Olen jatkuvassa ajatuksenvirrassa ja pohdinnassa. Pohdin itseäni ja mieltäni. Koen itseni huiputtajaksi, kun en osaa olla sellainen kuin masentuneen pitäisi oppikirjojen mukaan olla, tai suurimman osan lääkäreistä mielestä. Yritän jatkuvasti löytää mielelleni selitystä, vastata kysymykseen miksi?
Pohdin sitä, miten osaan ilmaista mieleni niin, että lääkäritkin ja kanssaihmiset sen ymmärtävät. Yritän selittää, että en ole huijari ja laiska, vaikka en ole töissä.
Teenhän koko ajan jotain, olen toimelias ja aikaansaapa, energinen.
Enkä ole, näytän vain siltä. Kaikki mitä teen, teen vain sen takia, etten makaisi ja ahdistuisi, että saisin mielekkäästi kulutettua sen ajan kun olen hereillä. Odottaen, että tulisi ilta ja taas saisi nukkua. haluaisin vain olla, tai olla olematta. En kuitenkaan voi.
Koen, että minun pitää, vaikka ei huvita. Minun pitää saada asioita aikaiseksi, minun pitää olla hyvä, minun pitää korvata tämä yhteiskunnanvaroilla oleilu jotenkin.
En voi laiskistua ja pulskistua.
Sitten teen ja sitten väsyn, sitten on taas huono olo, kun on itkuväsynyt, eikä jaksa. Koska pitää jaksaa, pitää tehdä. Jos vain nukkuu ja on, tulee olo tunkkaiseksi, hieman syylliseksi.
Aika paljon syylliseksi.
En oikeasti haluaisi, ei oikeasti huvittaisi pätkääkään, mutta tekemisellä ansaitaan edes jonkinlaisia tähtiä vihkoon.
Haluaisin vaipua unen maailmaan, tai edes lopettaa selittelemästä itseäni.
Mutta en voi. Koska minut pitää selittää, jokaisessa uudessa B-lausunnossa. Selittää miksi.
ja syyllisenä tunnen, että onko kaikki vain keksittyä, minun laiskuuttani.
Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä.
Olla niinkuin kunnon ihmiset.
Miksi en tekisi asioita yhteiskunnan hyväksi, teenhän niitä muutenkin. Kun on pakko.
