Jos omat voimat pettää, on todella suuri hätä.

Hypin seinille kun kuulen sen laulun. Samuli Edelmanin ei mitään hätää. Minulla ei ole laulajaa vastaan mitään, vaan juuri tuota kyseistä laulua.
Siinä kerrotaan niin kovasti siitä, että kun omat voimat ei riitä, niin ei mitään hätää, koska minä hoidan ja minuun voi luottaa ja minä pyyhin kyyneleet.
Bull shit, sanon minä.
Kun omat voimat loppuu on hätä. Silloin on todella iso hätä. Kuten Teleks laulaa: niin nukkuu väki, joka näki miten mulla meni, mut ne silmät ummistaa....Ei silloin jaksa, eikä kukaan maksa laskuja ja pudotus on vapaata.
Minusta se kertoo enemmänkin siitä mitä todellisuus on silloin kun elämältä putoaa pohja. Silloin on yksin. Silloin on totaalisen yksin. Silloin ei kukaan tule maksamaan laskuja, silloin ei kukaan tule täyttämään kelan kaavakkeita, silloin ei kukaan mene käymään kaupassa puolestasi, silloin ei kukaan tuo ratkaisua.

Ne on tehtävä itse.

Kukaan ei voi olettaa, että joku tulee ja kantaa. Oma puoliso, oma ystävä, omat vanhemmat, oma perhe. Koska missään ei sanota, että heidän pitäisi osata,  pystyä tai jaksaa. Missään ei velvoiteta ketään auttamaan. Meillä kaikilla on omat huolet, murheet ja surut.
Kuulostaa kylmältä ja kamalalta. Mutta se on todellisuutta.
Koska aihe on niin laaja otan käsittelyyn masennukseni. Olen kokenut ja nähnyt mitä on resurssipula. Mitä tapahtuu, silloin kun ei ole enää rahaa auttaa. Silloin vaan levitellään käsiä ja sanotaan, että sorry. Kokeile jotain muuta. Olin totaalisen yksin.
En ollut osannut kertoa kenellekään, en osaa ottaa vastaan apua.
Menin yksityiselle lääkärille, sain lääkityksen ja sairaslomaa. Mutta silloin on itse pidettävä huoli, siitä että varaa seuraavan lääkärikäynnin, että saa jostain rahaa, jolla elää, että jaksaa seuraavaan aamuun.
Sitten piti aloittaa terapia, etsiä terapeutti, hakea Kelalta kuntoutustukea... ja sitten ottaa vielä vastaa se kelalta tuleva kielteinen päätös kuntoutustuesta, koska on liian sairas kuntoutuakseen.
kukaan ei ota sinuun vapaaehtoisesti yhteyttä ja pohdi työelämän järjestelyjä, kerro mitä tukia haetaan ja mistä, varaa puolestasi lääkäriaikoja.kukaan ei kerro sinulle kuntoutusmahdollisuuksista, ellet itse ota selvää. Kun sitten viimein herää keskellä yötä siihen, että maailma kaatuu päälle ja ottaa käyttöön viimeisen oljenkorren ja lähtee päivystykseen, lykätää käteen diapam ja sanotaan, että huomenna on ehkä parempi päivä.


Yritin kerran varata aikaa lääkärille julkiselta puolelta. Vastaus oli, että ei ole lääkäriä, jos on akuuttia mene päivystykseen. Ja sitten taas psykiatrisen polin asiakkaaksi ei pääse ilman lääkärin lähetettä, kriisikeskukseen on turha ottaa yhteyttä, jos päällä ei ole jotain suurta kriisiä. Jos masennus on kestänyt jo pitkään, ei se ole oikeastaan mikään kriisi.


Viimein kun kolmen vuoden jälkeen lopetin terapiani. ( Josta kelan tuen lisäksi, jouduin itse maksamaan tuhansia euroja) ja olin puoli vuotta vailla mitään hoitosuhdetta, lääkärini kirjoitti sen lähetteen minulle psykiatrian polille.
Ensimmäisen kerran koin, että joku auttoi. Minulle soitettiin sieltä päin, minun luokseni tultiin, minua kuunneltiin ja minulle varattiin lääkäriaika.
Eivät he maksa puolestani laskuja, käy hammaslääkärissä ja täytä kela-kaavakkeita, mutta nyt on ainakin joku taho, jolla on vastuu minun hoitamisesta.
Ensimmäisen kerran.


Kuten jo aikaisemmissa postauksissa olen kertonut, olen elämässäni kokeillut kaikkea oloni lievittämiseen.
Kirkkoa ja Jumalaakin. Tuloksetta. Aikoinani itkin eräälle tutulle, että en jaksa enää. Hän lohdutti, että ei se haittaa Jumala kantaa. Mutta jo silloin esitin sen ikävän kysymyksen, että jos en huomenna nouse sängystä, meneekö hän kelaan pulestani hoitamaan sovitut asiat, meneekö hän koiran kanssa ulos puolestani.
Vastaus oli, että no ei.... mutta antaa voimaa, tehdä nämä asiat itse.
Entä jos ei anna, mitäs sitten?
No ehkä et ole uskonut tarpeeksi lujasti, tai ehkä tämä on opetus tai ehkä..... tuntemattomia ovat herran tiet.
Se siitä sitten.

Minusta olisi ihana uskoa Jumalaan, heittäytyä siihen lapsenomaiseen uskoon, että kyllä minusta pidetään huoli. Rukoilla ahkerasti ja uskoa hyvään ja taivaaseen.
En osaa, enkä voi. Olen nähnyt ja kokenut liikaa. Olen pettynyt liian monesti. Nähnyt ja kokenut elämän reaaliteetit.

Palataan vielä niihin läheisiin. Kuten jo mainitsin, kukaan ei velvoita heitä osaamaan, jaksamaan ja pystymään. Kukaan ei voi velvoittaa heitä ymmärtämään. kukaan ei voi velvoittaa toista kantamaan taakkaansa.
Niitä ihania ja auttavaisia on aina, heitä jotka haluavat hyvää ja ovat valmiina. Mutta eivät hekään ole jumalia, eivät he ole kaikkivoipia, he ovat ihmisiä omine rajoituksineen.

Loppuyhteenvetona siis, sinä olet yksin sen kaiken keskellä. Kukaan ei pääse pääsi sisään, kaikki eivät ole valmiita auttamaan, yhteiskunnalla ei ole resursseja, olet vain yksi monien joukossa. Lohdutonta, mutta totta.
Kirjoitan näin lohduttoman jutun, enkä osaa antaa vastausta kuitenkaan siihen ratkaisevaan kysymykseen, että mitä sitten?
Silloin on vain jaksettava, ryömittävä päivästä toiseen, niillä voimin kuin kykenee. Elettävä hetkessä, toivottava, että seuraava hetki on perempi, tai sitä seuraava tai sitä seuraava.
Mutta toivolla ei makseta laskuja ja hoideta rahaa elämiseen. On vain odotettava, että aika kuluu. Toivottava, että jonain päivänä...
Toivolla jaksan eteenpäin itse, että jonain päivänä on taas mukava herätä, että jonain päivänä.

Tai sitten voi mennä kelaan tai terveyskeskukseen, heittäytyä maahan ja saada itku-potku-raivarin. Kyllä silloin joku tulee auttamaan, toivottavasti.

Tässä tämä.

ohi syyskuun läpi repaleisen lokakuun

Syksy tulee ja tuo aina uusia tuulia tullessaan, ei aina kovin lämpimiä. Kirjoitan tätä tekstiä siskoni luona, olen täällä seuraavat pari viikkoa. Lastenhoitoapuna ja seurana.
Sisko on aloittanut työt ja Kummatyttö tarhan .Koska siskoni mies sattuu juuri nämä viikot olemaan niin kiinni töissä, ettei voikaan hakea Kummatyttöä hoidosta, riensin minä apuun. Eikä tässä oikeastaan tarvita apua kuin kolmena iltana viikossa ja parilla muulla kerralla.
Mukavahan tuon Kumman kanssa on olla, hän täytti juuri kaksi vuotta ja on ihmeellistä katsoa, kuinka pienen maailma kasvaa koko ajan.

Kukka-kissan kuolemakin tuo muutoksi ja Lippen penikoiminen. Meille taitaa tulla Kallelle kissakaveri ja koirakin, Lippen oma poika. Mutta siitä tuonnempana. Takkutukan kanssa, emme ole vieläkään muuttamassa yhteen.


Ehkä suurin uusi muutos on kuitenkin se, että kesällä lääkärini kirjoitti lähetteen Pikkukaupungin psykiatrian keskukseen. Ensimmäinen aikani sinne olikin elokuun lopussa. Toimintaterapeutille.
Työtilojen puutteessa tuli hän visiitille minun luokseni.
Olemme nyt tavanneet neljä kertaa.  Olen hämmästynyt, olen todella seko, en ollut ymmärtänyt, että olen niin pahasti vipsahtanut.
Tai no, miten sen nyt luonnostelisi...

Koskaan asioihini ei ole yhtä hyvin paneuduttu kuin nyt. Koska terapiassa minä enemmänkin määräsin puheenaiheen. Nyt kysellään ja täytetään kaavakkeita ja puhutaan ja kerrotaan. Toki ensimmäisenä täytettäväksi tuli masennustesti, alkoholikysely ja elämäntyytyväisyyskysely. No alkoholikysely oli nopeasti täytetty, käytännössä kulutus on olematonta, en myöskään ole raskaana, enkä käytä huumeita.
Masennustestistä tuli sen verran pisteitä, että pääsin vaikeanmasennuksen puolelle ja elämäntyytyväisyystesti kertoi, että olen erittäin tyytymätön.
Yllätys.

Ensin mietittiin päämäärää. No olisihan se ihan kiva, jos aamulla olisi kiva nousta sängystä, tai edes viitsisi nousta. Jos voisi ihan vaan olla iloinen kun aurinko paistaa.
Huomattiin, että keskittymiskykyni on olematon, puuhaan ja touhuan eli höslään koko ajan. En istu paikoillani, en kävele vaan juoksen ( siis pikakävelyä) ja Takkutukka tulee aina pitkällä perässä ja huutaa hidastamaan.
Mitään on vaikea aloittaa, mutta kun aloitan tapahtuu ja paljon. Nukkumiseni on totaalisen outoa ja viottunutta, syömisestä puhumattakaan. Lääkkeet sentään yleensä otan ajallaan. Hahmotuskykyni on olematon ja eksyn suoralla tiellä. Stressaan ja huolehdin.
Koen huonoa omaatuntoa laiskotellen tuhlatusta ajasta ja kaiken pitää olla järjestyksessä. Ahdistun ja olen koko ajan valmiustilassa, paitsi yksinollessani.
Se, että olen ollut pienestä asti yksin ja välttelen ihmisten seuraa on ihan ok, mutta on sekin merkki jostain.

Toimintaterapeutti arveli oireiden perusteella, että minulla SAATTAISI olla oireiden perusteella jonkinasteinen diagnosoimaton tarkkaavaisuushäiriö. Joka on muuten saattanut olla syynä aikoinaan koulunkäynnin vaikeuteen.

Ja sitten vielä siihen päälle se pitkäkestoinen ja sitkeä masennus, joka keikkuu vaikean ja keskivaikean välillä.

Kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta myös masentavalta.
Tuleeko minusta koskaan normaalia yhteiskunnanjäsentä, työkykyistä sellaista ja haluanko minä edes sellaiseksi.
Se aiheuttaa paljon tunteita, koen olevani epäonnistunut ja saamaton. Kaikki muut ovat saavuttaneet jotain, paljonkin.
Vertaan itseäni tietysti lähimpiini, siskoihini.
Onko minusta mihinkään, jääkö minusta edes muistoa jäljelle?
Eihän minulla ole edes lapsia, enkä haluakaan.
Olenko turha yhteiskunnanelätti, joka on oikeasti vain laiska ja saamaton. Saisinko itsestäni työkykyisen, jos puskisin vain eteenpäin, kivusta välittämättä ja sitten hetken kuluttua se hellittäisi.

Jään odottamaan sitä repaleista lokakuuta.
Ja koiria kotiin.