Joki

Ahdistaa ja ahdistaa. Onneksi maassa ei ole lunta ja aurinkokin paistaa. Se onkin se ainoa hyvä puoli.
Kokoaikaiseen pahaanoloon on tottunut. Näen sen itse jokena, mustansinisenä viileänä hiljaisena jokena, jossa penkereet ovat mustat ja korkeat ja missään ei ole ketään, eikä muuta ole.  Nuorempana yritin uida ja kiivetä joesta pois, valuen sinne takaisin koko ajan. Ajattelin, että tähän on joku keino. Jotenkin täältä pääsee pois.
Liikunta, ravinto, rakkaus, ammatti, työpaikka, koti, raha, perhe, kauneus, laihuus, kuuluisuus, terapia, lääkitys.
EI.
Ajattelin, että on elämä ja sen ympärille rakennetaan lisää ja masennus on siinä ulkopuolella ja kun tarpeeksi rakentaa se katoaa.
EI.
Täytän kesällä 35, se ei ole ihan kamalasti. Tai riippuu mihin sitä vertaa. Takkutukan silmissä se ei ole paljon, teinityttöjen mielestä se on todella paljon.
Siihen, että olen aina sairastanut ahdistusta ja masennusta se on paljon, lähemmäs 30 vuotta ahdistusta on paljon.

Olen yhä edelleen siellä joessa.
En tiedä miten ajattelisin. Olen huomannut, että tämä onkin pysyvää ja sieltä joesta ei pääse pois, sinne ei pääse kukaan.
Siellä on yksin.
Lauantaina oli todella huono päivä. Pystyin hengittämään ja heijaamaan itseäni. Siinä hetkessä ymmärsin sen, tämä ei lopu, tämä kipu ei pääty, tämä kipu ei ole merkki helpotuksesta, tämä kipu ei johda mihinkään.
Synnytys on tuskallista ja kipu helvetillistä, mutta se johtaa johonkin, se johtaa lapseen ja kipu hellittää.
Minun kipu ei hellitä, eikä siitä synny mitään.

Onhan ymmärryksessä se hyvä puoli, että voin vaan kellua ja lopettaa uimisen ja kiipeämisen. Kellun, olen veden ympäröimänä, sitten matkalle tulee pyörre, joka imaisee sisäänsä. Sitten kelluminen jatkuu, uutta pyörrettä odotellessa.
Tässä pyörteessä on omat sääntönsä, koskaan ei tiedä millainen se on ja mikä merkittävintä siihen ei kuole, se ei tapa. Itse pyörre, ahdistus ei tapa, valinnat, jotka teen siitä selviytyäkseni voivat tappaa. Se sattuu, se on helvettiä, mutta se pyörre nauraa hiljalleen ja kuiskaa, että ei tämä lopu. Selviä tästä ja jää odottamaan seuraavaa.

Joessa on yksin pyörteessä on yksin. On helpottavaakin ymmärtää, että kukaan ei sinua voi vetää ylös, kukaan ei voi pelastaa.
lauantai-iltana juttelin puhelimessa Takkutukan kanssa, hän kysyi voiko auttaa ja on kamalaa vastata se minkä tiedän, ET. Olen oppinut tielläni sen, että kukaan ei voi kantaa taakkaasi puolestasi. Kuitenkin tein ratkaisun ja lähdin takkutukan luokse nukkumaan. Siellä on sentään kaksi koiraa, jotka aina iloitsee näkeemisestäni, tulee kainaloon ja on hiljaa.
Koska olen Takkutukan kotona, minun ei kuitenkaan tarvitse kantaa huolta koirista, vaan olla.

Kieltäydyn pyörteen kuiskaamista valinnoista, en valitse alkoholia, en huumeita, en lääkkeitä, en kuolemaa. Mutta ymmärrän jokaista, joka näihin ratkaisuihin päätyy. Ymmärrän täydellisesti jokaista, joka ei kestä pyörrettä.

Olen oppinut, että ei ole elämää, jonka ympärille rakennetaan ja masennus katoaa. Kuva onkin toisinpäin.
On masennus, jonka ympärille rakennetaan sellainen elämä, että pärjää.

Tämä on minun tarinani, minun elämäni. On niitäkin jotka nousevat joesta, tippuvat sinne aina joskus, mutta sieltä noustaan.

Jostain syystä, monesta syystä minun elämäni on joessa. Itken ja huudan miksi? Tämä on minun elämäni. Ainoa mitä voin toivoa, että siitä on edes jotain hyötyä, edes jollekin.