Joki

Ahdistaa ja ahdistaa. Onneksi maassa ei ole lunta ja aurinkokin paistaa. Se onkin se ainoa hyvä puoli.
Kokoaikaiseen pahaanoloon on tottunut. Näen sen itse jokena, mustansinisenä viileänä hiljaisena jokena, jossa penkereet ovat mustat ja korkeat ja missään ei ole ketään, eikä muuta ole.  Nuorempana yritin uida ja kiivetä joesta pois, valuen sinne takaisin koko ajan. Ajattelin, että tähän on joku keino. Jotenkin täältä pääsee pois.
Liikunta, ravinto, rakkaus, ammatti, työpaikka, koti, raha, perhe, kauneus, laihuus, kuuluisuus, terapia, lääkitys.
EI.
Ajattelin, että on elämä ja sen ympärille rakennetaan lisää ja masennus on siinä ulkopuolella ja kun tarpeeksi rakentaa se katoaa.
EI.
Täytän kesällä 35, se ei ole ihan kamalasti. Tai riippuu mihin sitä vertaa. Takkutukan silmissä se ei ole paljon, teinityttöjen mielestä se on todella paljon.
Siihen, että olen aina sairastanut ahdistusta ja masennusta se on paljon, lähemmäs 30 vuotta ahdistusta on paljon.

Olen yhä edelleen siellä joessa.
En tiedä miten ajattelisin. Olen huomannut, että tämä onkin pysyvää ja sieltä joesta ei pääse pois, sinne ei pääse kukaan.
Siellä on yksin.
Lauantaina oli todella huono päivä. Pystyin hengittämään ja heijaamaan itseäni. Siinä hetkessä ymmärsin sen, tämä ei lopu, tämä kipu ei pääty, tämä kipu ei ole merkki helpotuksesta, tämä kipu ei johda mihinkään.
Synnytys on tuskallista ja kipu helvetillistä, mutta se johtaa johonkin, se johtaa lapseen ja kipu hellittää.
Minun kipu ei hellitä, eikä siitä synny mitään.

Onhan ymmärryksessä se hyvä puoli, että voin vaan kellua ja lopettaa uimisen ja kiipeämisen. Kellun, olen veden ympäröimänä, sitten matkalle tulee pyörre, joka imaisee sisäänsä. Sitten kelluminen jatkuu, uutta pyörrettä odotellessa.
Tässä pyörteessä on omat sääntönsä, koskaan ei tiedä millainen se on ja mikä merkittävintä siihen ei kuole, se ei tapa. Itse pyörre, ahdistus ei tapa, valinnat, jotka teen siitä selviytyäkseni voivat tappaa. Se sattuu, se on helvettiä, mutta se pyörre nauraa hiljalleen ja kuiskaa, että ei tämä lopu. Selviä tästä ja jää odottamaan seuraavaa.

Joessa on yksin pyörteessä on yksin. On helpottavaakin ymmärtää, että kukaan ei sinua voi vetää ylös, kukaan ei voi pelastaa.
lauantai-iltana juttelin puhelimessa Takkutukan kanssa, hän kysyi voiko auttaa ja on kamalaa vastata se minkä tiedän, ET. Olen oppinut tielläni sen, että kukaan ei voi kantaa taakkaasi puolestasi. Kuitenkin tein ratkaisun ja lähdin takkutukan luokse nukkumaan. Siellä on sentään kaksi koiraa, jotka aina iloitsee näkeemisestäni, tulee kainaloon ja on hiljaa.
Koska olen Takkutukan kotona, minun ei kuitenkaan tarvitse kantaa huolta koirista, vaan olla.

Kieltäydyn pyörteen kuiskaamista valinnoista, en valitse alkoholia, en huumeita, en lääkkeitä, en kuolemaa. Mutta ymmärrän jokaista, joka näihin ratkaisuihin päätyy. Ymmärrän täydellisesti jokaista, joka ei kestä pyörrettä.

Olen oppinut, että ei ole elämää, jonka ympärille rakennetaan ja masennus katoaa. Kuva onkin toisinpäin.
On masennus, jonka ympärille rakennetaan sellainen elämä, että pärjää.

Tämä on minun tarinani, minun elämäni. On niitäkin jotka nousevat joesta, tippuvat sinne aina joskus, mutta sieltä noustaan.

Jostain syystä, monesta syystä minun elämäni on joessa. Itken ja huudan miksi? Tämä on minun elämäni. Ainoa mitä voin toivoa, että siitä on edes jotain hyötyä, edes jollekin.

häpeää, häpeää,häpeää

Luonteeni on ollut hyvin herkkä jo pienestä pitäen, pienet asiat mursivat maailmani ja loukkasivat ja satuttivat. Mutta koska ajattelin, että kaikilla on kuitenkin samanlaista, olen vaan tyhmä ja huono.
Jokaikinen muistoni koulusta, sekä ala-asteelta, että yläasteelta ovat enemmän tai vähemmän huonoja. Ainoat onnenhetket, olivat perjantaina, kun koulu loppui ja kevät- ja joulujuhlapäivät.

Asuimme sen verran kaukana, että kouluun mentiin bussilla ja iltapäivisin oli joko taksi- tai bussikyyti kotiin.
Olin luokan ainoa tyttö, jolla oli pitkä koulumatka, kaikki muut asuivat kävelyetäisyyden päässä koulusta ja näin ollen viettivät myös vapaa-aikaa yhdessä.
Muistan vain, kuinka koin itseni tyhmäksi, huonoksi,lihavaksi ja rumaksi epäonnistujaksi. Jatkuvasti vaihtuvat opettajani, eivät auttaneet asiaa. Luulen, että ongelmani oli puhumattomuus. Olin hiljainen, kiltti ja huolellinen.
Inhosin läksyjä ja inhosin kokeita. Koin, etten osannut yhtään mitään. Koulussa etsin luokaltani aina kohtalotoveria, kokeiden palautuspäivänä. En ollut kiitettävän oppilaita, mutta en myöskään kuulunut siihen poikaporukkaan, joka sai kuutosia.
Ja sitten päästiin aineisiin, joihin ei voinut lukea. Liikunta, käsityö, kuvaamataito. Joukkuelajeja, ja oli yksilölaji niin kaikki katsoivat. Minä en kertakaikkiaan osannut. En kiivetä köyttä, en saanut hernepussia koriin, pituushyppy oli hepreaa ja pesäpallomailalla ja minulla oli vihasuhde. Minut valittiin aina viimeisenä kaikkeen, olihan minulla kaiken lisäksi silmälasit. Sitten mokasin pahasti kuulantyönnössä, pääsi pieru.
Ne olivat vasta kesälajeja, helvetti repesi, kun tuli talvi. Hiihto ja luistelu, pakko oli osallistua. Piti aina miettiä miten saa sukset kouluun. Ensin, että sai monot jalkaan, sitten sukset auki siitä nipusta mihin ne oli laitettu ja monon laittaminen sukseen, ylivoimaista. Yksi pahiompia muistoja, toiselta luokalta oli, kun hiihdimme koulun pururataa ympäri, siellä oli ylämäki ja siihen tyssäsi minun matka. En vain päässyt ylös, kaikki muut oli menneet ja itkuhan siinä tuli. Onneksi kaksi poikaa oli vielä lähtenyt toiselle kierrokselle ja löysivät minut. He hakivat paikalle opettajan, joka ainakin muistoissani oli aika vihainen siitä, että miksi minä siinä olen, miksi en ota suksia pois.

Sisäinen kokemus huonommuudesta ja tyhmyydestä, kasvoi ja kasvoi. Kuitenkaan en asiasta puhunut kenellekään, en jotenkin ajatellut, ettei tämä ole normaalia. Perheemme omat ongelmat eivät myöskään välttämättä antaneet tilaa lapsen kivuille.

Oli vanhempien avioero ja muuttoja ja uusia isä-ja äitipuolia ja sen takia jouduin yläasteelle uuteen suureen kouluun, aivan yksin. Se oli piinaa. Olin yksin ja koulukiusaamisen kohde. En kertonut kenellekään. Hiihtää ei enää tarvinnut, mutta luistella kyllä. Onnistuin silti puhumalla, välttämään ringetten peluun ja sain luistella yksin ja rauhassa.
Valinnaisaineet kahdeksannella luokalla helpottivat elämää, ei enään kuvaamataitoa, käsitöitä ja musiikkia. Mutta virheekseni valitsin ranskan-kielen opinnot. Niitä tunteja pelkäsin, se oli hirveää selvisin sain päästötodistukseen kauniin kuutosen.

Lukiossa olo alkoi helpottamaan, luokattoman lukion vapaus oli ihanaa. Pystyi valitsemaan aineita, joita halusin ja lukemaan vain pakolliset kurssit, niistä aineista joista en pitänyt.

Lähemmäs 30 vuotta olen silti kantanut sisälläni häpeää huonoudesta ja epäonnistumisesta. Se ei tunnu menevän pois millään ( aika kaikkea kokeillut) tietysti iän myötä sitä oppii edes hiukan antamaan itselleen anteeksi ja ymmärtämään.

Mutta minä häpeän itseäni, vertaan toisiin ja huomaan, etten kykenekään toisten kanssa samalle tasolle. Tärkeää on huomata, että MINÄ koen, että minä en yletä sille tasolle minne muut yltävät. Osaamista ja tietämistä voi aina feikata, mutta ei sitä mikä näkyy ulospäin.
Ulospäin näkyy vartalo. Minä häpeän itseäni, vartaloani, mustia silmänalusiani, kaksoisleukaani, kaikkea, mitä näen peilistä.

Kuulen jo päässäni sanat, sinä olet aikuinen ihminen, lopeta jo tuollainen se on niin lapselllista. Mutta en kykene, häpeä on kuin koodi joka on rakennettu minuun niin syvälle, ettei sitä pysty muuttamaan. Häpeästä huolimatta teen silti asioita, käyn uimassa, käyn julkisessa saunassa, käyn kuntosalilla, näytän naamani ihmisten keskuudessa. Puhun, olen, kirjoitan. Häpeä on koko ajan läsnä, olen tietoinen siitä koko ajan , mutta silti valitsen tehdä asioita. Voittaakseni edes hiukan häpeää ylikompensoin asioita. Teen kaiken täysillä, ainakin yritän. Olin varmaan pelottava työkaveri, sillä minä tein ja hoisin kaiken, ennenkuin kukaan muu kerkesi. Olen ihmisten seurassa sosiaalinen ja iloinen, hoidan velvollisuuteni ja olen aina valmis, jos joku pyytää jotain. Väsyttävää. En osaa muuta, sillä jos tekisin jotain muuta, minun huonouteni ja tyhmyyteni selviäisi, eikä kukaan tahtoisi olla kanssani tekemisissä.

Välillä tuntuu, että minussa elää kaksi eri ihmistä. Minussa asuu se, joka tietää ja ymmärtää miksi. ja sitten asuu se, jolla on ne tunteet. Nämä kaksi ihmistä minun sisälläni eivät yhdisty. Tiedän ja ymmärrän, mutta tiedosta huolimatta, en kykene muuttamaan tunteitani. Se on jopa mietityttänyt hoitavia psykologejani. Minulla on valtavasti tietoa ja ymmärrystä, mutta se ei auta mitään. Yrittämisen puutteesta se ei johdu. Onhan tässä viimeiset kuusi vuotta oltu hoidon piirissä, mutta lähtöpisteessä ollaan.

Tämän kanssa on vain opittava elämään. Koodi on pielessä, sitä ei ehkä koskaan saa korjattua, sen kanssa on elettävä.
Kun sulkee pois vaihtoehdon lopettaa olemassaolonsa, ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin kestää. Selvitä. Masennus ja ahdistus, ei ole tappavia tauteja, mutta ne ovat tauteja, jotka nakertavat hiljaa sisältä, eivätkä päästä irti.
Mutta sen kanssa on vain elettävä.