikkui juopuneita idiootteja ja vanhuksia, jotka eivät näe enää kunnolla. Kuka idiootti on keksinyt, että promillemittari saa värähtää pikkaisen ja silti saa ajaa autoa. Nollatoleranssi sen olla pitää.

Minulle tuottaa liikenteessä vaikeuksia pari asiaa, olen liian nopea, enkä aina ajattele. Kun en ajattele valmiiksi, hätäännyn ja hutiloin.Ennakointi ja kaiken huomaaminen on hankalaa, kun itse auton liikuttaminen jo vaatii niin paljon keskittymistä.
Autokoulunopettajani, yrittää rauhoitella ja muistuttaa ennakkoinnista, hän on kyllä siinä aika hyvä. Minulla vaan on niin kamala tunne, kun liikenteessä ajan hiukan hiljempaa kuin muut ja sitten tulee jonoa ja minut ohitetaan ja varmaan ne muut kuskit kiroavat minut alimpaan helvettiin. Haluaisin niin kovasti, että kaikki pitäisivät minusta.
Vaikka ymmärrän, eipä minulla oikeastaan ole mihinkään kiirettä. Jos takapenkillä synnyttäisi joku saattaisi olla hiukan kiire, mutta eipä muuten..
Mihis tässä olisi kiire, valmiissa maailmassa.

Varokaa siis, kun näette pienen punaisen auton, se saatan olla minä. Minulla saattaa olla takapenkillä kaksi koiraa, mutta he ovat turvavöissä.

Vilkutellaan kun tavataan!