Olen äärettömän väsynyt, kroppakin on pistänyt stoppia, voimat ovat vain välillä kadonneet. Liekö syynä flunssanpoikanen. Nyt kun pimeys alkaa vallata enemmän ja enemmän tilaa ulkonakin, haluaisin vain olla hiljaa yksin kotona ja lukea tai katsella elokuvia. Tietysti lämpimän filtin alla tai peittokasan alla sängyssä. Äänikirjat ovat olleet monen illan pelastus, saa maata pimeässä peittokasan alla ja keskittyä kuuntelemiseen.
Nyt on myös iskenyt taisteluväsymys. On tullut sellainen ihansama-tunne. Ei jaksa enää taistella, tuntuu toivottomalta ja turhalta.
Niinkin pitkältä kuin ala-aste ajoista muistan, kuinka koin olevani huono ja ruma ja halusin vain, että joku tykkäisi minusta. Masennus vain syveni. Ylä-asteella ja lukiossa masennus vain syveni syvenemistään. Mutta en minä sitä kenellekään kertonut. Selvisin vain niinkuin nykyisin. Nuorena oletti, että masennus helpottaa, kun aikaa kuluu. Saan hyvän työn, löydän jonkun joka rakastaa minua.
Aika kului, eikä helpottanut.
Toivon pilkahdus astui kuvaan kymmenen vuotta sitten, kun viimein menen lääkäriin ja tunnistin, että jotain on vialla ja elämäni ensimmäinen mielialalääkitys aloitettiin. Toiveet olivat korkealla. Laineita tuli ja meni. Tuli terapiat, lääkitys. Löysin Takkutukan, muutin tänne kauas pohjoiseen, Pikku kaupunkiin. ( Minusta tämä paikka on pohjoisessa, paikalliset vain nauravat tälle asialle).
Ikä, tutkimukset, kurssit, uudet ystävät, oivallukset ja eläimet.
10 vuotta ja ympyrä sulkeutuu.
Minulle todettiin, että minua ei voi parantaa, mutta tulen toimeen ja pärjään. Niinkuin olen kyllä aina tehnytkin.
Koen edelleen olevani huono ja ruma, epäonnistunut ja yhä edelleen minua ahdistaa vuorokauden ympäri, aina.
Haluaisin edelleen, että joku tykkäisi minusta. Mutta olen ymmärtänyt, että siinä suhteessa vika on minussa. Takkutukka tykkää minusta, aivan varmasti, mitta minä en sitä kykene ymmärtämään tai kokemaan. Mutta tiedän, että näin on ja sillä mennään.
On niin vaikea jaksaa, kun tietää, että tämä jatkuu ja jatkuu, herään joka aamu, lähinnä todetakseni, että ei, ei ja ei. Olen tehnyt 27 vuotta töitä hyväksyäkseni kroppani, en osaa sitä vieläkään.
Paino istuu rintani päällä koko ajan ja joka päivä on selviytymistä ja sellaisten asioiden keksimistä, joka auttaa jaksamaan koko päivän.
Tulevaisuus näyttää harmaalta. Mustassa on toivoa valosta, harmaa on vain tylsää ja jatkuu ikuisesti samanlaisena.
Nyt on siis se väsymys iskenyt, että tätäkö tää on loppuelämä, voi vi****u.
Minä en jaksa, etsiä parannusta tai uutta innovaatioita, joka auttaa jaksamaan.
Ehkä Tämä on hyväksi, ehkä Tämä poikii uutta.
Siihen saakka olen väsynyt ja tylsä.
Loppuun kuitenkin teidän lukijoiden mieltä piristämään eläinkuvia.
 |
| Olga aka. Musta Ninja |
 |
| Allu ja Lippen seka vauhdin hurmaa |
 |
| Laatikkokissa-Valma |
 |
| Helmi laatikossa |
 |
| Olga vakoilee |
 |
| Helmi ihmettelee lintuja |
 |
| Allu 💖 |
2 kommenttia:
Kiva, kun vastasit kuulumispyyntööni näin pian! Miten osuva otsikko tälläkin kertaa... Taisteluväsymys... Sama tunne täälläkin. Kun ei vaan jaksa olla vahva. Vaikka kaikki toitottaa, että ei saa luovuttaa. Se on kuulemma se vihonviimeinen tikki, että ei parane. Jos luovuttaa. Mutta kun ei jaksa taistella... Mitä sitten tapahtuu? Voi kun tietäisi ja osaisi vastata. Kun kaikki on yhtä sumua, epävarmaa ja hämärän peitossa. Tätä on tämä masennus on 😢
Sitten ei tapahdu mitään. Kenties velkojat niskassa, kun ei ole laskuja maksanut. Mutta siinä se. Kuolema on ainoa joka päättää kaiken. Ja masennus ei aiheuta kuolemaa, ainakaan luonnollisesti. En kuitenkaan itsemurhaa suosittele.
Lähetä kommentti