lauantaina, heinäkuuta 14, 2012

Kaikki mitä tein, tein vain sinua varten

Olen jatkuvassa ajatuksenvirrassa ja pohdinnassa. Pohdin itseäni ja mieltäni. Koen itseni huiputtajaksi, kun en osaa olla sellainen kuin masentuneen pitäisi oppikirjojen mukaan olla, tai suurimman osan lääkäreistä mielestä. Yritän jatkuvasti löytää mielelleni selitystä, vastata kysymykseen miksi?
Pohdin sitä, miten osaan ilmaista mieleni niin, että lääkäritkin ja kanssaihmiset sen ymmärtävät. Yritän selittää, että en ole huijari ja laiska, vaikka en ole töissä.
Teenhän koko ajan jotain, olen toimelias ja aikaansaapa, energinen.

Enkä ole, näytän vain siltä. Kaikki mitä teen, teen vain sen takia, etten makaisi ja ahdistuisi, että saisin mielekkäästi kulutettua sen ajan kun olen hereillä. Odottaen, että tulisi ilta ja taas saisi nukkua.  haluaisin vain olla, tai olla olematta. En kuitenkaan voi.
Koen, että minun pitää, vaikka ei huvita. Minun pitää saada asioita aikaiseksi, minun pitää olla hyvä, minun pitää korvata tämä yhteiskunnanvaroilla oleilu jotenkin.
En voi laiskistua ja pulskistua.

Sitten teen ja sitten väsyn, sitten on taas huono olo, kun on itkuväsynyt, eikä jaksa. Koska pitää jaksaa, pitää tehdä. Jos vain nukkuu ja on, tulee olo tunkkaiseksi, hieman syylliseksi.
Aika paljon syylliseksi.
En oikeasti haluaisi, ei oikeasti huvittaisi pätkääkään, mutta tekemisellä ansaitaan edes jonkinlaisia tähtiä vihkoon.
Haluaisin vaipua unen maailmaan, tai edes lopettaa selittelemästä itseäni.

Mutta en voi. Koska minut pitää selittää, jokaisessa uudessa B-lausunnossa. Selittää miksi.
ja syyllisenä tunnen, että onko kaikki vain keksittyä, minun laiskuuttani.
Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä.
Olla niinkuin kunnon ihmiset.
Miksi en tekisi asioita yhteiskunnan hyväksi, teenhän niitä muutenkin. Kun on pakko.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Eikö olisi mahdollista löytää esim. jotain osa-aikatyötä tai kokonaan muun alan työtä, joka ei kuormittaisi sinua henkisesti niin paljon kuin vanha työsi? Entä opiskelu? Ei kenellekään ole hyväksi tuollainen alituinen itsetutkiskelu, vähemmästäkin ahdistuu. Vaikka toki arjessasi epäilemättä paljon muutakin puuhastelet.

Anonyymi kirjoitti...

Minä otin lopputilin työpaikastani, kun podin pitkää masennusjaksoani. Kolme kuukautta meni ihan ok, mutta sitten tuli takapakkia.
Huomasin, että ihminen tarvitsee tunteen siiitä, että hän on osa yhteiskuntaa a opystyy itse elättämään itsensä.
Hain kouluun ihan eri alalle kuin aiemmin olin työskennellyt, ja elokuussa näillä näkymin aloitan uudessa työssäni.
Tuntuu ihanalta!
Työ on oikeasti tärkeä asia ihmiselle. Tuttavapiiriini kuuluu myös kehitysvammaisia ihmisiä, ja olen huomannut, että heille on erittäin voimauttavaa saada käydä työssä.
Terveisin Jonna

Anonyymi kirjoitti...

Älä ajattele niin paljoa ja kysele miksi, siihen ei saa koskaan vastausta. Minulla on kokemusta masennuksesta.Olen selvinnyt siitä, ja se tapahtui loppuviimeksi niin että hyväksyy että ok asiat ovat nyt näin.

Anonyymi kirjoitti...

Moi. Pidän blogistasi, osaat kirjoittaa hienosti. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia!
Itse olen vastaavassa tilanteessa kuin sinä, poislukien koirakaverit, seurustelukumppani ja kaikki läheiset...täysin yksin.
-T

Anonyymi kirjoitti...

Hei Homssu,
jokaisen kohta on omalaisensa, jokaisen masennus omanlaisensa. Jos sinun polkusi on pitkä, niin se on pitkä.
Onko sinulla terapeuttia?

terv. omalla polullaan oleva idän anonyymi

Homssu kirjoitti...

Kiitos kaikille kommentoijille.
on hyvä, että on erilaisia mielipiteitä ja erilaisia kokemuksia avusta ja siitä mikä auttaa.
Masennus on tauti, johon ei yksi ainoa lääke päde.
Ja vielä siitä yksinäisyydestä. Masennuksen kanssa jokainen on yksin. Vaikka ympärillä olisi kuinka paljon ihmisiä, sillä kukaan ei näe sinun päähäsi ja kukaan ei voi sinun kipuasi ottaa.
Vaikka minulla olisi unelmien prinssi ja rahaa kuin roskaa, täydellinen vartalo ja kaikki, olisin silti masentunut ja voisin huonosti. Sillä sairaus on minussa, ei minun ulkopuolellani.