sydän helpottunut huokaa

Ensimmäinen virallinen lomapäivä.
Kello on 5.25 ja olen ollut jo hyvän hetken hereillä. Minulla ei ole aikaisia heräämisiä vastaan mitään silloin, kun ne tapahtuvat luonnostaan ja tietää, että voi mennä koska vain takaisin nukkumaan.
Istuin tuossa parvekkeella hetken, kukkameren keskellä. Kaupunki heräilee hiljaa, vain ensimmäiset työmatkalaiset ovat liikkeellä. Hekin kävellen tai pyörällä. Lintujen äänet ovat ainoita, jotka kuuluvat. Ja nyt ollaan aika keskellä Helsinkiä.
Pojatkin nukkuvat vielä, jaksavat hiukan nostaa päätään, kun huomaavat, että liikuskelen ympäri kämppää, mutta nukahtavat sitten uudelleen.

Aamun ensimmäiset paahtoleivät rouskuvat hampaissani. Pitää syödä vähän, että voi ottaa aamun lääkkeet. Kunnon annos masennuslääkettä, monivitamiinia ja B-vitamiinia ja allergialääkettä.
Edessä ihanan laiska päivä, jolloin voi tehdä mitä vaan tai vielä parempaa, olla tekemättä.

Minulla on hyvä olla, en usko, että oloni on sen kummempi, kuin "normaalilla" ihmisellä. Minulle se kuitenkin on jotain uutta.
On outoa katsella taaksepäin ja ajatella, että ainakin viimeiset kymmenen vuotta olen ollut joka päivä ahdistunut. Voinut huonosti ja käyttänyt kaiken voimavarani, siihen että selviän.
On vaikea kuvailla millaista on olla todella ahdistunut ja masentunut. Se on kuin kaiken päällä olisi kokoajan harmaa peite. Mistään ei saa iloa, mistään ei pysty nauttimaan ja silti on pakko jaksaa. Näytellä, että on kivaa ja jaksaa.
Vaikka koko ajan päässä pyörii ajatus, että kuolemakin on parempi.
Koko ajan hermostuttaa ja jännittää, kelpaanko muille.
Ei anna itselleen anteeksi mitään.

Kun puolitoista vuotta sitten hakeuduin hoitoon, ensimmäisen kerran elämässäni, alkoi mullistus. Ei se helpotus tullut suinkaan heti, sen helpotuksen tulo kesti ainakin vuoden. Vasta viimeisimmän sairaslomani jälkeen on alkanut parannusta tapahtua. uskon, että siihen liittyy myös vahvasti terapia, jossa nyt saan käydä kaksi kertaa viikossa.

Jouduin luopumaan paljosta, parantuakseni. Lääkärin määräyksestä.
lopetin lenkkeilyn kokonaan, koska en enää jaksanut. Ennen päivässä n.10 km.
Pakotin itseni syömään mitä mieli tekee. En sitä mikä on terveellistä ja "hyväksi minulle". En olisi koskaan voinut ajatellakaan, että kaapistani löytyy paahtoleipää.
Elämässä oli pakko pitää sotilaallinenkuri, että kaikki pysyy koossa. Oli oltava täydellinen, vähempi ei kelvannut.
Päivän lenkki vedettiin loppuun, vaikka kynsi hinkkasi toiseen varpaaseen niin pahasti, että kotiin tullessa puolet sukasta, oli aivan veressä.
Kodin oli oltava siistii. Itse oli aina oltava laitettu, ilman meikkiä ei menty mihinkään, hiukset aina laitettu ja kynnet.
Aina piti olla valmiina.

Entä nyt. Töissä käytän meikkiä ja joskus vapaa-aikana. Mutta ei ole ongelmaa, jos naama on au naturel. Kämppä räjähtää joskus todella pahaan kuntoon ja on luonani käynyt ihmisiäkin silloin. Rouskutan menemään vaaleata leipää.
Teen asioita, jos jaksan.
Eilen jumpasin ensimmäisen kerran kahteen vuoteen. Olen lopettanut olemasta täydellinen, saatan mennä kauppaan yöpuvussa.

Ei se kaikki suinkaan itsestään tapahdu. Joka kerta on kuunneltava tuleeko tahto sisältäpäin, vai vaatimuksena ulkopuolelta.
En minä ilman tunnontuskia syö vaaleata leipä. Mutta kun voisin oksentaa, kun eteeni raahataan tummaa leipää.
Kun alan jumppaamaan tai lähden lenkille on kuulosteltava, tahdonko minä, vai onko tämä jotain mitä vaadin itseltäni. Jos tahtoo, kaikki on ok, jos se on vaatimus, pitää asia jättää sikseen.

Se on niin kovin monimutkaista.

Terapiassa olen pikkuhiljaa ymmärtänyt, miksi minä olen tällainen. Olen ymmärtänyt, että kaikki eivät välttämättä vihaa minua, vaan olisiko vika puutteellisissa sosiaalisissa taidoissani lukea ihmisiä, objekstiivisesti?
Olen alkanut ymmärtää luonnettani, hyväksymään erakoitumistani. Huomannut, että tämä olen minä, kaikilla puutteilla varustettuna. Olen alkanut ymmärtää, että minusta tuli tällainen, monen ei niin mukavan tapahtuman takia, jotka ovat ohjailleet elämääni tietyille urille. Joiden takia en ole tehnyt aina niin kovin hyviä valintoja.
Ehkä en ole virhe, jonka ei olisi koskaan pitänyt syntyä.
Olen huomannut sen, että hyvinvoinnin ja onnen pitää tulla ihmisen sisältä, mikään ulkoinen ei sitä tuo.
Ei maisemanvaihdos, ei uusi ihmissuhde, ei uudet vaatteet, ei mikään. Jos on pahaolla, on pahaolo sekä betonilähiössä, että Karibianristeilyllä.

Ehkä mä oon vaan mä ja riittää kun mulla on hyvä olla, et ei ahista ja masenna.

Tällaisina aamuina, kun taivas on sininen, kaikkialla on hiljaista ja tietää, että edessä on oleilupäivä ja on hyvä olla.
Tällaisina aamuina sydän helpottunut huokaa.

Elämää kuvin

Pientä kuvakavalkadia pitkästä aikaa...

Vietän juhannusta kaupungissa, kissapoikieni kanssa, täällä on näin juhannuksena niin ihanan hiljaista

Täsä maailman kaunein Kalle
Ja tässä maailman kaunein Kalle kokonaisuudessaan.

Seuranani on tietenkin myös maailman ihanin KukkaTämä juhannus vietetään mm. lukien. Nyt on työn alla Stieg Larssonin trilogian kolmas osa; luftslottet som sprängdes.

Mielestäni se on kyllä äärettömän tylsä, olen nyt lukenut kolme neljäsosaa ja vasta nyt alkaa tapahtua. Mutta pakkohan on tietää miten trilogia saa päätöksensä.

Olen jopa alkanut tehdä ruokaa viikonloppuisin (vaikka podenkin suunnatonta keittiöfobiaa)

Tässä on tomaatti- herkkusieni- tonnikala- papu- mössö, mausteena ihan vain suolaa, hunajaa ja jotain chilikastiketta, jota oli jääkaapissa. Tämän kanssa tietysti nautitaan piimää ja spaghettia. ja jälkkäriksi mutakakkua.

Sitten tietysti käytän aikaani hyvien elokuvien parissa, joita hyllystäni löytyy, osa vielä täysin katsomattomia, tänään jo kerennyt katsoa, aina niin rakkaita Uuno Turhapuro-elokuvia.

Tässä kuva mahtavasta seepra-taulusta, jonka dyykkasin roskiksesta. Minusta se on äärettömän hieno.

Oli muuten aivan pakko ostaa uusi työreppu ja tietysti siihen sopivat kengät. Juu ja katsokaa tarkkaan, tällä repulla on korvat ja häntä.

Eikä se ole mikään hello kitty!-laukku, vaan bye bye kitty!
Tässä menneellä viikolla johtajamme jäi eläkkeelle. Meillähän on tarhassamme homeongelma.

Puolet tarhasta on jo käyttökiellossa ja toinen puoli menee vuoden vaihteessa käyttökieltoon, niinpä viimeisillä metreillä johtajamme joutui tekemisiin kaikenlaisten sädesieneten kanssa. Oli siis pakko väsätä hänelle muistokoru ja korvikset läksiäislahjaksi.


Toinenkin työkaverini poistui joukostamma, tuonne itä-suomen suuntaan, joten hänelle väsäsin hieman blin-blingiä elämään, jotta hänen henkinen variksensa heräisi eloon. ( ihan minun keksimä termi, jonka vahingossa loin pitäessäni laulutuntia koko talon lapsille, kun en oikein osannut laulaa tuota "kolmea varista" oikein)

Näin siis tällä kertaa, kohta alkaa loma!

Juhannusta, toivottelee cityerakko

nähdä hyvää

Olen kovasti sitä mieltä, että jokainen ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja virheetön. Sillä syntyesään jokainen on hyvä, ei kukaan synny pahana. Olemme kaikki syntymän hetkellä tasavertaisia ja sitten meidän tiet eroavat.

Jokainen lähtee kulkemaan erilaista tietä, samasa paikasa ja samassa ajassa, päämääränä sama, kuolema. Koska niin se on, me kaikki synnymme ja me kaikki kuolemme, kysymys onkin, mitä siinä välissä tapahtuu?

Ehkä ajatteluani johdattaa myös, se, että syksyllä minulle tulee täyteen 10 vuotta tätä päiväkoti maailmaa. Syksyllä 1999, astuin ensimmäisen kerran päiväkodin ovesta sisään.

Ja sillä tiellä ollaan.

Ja paljon lapsia, heidän kehitystään ja heidän vanhempiaan on tullut nähtyä.

Lapsissa ei ole pahuutta, lapset ovat vilpittömiä. Ei lapsi tee esim. huudollaan aikuisia hulluksi pahuuttaan, vaan hänellä on asiaa, jota me emme ehkä ymmärrä ja hän ei osaa kertoa. Ilkeys ja pahuus on asioita joita lapsi oppii, oppii selvitäkseen. Ei kaikki suinkaan, mutta osa.

Lapsi oppii lyömään saadakseen huomiota ja paikatakseen puuttuvan kyvyn puhua asioista.

Lapsi oppii asiat selviytyäkseen.

Kyllä, syyllistän taas vanhempia. Syyllistän vanhempia, aikuisia, jotka asettavat omat tarpeensa lasten tarpeiden edelle.

ja syyllistän monestakin muuta asiasta.

Miksi niin kovasti heitä syyllistän?

Koska lapsia ei ole mikään pakko tehdä, nykyään on erittäin hyvät ehkäisymahdollisuudet ja jos vahinko tapahtuu, sen voi korjata.

Ei yhteiskunta opeta lasta pahaksi ( käytän nyt tätä termiä, vaikka se on erittäin raju), kyllä ne vanhemmat aika hyvää työtä tekevät.

Mutta palataan nyt tähän pääasiaan.

Jokainen lapsi syntyy hyvänä ja virheettömänä ja sitten jotain tapahtuu.

Kotona, kasvatuksessa, aivojen kemiassa, missä tahana, joku vain menee vinoon ja meistä tulee aikuisia, jotka kykenevät pahuuteen ja ilkeyteen, me opimme sen selviytyäksemme.

Ja päästäksemme yhteen päämäärään, joka meillä kaikilla on, että jos joku minusta tykkäisi.

Haluan niin kovasti yrittää nähdä kaikissa sen lapsen, kaiken sen alla, mitä on opittu tekemään, että selviytyisi.

Edes välähdyksen inhimillisyydestä.

Yritän aina muistuttaa itselleni ( varsinkin töissä) että on erikseen ihminen ja ihmisen teot.

Esimerkki, työkaverini sitoisi salaa kengännauhani yhteen ja muksahtaisin joka kerta naamalleni, hänelle se olisi aivan normaalia käytöstä ja minua se v****si suuresti. Vähitellen vihani nousee ja lopulta raivostun ja huudan: mä vihaan sua.

Ei se menekkään niin, vihaan sen ihmisen tekoa, en sitä ihmistä.

Ihminen on hyvä, ihmisten teot huonoja ja vääriä. Koska, jossain matkalla on käynyt jotain, joka on vääristänyt ihmisen mielen ja opettanut, että näin on toimittava, jotta selviytyisi.

Mutta teot ovat rangaistavia, vaikka ihminen on pohjimmiltaan virheetön olento, ei täällä voi miten vain melskata.

Jos joku nyt löysi tästä ajatusten tulvasta pään tai hännän, onnittelen suuresti.

Lopuksi kuva-arvoitus, mikä tämä on?

Se on Homssun uusi ruskea kesätukka, älykkyysosamäärä nousi heti kun värjäsi pään....

Äärimmäistä pahuutta

On mennyt suhteellisen hyvin, olen vain ollut väsynyt, mutta ihan työstä johtuen. Lapsille ja aikuisilla alkanut kesälomat (osalla siis) yhdistettyjä ryhmiä, väsyneitä ja kiukkuisia lapsia. Sellaista ennen lomaa olevaa väsymys-odotusta.

Perjantaina oli baari/ravintolailta työporukan kanssa, oli todella hauskaa. Olimme ensin panimorvintola Bruuverissa kampissa ja sitten menimme syömään Colorado, nimiseen ravintolaan. Äärettömän hyvää ruokaa.
Ilta oli oikein mukava, toki kymmenen aikaan suuntasimme metrolle, joka kuljetti jokaisen kotiinsa.

Pääsin kotiin ja siihen se hauskuus loppui.
Minua odotti kotona kirje, postiluukusta tipahtanut siis.
Vaikka kuoressa ei lähettäjän nimeä ollutkaan tunnistin kyllä keneltä se oli. Eräältä erittäin läheiseltä ihmiseltä. Sukulaiselta.

Kuoren sisällä oli 30-sivuinen koneella kirjoitetu kirje.
Saatteena oli lappu, missä luki, että kirje saattaa pahoittaa mieleni, ja ehkä neuvottelen ensin lääkärini kanssa sen lukemista. Koska tiesin, keneltä kirje oli osasin odottaa pahinta.
Niinpä aloin lukemaan.

Ensin 28 sivua kiristystä, valheita, panettelua, syyllistämistä. Elämäni revittiin palasiksi, lapsuutenikin.
Loppusivut sitten olivatkin ne joissa luki, että kuulun menneisyyten, olo on helpottunut, kun ei tarvitse enää pelätä että pidän yhteyttä ja vaadin asioita yms.
Syyllistämistä.

Vaikka ymmärrän, etä tuon kirjeen kirjoittaja on mieleltään sairas, hyvin sairas, ei se tee asiaa sen helpommaksi.
Se ei poista sitä, kipua, tuskaa, häpeää ja syyllisyyttä, mitä tuo kirje toi mukanaan. Ja kun kyse on vielä salakavalasta sairaudesta, jonka olemassaoloa kaikki eivät edes näe, vaan menevät mukaan valheiden verkkoon.


Olen ahdistunut ja voin huonosti, sekä henkisesti, että fyysisesti. Onneksi minulla on lääkkeitä, terapeutti ja sosiaalinen tukiverkosto.
Haluaisin vain nukkua, ruoka ei maistu, ei edes suklaa ja mikään ei huvita.
Onneksi on sentään kesä.

On hyvä olla olemassa päämääriä, joiden turvin jaksaa eteenpäin, tällä hetkellä seuraava odottamani etappi on tietenkin loma, muta kesällä olevat 30-vuotispäiväni. Saan ne pitää siskoni mökillä ja kutsua mukaan paljon mukavia ihmisiä.
Niistä tulee kunnon kutsut, Tietysti kyllä kaikki vieraat ovat lapsellisia, mutta enemmän porukkaahan se vain tietää.

Sellaista tällä hetkellä.