ohi syyskuun läpi repaleisen lokakuun

Syksy tulee ja tuo aina uusia tuulia tullessaan, ei aina kovin lämpimiä. Kirjoitan tätä tekstiä siskoni luona, olen täällä seuraavat pari viikkoa. Lastenhoitoapuna ja seurana.
Sisko on aloittanut työt ja Kummatyttö tarhan .Koska siskoni mies sattuu juuri nämä viikot olemaan niin kiinni töissä, ettei voikaan hakea Kummatyttöä hoidosta, riensin minä apuun. Eikä tässä oikeastaan tarvita apua kuin kolmena iltana viikossa ja parilla muulla kerralla.
Mukavahan tuon Kumman kanssa on olla, hän täytti juuri kaksi vuotta ja on ihmeellistä katsoa, kuinka pienen maailma kasvaa koko ajan.

Kukka-kissan kuolemakin tuo muutoksi ja Lippen penikoiminen. Meille taitaa tulla Kallelle kissakaveri ja koirakin, Lippen oma poika. Mutta siitä tuonnempana. Takkutukan kanssa, emme ole vieläkään muuttamassa yhteen.


Ehkä suurin uusi muutos on kuitenkin se, että kesällä lääkärini kirjoitti lähetteen Pikkukaupungin psykiatrian keskukseen. Ensimmäinen aikani sinne olikin elokuun lopussa. Toimintaterapeutille.
Työtilojen puutteessa tuli hän visiitille minun luokseni.
Olemme nyt tavanneet neljä kertaa.  Olen hämmästynyt, olen todella seko, en ollut ymmärtänyt, että olen niin pahasti vipsahtanut.
Tai no, miten sen nyt luonnostelisi...

Koskaan asioihini ei ole yhtä hyvin paneuduttu kuin nyt. Koska terapiassa minä enemmänkin määräsin puheenaiheen. Nyt kysellään ja täytetään kaavakkeita ja puhutaan ja kerrotaan. Toki ensimmäisenä täytettäväksi tuli masennustesti, alkoholikysely ja elämäntyytyväisyyskysely. No alkoholikysely oli nopeasti täytetty, käytännössä kulutus on olematonta, en myöskään ole raskaana, enkä käytä huumeita.
Masennustestistä tuli sen verran pisteitä, että pääsin vaikeanmasennuksen puolelle ja elämäntyytyväisyystesti kertoi, että olen erittäin tyytymätön.
Yllätys.

Ensin mietittiin päämäärää. No olisihan se ihan kiva, jos aamulla olisi kiva nousta sängystä, tai edes viitsisi nousta. Jos voisi ihan vaan olla iloinen kun aurinko paistaa.
Huomattiin, että keskittymiskykyni on olematon, puuhaan ja touhuan eli höslään koko ajan. En istu paikoillani, en kävele vaan juoksen ( siis pikakävelyä) ja Takkutukka tulee aina pitkällä perässä ja huutaa hidastamaan.
Mitään on vaikea aloittaa, mutta kun aloitan tapahtuu ja paljon. Nukkumiseni on totaalisen outoa ja viottunutta, syömisestä puhumattakaan. Lääkkeet sentään yleensä otan ajallaan. Hahmotuskykyni on olematon ja eksyn suoralla tiellä. Stressaan ja huolehdin.
Koen huonoa omaatuntoa laiskotellen tuhlatusta ajasta ja kaiken pitää olla järjestyksessä. Ahdistun ja olen koko ajan valmiustilassa, paitsi yksinollessani.
Se, että olen ollut pienestä asti yksin ja välttelen ihmisten seuraa on ihan ok, mutta on sekin merkki jostain.

Toimintaterapeutti arveli oireiden perusteella, että minulla SAATTAISI olla oireiden perusteella jonkinasteinen diagnosoimaton tarkkaavaisuushäiriö. Joka on muuten saattanut olla syynä aikoinaan koulunkäynnin vaikeuteen.

Ja sitten vielä siihen päälle se pitkäkestoinen ja sitkeä masennus, joka keikkuu vaikean ja keskivaikean välillä.

Kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta myös masentavalta.
Tuleeko minusta koskaan normaalia yhteiskunnanjäsentä, työkykyistä sellaista ja haluanko minä edes sellaiseksi.
Se aiheuttaa paljon tunteita, koen olevani epäonnistunut ja saamaton. Kaikki muut ovat saavuttaneet jotain, paljonkin.
Vertaan itseäni tietysti lähimpiini, siskoihini.
Onko minusta mihinkään, jääkö minusta edes muistoa jäljelle?
Eihän minulla ole edes lapsia, enkä haluakaan.
Olenko turha yhteiskunnanelätti, joka on oikeasti vain laiska ja saamaton. Saisinko itsestäni työkykyisen, jos puskisin vain eteenpäin, kivusta välittämättä ja sitten hetken kuluttua se hellittäisi.

Jään odottamaan sitä repaleista lokakuuta.
Ja koiria kotiin.