Olen aina ollut syömisissäni hyvin epätyypillinen. Pienenä kun muut perhe söi suurella herkulla kuorellisia katkarapuja, minä vaadin saada prinssinnakkeja. Opin kuitenkin nopeasti katkarapujen ystäväksi, onneksi. Olin myös pienenä äärimmäisen kranttu, onneksi olin kotihoidossa, joten äiti teki ruokaa jota söin, perusruokaa siis. Ehdottomia herkkujani oli maksalaatikko ja kunnolla puolukkahilloa, suklaapuuro, vispipuuro ja sienisalaatti. Kalaa meillä syötiin myös paljon.
Ollessani kahdeksan-vuotiaana sairaalassa kuukauden ajan, en suostunut syömään sairaalaruokaa. Elin sen kuukauden maksapasteijalla, muna-ja lihariisi pasteijoilla ja aleksanterinleivoksilla ja aina joskus söin banaanijogurttia. Se oli ainoa jogurtti, jota suostuin syömään, siinä mansikkajogurtissa kun oli niitä ällöttäviä sattumia.
Herkkusuu olen aina ollut, suklaa on kuulunut suosikkeihini aina. Ja korvapuustit, äitini oli kova leipomaan.
Kymmenen kesäisenä kuitenkin ymmärsin olevani ruma ja aika vastenmielinen. En ollut lainkaan sellainen ihanan tyttömäinen, kuin muut luokkani tytöt. Olin jo silloin hiukan omantienikulkija ja käytin mitä kummallisimpia vaatteita. Olin varmaan 13, kun ymmärsin ruoan olevan suuri viholliseni. Aikaisemmin olin jo ymmärtänyt ruoan suuren voiman, koska äitini oli ainaisella laihdutuskuurilla eikä lainkaan viihtynyt kehossaan. ja isäni ihaili laihoja naisia. Hyvä yhdistelmä :)
Ruoka on siis rakkauteni ja viholliseni. Varsinkin kaikki makea ja rasvainen. Olen ollut ainainen laihduttaja, yrittänyt vähentää syömistä ja lisätä kulutusta.
Osaan oksentaa syömäni ruoat ja voin olla syömättäkin.
Nykyään en oksentele, mutta pakko myöntää, että niinä iltoina, kun tietää kulutuksen olleen vähäistä on olo mukava. Koska yhä edelleen olen tietoisesti syömättä tai ainakin yritän olla, täyttyy kohdallani termin epätyypillinen syömishäiriö vaatimukset.
Se henkinen morkkis, joka syömisestä aiheutuu on pahinta. Itseinho on niin raskasta ja vastenmielistä. Haluaisin olla syömättä tai ainakin syödä terveellisesti tai ainakin saada suklaan ja herkut pois ruokavaliosta. Osaan ruokaympyrän, osaan liikkua terveellisesti, osaan laskea kaloreita, osaan pitää huolta muiden syömisestä. Kyllä minä tiedän ja olen ottanut selvää, muttakun.......
Olen tunnesyöjä, keksin itselleni syyn syödä makeaa ja herkkuja. Pahaanoloon auttaa ainakin hetkittäisesti suklaa ja jäätelö ja hampurilainen ja pizza.
Mutta jos jokin juttu on mennyt hyvin voi itsensä myös palkita jollain hyvällä. Silloin kun tulee olo, että hälläväliä, voi oikein hyvin ostaa vähän herkkua.
Salaattia syön usein, mutta senkin vesittää feta-juusto ja salaatinkastike, kun ei se muuten maistu miltään.
Häpeän vartaloani, ensimmäisen kerran vuosiin olen esiintynyt puolijulkisesti bikineissä ja alastomanakin. Nimittäin puutarhamökin yleisessä saunassa ja uimassa. onneksi siellä suurin osa on yli 60-vuotiaita naisia, joilla on napa rintojen välissä. ;)
Olen oudon näköinen. On minulla isot silmät ja pitkät ripset, mutta nekin silmälasit peittävät, minulla on pieni suu ja kaksoisleuka. Käsivarsissani roikkuu allit. Tissini vetäytyvät oudosti kainaloon ja maha on pömppö.
Sitten vasta asiaan päästäänkin, takapuoleni on iso ja selluliittinen ja reiteni myöskin. Minulla ei ole ihania ja siroja sääriä, vaan tukit ja nilkkani ovat paksut. Jalat kokoa 40.
Järjellä ymmärrän, mutta sydän ei vaan ymmärrä. Tiedän olevani täysin sokea itseni suhteen. Tiedän, etten näe peilistä itseäni, vaan kuvitelman itsestäni. Olen täysin sokea, kun kyse on vartalostani.
Tässäpä mittoja olen 167 cm pitkä ja painoni on 69kg (+/- 3kg, riippuen päivästä) vaatekokoni seikkailee välillä 36-40.
Eli ihan normaalikokoinen, silti koen olevani mammutti. Ruma epänaisellinen ja kömpelö.
on turha sanoa, että kyllä tuon ikäisen jo pitäisi olla sinut vartalonsa kanssa ( kuten olen kuullut) Kun on vipsahtanut on vipsahtanut.
Jo se, että tässä paljastan painoni saa minut häpeän valtaan. Olen niin saamaton ja laiska, etten saa edes painoani tiputettua. Häpeän itseäni, saamaton ja laiska typerys. En saa itseäni kuriin.
En esiinny paljastavissa vaatteissa, seurassa, jossa on pienempiä ja solakampia kuin minä. En kyllä muutenkaan esiinny.
Ymmärrän tämän ongelmaksi ja sairaudeksi. Vastustan henkeen ja vereen lasten ja nuorten minkäänlaista muokkaamista ihanteiden mukaiseen malliin. Haluan antaa lapsille ja nuorille positiivista palautetta rakentaa heille terveen pohjan elämälleen. Haluan viestittää ihmisille, että kukaan ei ole ruma saati kelpaamaton. Kauneus on aina katsojan silmässä. Kauneutta ei voi määritellä, totuutta siitä asiasta ei ole olemassa.
Paradoksaalista kyllä mielestäni naisvartalo on kaunis, muotoineen ja ulokkeineen. Minusta oli silmää tyydyttävää katsella saunassa erilaisia naisvartaloita. Oli aina viimeisillään raskaanaolevasta naisesta tosiaan niihin vanhoihin mammoihin, joiden vartalosta näki, että lapset on synnytetty, työt hoidettu ja enään mukava elämä merkitsee.
Minusta visuaalisesti millainen tahansa naisvartalo on kaunis ja jokaisen vartalo on erilainen ja erimuotoinen. Toiset lihoo vatsasta, toiset jaloista. Toisen rinnat ovat olemattomat ja toisilla niitä on senkin edestä. On rintasyöpäpotilaita ja lapasmalleja. On mahoja on jalkoja. Selluliittiä ja raskausarpia. Elämää ja naiseutta.
Miesten vartalosta en voi samaa sanoa, on maha tai ei ole mahaa. Siinä se sitten olikin. :) Anteeksi miehet.
Mutta itseäni en osaa nähdä kauniina, vaikka mitenpäin katsoisin. Ehkä joskus sitten.
Kunhan ei kukaan pieni ajattelisi samallalailla itsestään. Sillä laihuus ja kauneus, sellaisessa muodossa jota media ja ympäristö meille tarjoaa, ei takaa mitään. Se ei anna hyvää elämää, se ei tuo mainetta ja mammonaa. Haluaisin, että jokainen saisi kokea itsensä täydellisen kauniiksi, rakastetuksi ja halutuksi, juuri omana itsenään, kaikkine vikoineen ja selluliitteineen.
tässä vähän musiikkia
ja tässä vielä vähän
