sydän helpottunut huokaa

Ensimmäinen virallinen lomapäivä.
Kello on 5.25 ja olen ollut jo hyvän hetken hereillä. Minulla ei ole aikaisia heräämisiä vastaan mitään silloin, kun ne tapahtuvat luonnostaan ja tietää, että voi mennä koska vain takaisin nukkumaan.
Istuin tuossa parvekkeella hetken, kukkameren keskellä. Kaupunki heräilee hiljaa, vain ensimmäiset työmatkalaiset ovat liikkeellä. Hekin kävellen tai pyörällä. Lintujen äänet ovat ainoita, jotka kuuluvat. Ja nyt ollaan aika keskellä Helsinkiä.
Pojatkin nukkuvat vielä, jaksavat hiukan nostaa päätään, kun huomaavat, että liikuskelen ympäri kämppää, mutta nukahtavat sitten uudelleen.

Aamun ensimmäiset paahtoleivät rouskuvat hampaissani. Pitää syödä vähän, että voi ottaa aamun lääkkeet. Kunnon annos masennuslääkettä, monivitamiinia ja B-vitamiinia ja allergialääkettä.
Edessä ihanan laiska päivä, jolloin voi tehdä mitä vaan tai vielä parempaa, olla tekemättä.

Minulla on hyvä olla, en usko, että oloni on sen kummempi, kuin "normaalilla" ihmisellä. Minulle se kuitenkin on jotain uutta.
On outoa katsella taaksepäin ja ajatella, että ainakin viimeiset kymmenen vuotta olen ollut joka päivä ahdistunut. Voinut huonosti ja käyttänyt kaiken voimavarani, siihen että selviän.
On vaikea kuvailla millaista on olla todella ahdistunut ja masentunut. Se on kuin kaiken päällä olisi kokoajan harmaa peite. Mistään ei saa iloa, mistään ei pysty nauttimaan ja silti on pakko jaksaa. Näytellä, että on kivaa ja jaksaa.
Vaikka koko ajan päässä pyörii ajatus, että kuolemakin on parempi.
Koko ajan hermostuttaa ja jännittää, kelpaanko muille.
Ei anna itselleen anteeksi mitään.

Kun puolitoista vuotta sitten hakeuduin hoitoon, ensimmäisen kerran elämässäni, alkoi mullistus. Ei se helpotus tullut suinkaan heti, sen helpotuksen tulo kesti ainakin vuoden. Vasta viimeisimmän sairaslomani jälkeen on alkanut parannusta tapahtua. uskon, että siihen liittyy myös vahvasti terapia, jossa nyt saan käydä kaksi kertaa viikossa.

Jouduin luopumaan paljosta, parantuakseni. Lääkärin määräyksestä.
lopetin lenkkeilyn kokonaan, koska en enää jaksanut. Ennen päivässä n.10 km.
Pakotin itseni syömään mitä mieli tekee. En sitä mikä on terveellistä ja "hyväksi minulle". En olisi koskaan voinut ajatellakaan, että kaapistani löytyy paahtoleipää.
Elämässä oli pakko pitää sotilaallinenkuri, että kaikki pysyy koossa. Oli oltava täydellinen, vähempi ei kelvannut.
Päivän lenkki vedettiin loppuun, vaikka kynsi hinkkasi toiseen varpaaseen niin pahasti, että kotiin tullessa puolet sukasta, oli aivan veressä.
Kodin oli oltava siistii. Itse oli aina oltava laitettu, ilman meikkiä ei menty mihinkään, hiukset aina laitettu ja kynnet.
Aina piti olla valmiina.

Entä nyt. Töissä käytän meikkiä ja joskus vapaa-aikana. Mutta ei ole ongelmaa, jos naama on au naturel. Kämppä räjähtää joskus todella pahaan kuntoon ja on luonani käynyt ihmisiäkin silloin. Rouskutan menemään vaaleata leipää.
Teen asioita, jos jaksan.
Eilen jumpasin ensimmäisen kerran kahteen vuoteen. Olen lopettanut olemasta täydellinen, saatan mennä kauppaan yöpuvussa.

Ei se kaikki suinkaan itsestään tapahdu. Joka kerta on kuunneltava tuleeko tahto sisältäpäin, vai vaatimuksena ulkopuolelta.
En minä ilman tunnontuskia syö vaaleata leipä. Mutta kun voisin oksentaa, kun eteeni raahataan tummaa leipää.
Kun alan jumppaamaan tai lähden lenkille on kuulosteltava, tahdonko minä, vai onko tämä jotain mitä vaadin itseltäni. Jos tahtoo, kaikki on ok, jos se on vaatimus, pitää asia jättää sikseen.

Se on niin kovin monimutkaista.

Terapiassa olen pikkuhiljaa ymmärtänyt, miksi minä olen tällainen. Olen ymmärtänyt, että kaikki eivät välttämättä vihaa minua, vaan olisiko vika puutteellisissa sosiaalisissa taidoissani lukea ihmisiä, objekstiivisesti?
Olen alkanut ymmärtää luonnettani, hyväksymään erakoitumistani. Huomannut, että tämä olen minä, kaikilla puutteilla varustettuna. Olen alkanut ymmärtää, että minusta tuli tällainen, monen ei niin mukavan tapahtuman takia, jotka ovat ohjailleet elämääni tietyille urille. Joiden takia en ole tehnyt aina niin kovin hyviä valintoja.
Ehkä en ole virhe, jonka ei olisi koskaan pitänyt syntyä.
Olen huomannut sen, että hyvinvoinnin ja onnen pitää tulla ihmisen sisältä, mikään ulkoinen ei sitä tuo.
Ei maisemanvaihdos, ei uusi ihmissuhde, ei uudet vaatteet, ei mikään. Jos on pahaolla, on pahaolo sekä betonilähiössä, että Karibianristeilyllä.

Ehkä mä oon vaan mä ja riittää kun mulla on hyvä olla, et ei ahista ja masenna.

Tällaisina aamuina, kun taivas on sininen, kaikkialla on hiljaista ja tietää, että edessä on oleilupäivä ja on hyvä olla.
Tällaisina aamuina sydän helpottunut huokaa.