Rakkaus on ruma sana

Rakkaus tuo ihana asia, joka pyörittää maailmaa. Niin ihanaa ja vaaleanpunaista ja ikuista. Perhosia, kukkia ruusuja, sydämiä, ikuista palvontaa. Sitä on se meidän jokaisen ah niin ihana ja ainutlaatuinen rakkaus. Sitä syötetään meille kaikkialta, elokuvat, kirjat, kaikissa se ihana ikuinen rakkaus, joka voittaa kaiken ja jossa kaikki on niin täydellistä.
Ah, elämä on niin ihanaa.

Täysin metsään, jos minulta kysytään. Olen äärettömän kamala realisti, minä en usko kaiken voittavaan rakkauteen, täydelliseen parisuhteeseen, jossa kaikki on kaunista ja ihanaa.
Minä uskon aivoihin ja hormooneihin. Ei kamalan romanttista. Toisaalta siinä on se hyvä, että tietää miten asiat toimii, eikä odota ihmeitä.

Asiaa on tutkittu ja kyllä, aivoissa sen salaisuus. Ei sukulaissieluissa tai maailmankaikkeuden järjestyksessä.

On tutkittu, että yltiöpäisesti rakastuneiden aivoissa toiminta vilkastuu tietyllä alueella. Hassua kyllä samat alueet reagoivat huumaaviin hyvänolon tunnettatuottaviin aineisiin, kuten kokaiiniin.
Myös ne rakastuneen perhoset vatsassa on aivojen tuottamaa tunnetta.

Rakkaus on aivoissa aivan omanlaisensa euforian muoto.
Kun ensimmäisen vaiheen yltiöpäinen rakkaus hiipuu, hiipuu se ihana euforian tunnekin. Siinä sitten mietitään, että mites tässä näin kävi.
Siinä kohtaa tulee esiin vaihtoehdot:
Voipi olla että euforisen alkurakkauden aikana olet tullut toisesta ihmisestä riippuvaiseksi, tottunut hänen läsnäoloon, ehkä on menty naimisiin ja hankittu lapsi rakkauden ihanassa huumassa. Mutta arki alkaa ja toiset eivät sitä kestä, heistä rakkaus on hiipunut, eikä enää sisälläkään sitä ihanaa onnen huumaa. Silloin ei auta kuin etsiä uusi huuman kohde, "rakastua" uudelleen ja nauttia aivojen toiminnasta.

Tiesittekö, että himokkaassa puhtaasti seksuaalisessa halussa, aivojen käytössä on ylenpalttisesti serotoniinia ja sukupuolihormoneita, samanlainen serotoniinimyrsky riehuu huumeidenkäyttäjien aivoissa. Siitähän tulee riippuvaisesksi ja miten pääsee samaan ihanaa tilaan?
Vetämällä ekstaasia tai hyppimällä sängystä sänkyyn.
 Tämä selittää osin pettämistäkin.

No mutta, minä siis en usko suureen rakkauteen. Minä uskon aivoihin ja tieteeseen.
Mutta minä olen parisuhteessa. Mielestäni mainiossa ja toimivassa. Olemme äärettömän rehellisiä toisillemme, puhumme asiat suoraan, meitä yhdistää eläimet, luonto, kiinnostus tieteeseen, psyyke ja ihmiset.
Uskon, että kumpikin meistä ( Minä ja Takkutukka) tulisimme oikein hyvin toimeen ilmankin toisiamme. Mutta  uskon ja tiedän, että kumpikin täydentää toisen elämää. Annamme toisillemme tilaa, mutta kuuntelemme ja autamme toisiamme. Olemme siinä, kun toinen sitä tarvitsee ja vetäydymme, kun tarvitsemme tilaa. Olemme tärkeitä toisillemme ja elämä ilman toista olisi tyhjempää.

Ennenkuin tapasimme olimme molemmat jo päätyneet siihen, että elämme loppuelämämme yksin, mutta tapasimme ja diili oli hyvä.
Saatan olla ärsyttäväkin realismissani, mutta elämä opettaa.

Tässä artikkeli, josta sain tietoa.

Itseasiassa kiinnostukseni on herännyt seuratessani eläimiä ja koiria varsinkin. Huomannut sen mahtavan vaistojen maailman, jonka avulla koira elää. Kun narttukoiralla on juoksu, sen vaistot viestittävät yhtä ainoaa asiaa; nyt lisääntymään. Juoksun aikana, kaikki urokset kelpaavat. On uskomatonta nähdä, kuinka juoksun oikeassa vaiheessa, uroksen kohdatessaan tarjoaa itseään siirtämällä hännän sivuun ja takapuoli kohti urosta. Ja homma hoituu sillä, mutta kun juoksu on ohi, narttu ei anna yhdenkään uroksen tulla lähelle takapuoltaan vaan istahtaa maahan ja ärähtää.
Koirat haistavat toisensa pitkälle ja ulkona on tärkeää merkata, että kaikki tietävät onko kiimaisia narttuja lähellä ja millaisia uroksia. Osa uroskoirista haistaessaan kiimaisen nartun, saattaa itseä nartun perään, jopa niin paljon, että isäntäperhe ei saa nukuttua.

Mielenkiintoista on nartun tiineys ja se miten vaistot ohjaavat nartun läpi tiineyden, penikoimisen ja pentujen hoidon. Penikoimisessa on hyvä kuitenkin ihmisen olla paikalla, koska joskus luonto ei toimi ja tarvitaan apua. Luonnossa tällaisessa tilanteessa joko pennut tai emä kuolee.
Kun narttu saa pennut, se osaa luonnostaan ottaa pennun luokseen nuolla ja puhdistaa sen kalvoista ja ohjata nisälle.
Emä osaa nuolla, pissattaa ja kakattaa pennut ja pitää niistä huolta niin kauan kunnes pentujen on aika alkaa vierottua, silloin emä saattaa murahtaa äkäisestikin nisille yrittäville pennuille.
Vierotuksen jälkeen, koirat eivät tunnista kuka on äiti, isä tai lapsi. Kaikki ovat koiria, narttuja ja uroksia.

Anteeksi, jos tekstissäni on virheitä en ole asiantuntija tai tutkija, Kunhan omien havaintojen perusteella kirjoitan.
Mutta mahtavaa miten luonto hoitaa homman, täydellisesti.

Jos eläimet elävät vaistojensa vietävissä, niin kyllä ihminenkin. Lisääntyminen on kai kaiken lähtökohta, ihmisellä on tarve lisääntyä, rodun ylläpitämiseksi. Siihen sitten sekoitetaan rakkautta ja suuria tunteita.
Lapsen syntyessä äidin ja lapsen välille syntyy symbioosi, joka auttaa hoitamaan ja suojelemaan lasta. En mene adoptio ym. tapauksiin, mutta sama luonnonlaki silloinkin toimii.
uskon, että kaikilla naisilla on luonnollinen tarve lisääntyä, se on se biologinen kello. Mutta, koska ihminen on järkeilevä ja ajatteleva olento, eivät kaikki juokse suinpäin lisääntymässä. Esimerkiksi minä, en halua lasta, en halua lisääntyä. Järkisyistä.

Ihminen järkeilee ja ajattelee. Mutta jostain syystä varsinkin naiset, järkevätkin, rakastavat antaa vallan hormooneille ja mennä määrättömästi niiden ohjaamana.
Mutta mikä minä olen tuomitsemaan, jokainen saa elää tavallaan ja hyvä niin, jos kaikki olisivat realistisia epäilijöitä, kuten minä saattaisi maailma olla tylsempi ja  värittömämpi paikka.
Sitä paitsi minusta on hauskaa kuunnella toisten suuria rakkaushuolia. :)

läskiä lotinaa, selluliitin kohinaa

Minulla on seitsemän leivän uunin kokoinen ahteri, eli takapuoli eli takamus. Olen aina kärsinyt siitä ja toki kun on iso takamus on myös reiteikäs., myönnetään sekin. Ahterini ei ole vain leveä, sivuprofiilista näyttää kuin ihoni alle olisi leikattu kaksi jalkapalloa ja vielä erittäin kuoppaisen ja ruttuisen ihon alle, sinne on eksynyt selluliittiakin.
Jalkani ovat hyvin tukkimaiset, lihaksia on, mutta myös läskiä eikä nilkkoja ole, ei ole koskaan ollutkaan. Minulla on hiukan oudot jalat. Rakas siskoni arvio, että nilkkani on ehkä amputoitu ( meillä molemmilla on erittäin hyvä huumorintaju)
Vyötärö on aina ollut kapeahko, mutta sinnekin on tullut ihan kunnolla jotain sellaista josta saa kiinni. Kun peilistä katsoo, huomaa, että minulle on ilmestynyt myös olkapääläskiä. No tissithän tietysti kasvaa, kun kehon rasvaprosentti nousee, mutta selvästikään, niihin ei keräänny se rasva yhtä hyvin kuin ahteriini.

Sinäänsähän tämä on ihan normaalia ja kaiken pitäisi olla ihan hyvin, koska verikokeet osottivat kolesterolin olevan kunnossa. Eikä verenpainekaan ole noussut ja kaikki on muutenkin ok.
Mutta, kun ei niin ei. Olen aina ollut hyvin tietoinen ulkonäöstäni ja vartalostani, taisin olla alle kymmenen kun huomasin olevani ruma, hiphei ja täältä tullaan elämä.
 Olen nyt 33 ja sama pärstä tuijottaa peilistä, kyllä, minulla on diagnoosina epätavallinen syömishäiriö. Epätavallinen syömishäiriö tarkoittaa tilaa, jossa vikaa on, mutta kaikki kriteerit ei oikein täyty.
Eli suossa ollaan.
Olen viimeisen kuuden vuoden aikana lihonnut kymmenen kiloa. Elämänmuutokset, sotilaallisen pakkoliikunnan lopetus ja ikä ja viimeinkin oikeasti diagnosoitu masennus.
Mutta kuten sanoin, fyysisesti kaikki on kunnossa. Kuntoutuksessa tehtiin UKK- kävelytesti ja olin ihan normaalin puitteissa.
 Vihaan itseäni, kroppaani, inhoan katsoa itseäni peilistä. Silti kämpässäni on kolme isoa peiliä, masokisti.
Vaa´asta olen sentään tajunnut luopua, koska se aiheutti minulle niin hirveitä ahdistuskohtauksia. Vaatteissa käytän venyvää materiaalia.
No nytpä, joku viisas sanoo, että lenkille sitten vaan, parin kilon pudotus ja todella hyvä olo!!
No kun ei ole, tiedän sen koska olen aina kokenut vartaloni kurjana, myös silloin kun olin kymmenene kiloa laihempi, liikuin kuin hullu ja söin äärettömän terveellisesti.

Olen varma, että kukaan ei voi sietää alastonta vartaloani tai jos sitä katselee, ei siitä voi nauttia.
Se on kuhmurainen ja läski.
Eräs tuttu sanoi, tässä kerran sovittaessani isoa hupparia, että löysät vaatteet sopii minulle. Muistan tuon repliikin joka kerta, kun avaan suuni minkä tahansa syömistä varten, koska kuulen  korvissani lauseen näin ; olet niin läski, että kannattaisi pukeutua vähän väljemmin.

Tuollaisia lauseita on pääni täynnä. Siis pääni.
 Harrastan siedätyshoitoa, käyn kerran viikossa läheisessä kylpylässä uimassa, tai oikeastaan lillumassa poreammeessa. Askel lähteä on iso,  joka viikko. Joka viikko olen koko ajan äärimmäisen tietoinen kropastani ja siitä, miten muut ajattelevat, että mikä laiska läski pallo tuokin on, tekisi itselleen jotain.
Myönnän, minua tuijotetaan, mutta en onneksi voi tietää tuijotetaanko, minua hehtaarivartaloni takia vai siksi, että olen paikan ainoa alle 40 vuotias, tatuoitu ja pinkkitukkainen.

Toisaalta tiedän samaan aikaan, että aika harvaa kiinnostaa minkä näköinen ja kokoinen olen. Mutta minun pääni sanoo, toisin.
Minun pää sanoo, että hyi kamala.
Minun pää sanoo, että Takkutukka, ei vaan oikeasti kehtaa sanoa, että olen valas.
Minun pää sanoo, että olen laiska ja kamala.
Minun pää sanoo, että lenkille ja dieetille.

Siis minun pää sanoo, ei, se ei ole kenenkään muun sanomaa, se ei ole välttämättä totuus, se on tunne, se on pään viestittämä tunne.
Tunteet eivät ole totta, ne ovat tunteita, meidän tulkintoja ja reagointeja asioihin.

Kaiken tämän tiedän ja silti ahdistun itsestäni. Ahdistun, kun pukeudun tai kun riisuudun. Ahdistun, kun tunnen mahamakkarat istuessani, näen nakkisormeni, kaksoisleukani........

On turha kuvitella, että pystyisin syömään normaalisti, yritin kovasti pari kuukautta, ahdistus kasvoi liian isoksi.
Eli tällä alueella olen ihan alkuaskelilla ja se "on vaan tunne"- Lauseen hokeminen on turhaa.

Eli minun on nyt vaan elettävä tämän kanssa. En suostu hoitamaan sitä megalenkkeilyllä ja dieetillä. Koska se vika on ihan oikeasti korvien välissä.

Näin se on

Näin sen pitäisi olla ?