sunnuntaina, kesäkuuta 14, 2009

nähdä hyvää

Olen kovasti sitä mieltä, että jokainen ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja virheetön. Sillä syntyesään jokainen on hyvä, ei kukaan synny pahana. Olemme kaikki syntymän hetkellä tasavertaisia ja sitten meidän tiet eroavat.

Jokainen lähtee kulkemaan erilaista tietä, samasa paikasa ja samassa ajassa, päämääränä sama, kuolema. Koska niin se on, me kaikki synnymme ja me kaikki kuolemme, kysymys onkin, mitä siinä välissä tapahtuu?


Ehkä ajatteluani johdattaa myös, se, että syksyllä minulle tulee täyteen 10 vuotta tätä päiväkoti maailmaa. Syksyllä 1999, astuin ensimmäisen kerran päiväkodin ovesta sisään.

Ja sillä tiellä ollaan.


Ja paljon lapsia, heidän kehitystään ja heidän vanhempiaan on tullut nähtyä.


Lapsissa ei ole pahuutta, lapset ovat vilpittömiä. Ei lapsi tee esim. huudollaan aikuisia hulluksi pahuuttaan, vaan hänellä on asiaa, jota me emme ehkä ymmärrä ja hän ei osaa kertoa. Ilkeys ja pahuus on asioita joita lapsi oppii, oppii selvitäkseen. Ei kaikki suinkaan, mutta osa.

Lapsi oppii lyömään saadakseen huomiota ja paikatakseen puuttuvan kyvyn puhua asioista.

Lapsi oppii asiat selviytyäkseen.

Kyllä, syyllistän taas vanhempia. Syyllistän vanhempia, aikuisia, jotka asettavat omat tarpeensa lasten tarpeiden edelle.

ja syyllistän monestakin muuta asiasta.

Miksi niin kovasti heitä syyllistän?

Koska lapsia ei ole mikään pakko tehdä, nykyään on erittäin hyvät ehkäisymahdollisuudet ja jos vahinko tapahtuu, sen voi korjata.


Ei yhteiskunta opeta lasta pahaksi ( käytän nyt tätä termiä, vaikka se on erittäin raju), kyllä ne vanhemmat aika hyvää työtä tekevät.


Mutta palataan nyt tähän pääasiaan.

Jokainen lapsi syntyy hyvänä ja virheettömänä ja sitten jotain tapahtuu.

Kotona, kasvatuksessa, aivojen kemiassa, missä tahana, joku vain menee vinoon ja meistä tulee aikuisia, jotka kykenevät pahuuteen ja ilkeyteen, me opimme sen selviytyäksemme.

Ja päästäksemme yhteen päämäärään, joka meillä kaikilla on, että jos joku minusta tykkäisi.


Haluan niin kovasti yrittää nähdä kaikissa sen lapsen, kaiken sen alla, mitä on opittu tekemään, että selviytyisi.

Edes välähdyksen inhimillisyydestä.


Yritän aina muistuttaa itselleni ( varsinkin töissä) että on erikseen ihminen ja ihmisen teot.


Esimerkki, työkaverini sitoisi salaa kengännauhani yhteen ja muksahtaisin joka kerta naamalleni, hänelle se olisi aivan normaalia käytöstä ja minua se v****si suuresti. Vähitellen vihani nousee ja lopulta raivostun ja huudan: mä vihaan sua.

Ei se menekkään niin, vihaan sen ihmisen tekoa, en sitä ihmistä.


Ihminen on hyvä, ihmisten teot huonoja ja vääriä. Koska, jossain matkalla on käynyt jotain, joka on vääristänyt ihmisen mielen ja opettanut, että näin on toimittava, jotta selviytyisi.

Mutta teot ovat rangaistavia, vaikka ihminen on pohjimmiltaan virheetön olento, ei täällä voi miten vain melskata.


Jos joku nyt löysi tästä ajatusten tulvasta pään tai hännän, onnittelen suuresti.


Lopuksi kuva-arvoitus, mikä tämä on?

Se on Homssun uusi ruskea kesätukka, älykkyysosamäärä nousi heti kun värjäsi pään....

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihana tukka!!!!!!

Ja asiaa puhut ( taas kerran) kirjoituksessasi pk elämästä...
Mä oon myös päiväkodintäti ( just niin) ja oon ollu alalla 21v....valmistuin opeksi 23 vuotiaana ja sillä tiellä ollaan edelleen. Tosin vaihdoin " alueen" pääkaupunkiseudulta lounais-Suomeen maaliskuussa ja selkein ero on elämisen rytmissä. Vanhemmat ei o niin kiireisiä täällä, mut muuten on sama meininki ;)
Mulla on sellane tunne että vaikutat jossain itä-Helsingissä....olenko oikeassa ?

Tsemppiä ( tyhmä sana ) ja kisuille terkkuja!

t.Leena ja kizut

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tästä kirjoituksesta! Antoi paljon ajattelemisen aihetta.

Homssu kirjoitti...

Leena, no vaikutan tuossa melkein itäHelsingisä, siinä rajalla.
kiitos tsempistä ja kissoilta kehräykset

Anonyymi: kiitos.

Anonyymi kirjoitti...

Ei paha ole ihminen, vaan toinen on heikompi toista.
Myös vanhemmat ovat olleet lapsia ja viattomia.
Juuri tänään muistin erään ystäväni äidin sanonnan kun hänen ainoa lapsensa kuoli. Äiti suri sitä, että hänen ainoa vanhuudenturvansa on poissa. Ei siis hetkeäkään surrut lapsensa kuolemaa, vaan omaa kohtaloaan.
Aika moni vanhempi huomaa vasta vuosikymmenten kuluttua, että olisi pitänyt kasvattaa lapset toisin. Rakkaudella. Mutta..
Aikoinaan ei saanut lapsia pitää sylissä etteivät totu siihen, halaamisesta puhumattakaan. Työ oli tärkein ja pääasia, perhe sivujuonne.
Toivottaavsti nykynuoret asettavat lapset tärkeimmäksi ennen työtä ja kavereita.