töitä, unta ja pahaaoloa.

Niin tämä pari viikkoa on tässä vierähtänyt. Töissä ja nukkuessa ja ahdistuessa. Tunteita nousee pintaan. Olen ollut niin ahdistunut, että olen mennyt eteenpäin jollain varageneraattorila.
Olen ollut vakuuttunut, siitä, että olen virhe, kaikinpuolin.
En kuulu mihinkään.
Onnistun lahjakkaasti pilaamaan ihmisten elämän.
Jopa minulle läheiset ihmiset ovat sanoneet sopimuksensa irti kanssani.

Olen aina luullut olevani ihan okei ihminen, mutta ilmeisesti olen erehtynyt ja pahasti.

Olen tippunut junasta, en koe olevani mitään. Olen outo lintu, yksin asuva ja lapseton. Varsinkin se tuntuu rakentavan suuren kuilun, että minulla ei ole lapsia. Toki tiedän kaiken lapsista, se kun on työtäni, mutta turhan usein törmää lauseeseen ja oletukseen, etten oikeasti tiedä, koska minulla ei ole omia.
Ja miksi kanssani puhuisi parisuhdeongelmista, kun en minä ole naimisissa.

Mutta en minä tykkää baareista ja bailaamisestakaan.
Että ei tämä kovin suuremmoista ole.

En ole tullut sukuun, en ole kovin lahjakas, missään. ja olen sitä paitsi kamalan epäsosiaalinen.
Onneksi hyvä terapeuttini sai mieleeni pamputettua järkeä. Ja nyt pystyn taas sanomaan nämä asiat, ilman, että haluan ampua aivoni takaseinälle.

Viikko on mennyt töissä ja nukkuessa, välillä lääkityksen voimin, koska uni on ollut ainoa helpottava tila. Mutta tällä hetkellä on ihan ok olo.
Näin ne aallot menee.

Sellaista se on ja se on elämääni.

Se on totta mitä terapeuttini sanoi: annan itsestäni niin pärjääväisen ja voimakkaan kuvan ulospäin, että ei aina tajuta, kun olen avun tarpeessa. Ja tottahan se on.
Harva ymmärtää tilani vakavuuden, sen takia, että se ei näy mitenkään ulospäin. Ei käytöksessä, eikä ulkonäössä.

Ai, niin, niitä lapsia ei ole eikä muuten tule.

Että näin, palaan kun on jotain järkevämpää kerrottavaa.