Mutta minulta puuttuisi rakkaus

Olin alle 10 tai ehkä 10, kun katsoin peiliin ja totesin olevani ruma. Lihavakin, epätyttömäinen ja outo ja kaikinpuolin epäonnistunut.
Tunsin, että kaikki muut luokan tytöt olivat kauniita, hyviä ja onnistuneita. Se oli minulle totuus, jota en pahemmin kyseenalaistanut tai miettinyt. 80-luvulla ei ollut tietoa saatavilla kuten nykypäivänä. Ei puhuttu syömisongelmista ja muista itsetunnonhäiriöistä.
Eikä meillä perheessä keretty asiaa sen enempää miettimään. Olinhan pari vuotta sitä ennen selvinnyt aivokasvaimesta, vanhempieni avioliitto rakoili pahanpäiväisesti, kuten myös isäni terveys.
En osannut puhua asiasta kenellekään, se oli olemassaoleva totuus.

Siitä asti oireilin itseinholla, ahdistuksella, masennuksella, mutta en kuitenkaan kertonut kenellekään, en puhunut asiasta, toivoin vain pienen pääni sisällä, että joku tykkäisi minusta.

Vasta kymmenen vuotta sitten lääkärillä asiasta mainitsin, olin silloin lähemmäs kolmekymmentä, nyt lähemmäs neljäkymmentä. Tietysti silloin alettiin ensisijaisesti hoitamaan masennusta ja ahdistusta ja keskityttiin siihen, että pysyn hengissä. Kuitenkin jossain vaiheessa diagnoosilistaan lisättiin epätyypillinen syömishäiriö. Eli en täytä bulimian tai anoreksian diagnostiikkaa, mutta ei homma normaaliakaan ole.

Ongelmahan tämä kuitenkin on eikä sitä ole osattu ratkaista, koko masennus-ahdistus ongelmaa ei ole osattu ratkaista. Siispä eläkkeellä ollaan ja lääkkeitä popsitaan.
Olen ahdistukseeni ja masennukseeni saanut paljon apua sekä terapiossa, keskustelemalla ja sitä kautta ymmärtämällä, että tää on näin ja tämän kanssa eletään. Elämä rakennetaan niin, että siitä selvitään.
Vaikka se on äärettömän vaikeaa.

Eräässä asiassa en kuitenkaan yrityksestä huolimatta ole edistynyt. Se on minun ulkonäkö.
Minulle on sanottu, että kyllä tämän ikäisen jo pitäisi pystyä hyväksymään itsensä. En pysty.
Koen aivan samalla tavalla kuin lähes 30 vuotta sitten katsoessani peiliin. Näen ruman ja kykenemättömän ihmisen.

Päässäni asuu valhe, jota en saa ravistettua pois. Olen vakuuttunut, siitä, että jos näyttäisin Cindy Crawfordilta olisi elämäni paljon parempaa (taas se 80-luku).
Jos olisin laiha, kaunis, naisellinen ja pitkätukkainen, minusta pidettäisiin, minua rakastettaisiin, enkä olisi yksin.
Kaikki olisi paremmin.
Järjellä toki tiedän, ettei näin ole, mutta jos kuitenkin.

Omissa nahassaan pitäisi viihtyä, sillä sitä ei pääse pakoon. Se tuijottaa sinua joka paikassa, päivästä ei selviä katsomatta peiliin.
Inho jota et pääse pakoon, jota ei pysty peittämään.

Vihaan jokaista suupalaa, jonka pistän suuhuni. Poden huonoa omaatuntoa, kun syön suklaata ja jäätelöä, mutta sillä hetkellä me lohduttavat.

Pidän paljon koko ajan enemmän heräävästä keho positiivisuus-aatteesta. Siitä ajatukseta, että se mitä vaaka tai peili näyttää ei määritä meitä.
Samalla koko ajan lehtien sivut pullistelevat fitnes-kaunottaria, missi-instituutio on hengissä ja hyvin voiva, kauneutta, laihuutta ja nuoruutta, ihaillaan yhä edelleen. Kaikki paikat ovat täynnä mainoksia, kuinka laihdutat, kuinka pysyt nuorena ja kauniina.

Ja minä tiedän tämän kaiken ja ymmärrän.
Silti joka hetki, toivoisin, että jos olisinkin kaunis ja laiha ja joku tykkäisi minusta.
Koen häpeää siitä, että en ole mallinmitoissa. Koen, että minua paheksutaan, että mitä tuokin luulee olevansa, läski ja ruma se on.
Kukaan ei voi pitää minusa, läskistä ja rumasta, epäkelvosta ihmisestä, joka ei edes osaa mitään. Säälivät korkeintaan. Yksin on tuokin.
Kukaan ei voi minua oikeasti rakastaa.