Merilehmä

No nyt sitä tekstiä sitten tulee. Olen koko ikäni kärsinyt erilaisista syömishäiriöistä ja kehonkuvan vääristymistä. Olen nähnyt itseni aina merilehmänä, oivalsin sen vasta kun näin merilehmän kuvan. Söpö otus sinäänsä.
Tätä merilehmä tunnetta on viimeaikoina lisännyt se, että viimeisten vuosien aikana olen lihonnut. Töiden lopettaminen, sekoitti syömisen lopullisesti. Vähän aikaisemmin loppui liikunnan harrastaminen, kun ei vain jaksanut. Ymmärsin sen kun lenkille lähtiessä väänsin itkua.
Vaakaa minulla ei ole ollut enää vuosiin, joten painosta en tiedä, enkä halua tietää. Vaatteet kertovat kyllä, että takamus ja lantio on tainnut hiukan levitä.

Olen aina taistellut vallalla olevaa kauneuskäsitettä vastaan. Laiha, pitkätukkainen ja hyvin klassisen kaunis. Koska harva meistä oikeasti on sellainen.  Oikeasti suurimmalla osasta naisia on peppua, reittä ja mahaa. ja Selluliittiä. Tissien alla pysyy kuulakärkikynä ja naamassa on ryppyjä.
Kaiken tämän tiedän  ja silti en pysty hyväksymään omaa vartaloani. En pysty hyväksymään sitä, että minä en ole mallinmitoissa ja naamani ei välttämättä täytä klassisen kauneusihanteen piirteitä. Kuten tätini kerran sanoi siskoni ovat klassisen kauniita, mutta  minä olen sellainen omannäköinen.

Koen itseni vastenmieliseksi ja häpeän itseäni. Vuodenvaihteessa, saatuani eläkepäätöksen, sain myös oikeuden käyttää halvalla kaupungin uimahalleja. Uimista en niinkään ajatellut, vaan hallissa olevaa kuntosalia. Siellä edes hiukan kunto kasvaa ja mikä tärkeämpää, saan tekemistä ja struktuuria päiviini. kerran viikossa käyn myös läheisessä kylpylässä vesijuoksemassa ja nauttimassa porealtaasta. Sinnekin pääsen eläkeläisenä hiukan halvemmalla.

Ainoastaan itsepäisyyteni ansiosta käyn salilla ja uimassa. Sillä se häpeä, mitä koen vartalostani on joka hetki läsnä. Vaikka suurin osa kanssakäyttäjistäni on mummoja ja pappoja, oman vartalon häpeä on silti suunnaton. Kuulen mielessäni paheksuvat lauseet, siitä kuinka näin nuori on päästänyt itsensä tuohon tilaan. Salilla jossa käyn on seinällä yksi peili ja joka kerta silmäni osuessa siihen häpeän. Häpeän ollessani laitteissa ja kaikista pahin ovat teini-ikäiset tytöt, joita uimahallissa päivisinkin pyörii. Kuulen heidän ajatuksensa, että toivottavasti minusta ei tule tuollainen aikuisena, hyi yök.

Tiedän, että näin ei ole, mutta vartaloasiassa tunne voittaa järjen 100-0. Tuskin kukaan edes kiinnittää huomiota vartalooni ja jos kiinnittää, se johtuu tatuoinneistani. Salilla tai uimassa ollessa on vielä enemmän haavoittuvainen, koska siellä olen ilman meikkiä. Ihan puhdas oma itseni.

Koska muissa yhteyksissä minulta on otettu paljon verikokeita, on tulokset aina olleet hyviä kolesterooli, hemoglobiini, kaikki. Eli terveyteni on hyvä. Sen suhteen ei pitäisi olla ongelmaa.
Ongelma on puhtaasti korvien välissä, sillä mitä väliä sillä olisi vaikka painaisin mitä, jos olen terve.

Olen kasvanut kodissa, jossa on ollut omaa vartaloaan inhoava äiti ja laihoista naisista pitävä isä. Eiköhän se ongelman alkuasetelma ollut siinä. Siihen päälle kun kertyy huonoja kokemuksia omasta itsestään, yksinäisyyttä ja hylkäyksiä on soppa aikamoisen valmis.
Ongelman tietää olevan syvällä korvien välissä silloin, kun kenenkään todisteleminen siitä, että olen ihan hyvännäköinen ei auta.
Koska ne valehtelee, koska ei ne muutakaan voi sanoa.

Laihuus ja kauneus ei takaa onnea, ne ei takaa menestystä, ne ei takaa rakkautta, ne ei takaa yhtään mitään.
Siltikin häpeän vartaloani. Siltikin kuvitelmissani olisin parempi ihminen, jos olisin laihempi. Minun ei tarvitsisi hävetä. Silti tiedän, koko elämäni olen hävennyt vartaloani, olin sitten minkä painoinen tahansa. Vartaloni on aina ollut mallia muodokas, peppua ja reittä on aina ollut.
Olen aina ihaillut kahta vanhempaa siskoani, he eivät ole samaa mallia kuin minä, he ovat kauniita ja laihoja.Miten voi olla kaksi kaunista ja yksi ruma? Elämässään asioita saavuttaneita.
 Arvatkaa muuten mitä?
Tämäkin on minun päässäni, sillä he painivat aivan samojen asioiden kanssa. Mutta pieni ääni päässäni huutaa juujuu, ihan totta, läski, mikä läski.

Inhoan kun varsinkin nyt vuoden alussa joka paikka huutaa, elämänmuutosta ja laihdutusta. Laihduttaneet ovat suuria sankareita. Superdieetit ja fittnes-kisat. Joka lehdessä hymyilee onnellisia laihtuneita ihmisiä.
Se tukee pääni pikkuääniä, laihduttaneet ovat onnellisia ja kauniita ja elämä on muuttunut pelkillä ruusuilla tanssimiseksi. Ei ole, mutta se kuva meille annetaan. En edelleenkään usko superdietteihin, vaan NORMAALIIN syömiseen.
Meille ei anneta kuvaa terveydestä ja hyvästä elämästä, meille kerrotaan että laihuus on kaiken avain. Laihtuminen on avain, jos lihavuus tai pyöreys vaarantaa terveyden. Mutta jos on perusterve ja pyöreä?
Laihtua pitäisi silti.
Toisen tavatessa ihmiset  kehuu jos joku on laihtunut. Oletteko koskaan kuulleet kenenkään sanovan, että olet saanut lihaa luiden päälle, tosi hyvän näköistä?

Kauneuteen ja ihanuuteen kuuluvat vahvasti myös pitkät hiukset. Jokin pieni osa minusta on aina taistellut sitä vastaan, minulla on suurimman osaa elämästäni ollut lyhyet hiukset. Usein tulee hetkiä, että tekisi mieli kasvattaa hiuksia. Arvatkaa taas miksi? Jos olisin kauniimpi, pitkässä tukassa, peittäisi paremmin oudon naamani, lyhyessä tukassa, kun naamaa ei voi oikein peittää.

Nauran tälle ja silti tuska ja ahdistus vartalostani on aivan valtava. Tiedän, että ongelma on korvien välissä, syvällä ja tiukasti istuvana. Se on ollut siellä aina. Ja sitä on äärettömän vaikea lähteä purkamaan.

Haluaisin, että jokainen nainen voisi rakastaa vartaloaan. ( juu miehet myös) oli millainen kukkakeppi tai tankkiauto tahansa. Haluaisin nähdä mainoksissa oikeita naisia, oikeiden selluliittien kanssa.
En haluaisi yhdenkään nuoren naisenalun, joutuvan kokemaan kipua vartalonsa takia. Haluaisin nähdä enemmän muotojen ylistystä ja vähemmän superdieettejä ja painonpudotusohjelmia.

En haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan samaa häpeää vartalostaan, kuin minä.
Muistakaa kehua läheisiä, kertoa heidän kauneudestaan ja ylistää heitä, olivat he millaisia tahansa.

Jops nyt haluaa televisiosta katsoa jotain hyviä lifestyle ohjelmia, jossa korostetaan, että olet hyvä juuri tuollaisena on loistava esimerkki Nätti nakuna ja Tyyliä vai ei, näissä ohjelmissa opetellaan tuntemaan vartaloa ja tekemään kaunista siitä mitä on.

Lukuvinkkejä:
Kirsi Virtanen : Lupa olla Nainen
Anna Johansson : Norsu nailoneissa

kevätkausi

Pitkä päivitystauko. Ei ole ollut mitään sanottavaa. Välillä on sattunut, kuin pientä oravaa ja välillä on vain halunnut vetää unta palloon.

Vuodenvaihde helpotti, siirryttiin virallisesti kevätkaudelle. Tästä ei ole suunta kuin ulospäin.
Potkaisin vuoden vauhdilla käyntiin. Ostin eläkeläisille tarkoitetun kuntokortin, olla saa vapaasti käyttää kaupungin uikahallien palveluita vuoden ajan. Hintaa tuolla kortilla oli 57e, ei paha.
Uiminen ei niinkään ollut mielessäni vaan uimahalleissa olevat kuntosalit.
Olen päättänyt alkaa kuntoilemaan. Paristakin syystä. Ensinnäkin olen viimeisen vuoden aikana lihonnut a se saa minut vielä entistä enemmän inhoamaan itseäni, housut ei mene jalkaan, ei voi pitää mitään tyköistuvaa.
Tiedän, että ongelma on suurempi korvieni välissä, mutta ainakin tulee parempi mieli kun teen asialle jotain.
Toinen syy on ajankäyttö, tuleehan tehtyä päivisin jotain järkevääkin ja kun on kerran kortin hinnan maksanut ei tarvitse stressata siitä rahan menosta.

Olen huomannut kuntosalitreenauksen oikeastaan aika mukavaksi.Uimahallin kuntosali on hyvin pelkistetty, laitteet ja taitaa seinällä olla yksi peili, ikkunoita on ulos ja uima-altaalle päin. Käyn salilla aamupäivisin ja silloin siellä on meitä eläkeläisiä, eli mummoja ja pappoja, eli ei tule suoritus paineita. Kaikkea saa tehdä omassa tahdissa ja siinä järjestyksessä kuin haluaa. Vaikka hikoan toistoja tehdessä ei kuitenkaan, tarvitse olla verenmaku suussa pulssi sataa pamppaillen.
Se on itseasiassa ihmeen mukavaa.

Tutkimuksiakin on ollut ja tulee olemaan. Kävin vuoden vaihteen jälkeen neurologian poliklinikalla, nukkumiseni takia, joka on hiukan levotonta ja ei niinkään rentouttavaa.

Lääkäri päätti, että minulle tehdään unipolygrafia, eli tutkimus jossa nukun yön sairaalahuoneessa, jossa nukkumiseni videoidaan ja päästäni mitataan aivosähkökäyrä. Odotan mielenkiinnolla.
Lääkäri totesi, että päästäni on myös hyvä ottaa magneettikuva, koska sitä ei ole kuvattu sitten vuoden -87 aivokasvainleikkauksen, tuskin siellä mitään on, mutta ei se haittaakaan.

Tässä pieni päivitys elämästäni, jospa jaksaisin joku kerta kirjoittaa enemmän.