torstaina, syyskuuta 22, 2011

Jos omat voimat pettää, on todella suuri hätä.

Hypin seinille kun kuulen sen laulun. Samuli Edelmanin ei mitään hätää. Minulla ei ole laulajaa vastaan mitään, vaan juuri tuota kyseistä laulua.
Siinä kerrotaan niin kovasti siitä, että kun omat voimat ei riitä, niin ei mitään hätää, koska minä hoidan ja minuun voi luottaa ja minä pyyhin kyyneleet.
Bull shit, sanon minä.
Kun omat voimat loppuu on hätä. Silloin on todella iso hätä. Kuten Teleks laulaa: niin nukkuu väki, joka näki miten mulla meni, mut ne silmät ummistaa....Ei silloin jaksa, eikä kukaan maksa laskuja ja pudotus on vapaata.
Minusta se kertoo enemmänkin siitä mitä todellisuus on silloin kun elämältä putoaa pohja. Silloin on yksin. Silloin on totaalisen yksin. Silloin ei kukaan tule maksamaan laskuja, silloin ei kukaan tule täyttämään kelan kaavakkeita, silloin ei kukaan mene käymään kaupassa puolestasi, silloin ei kukaan tuo ratkaisua.

Ne on tehtävä itse.

Kukaan ei voi olettaa, että joku tulee ja kantaa. Oma puoliso, oma ystävä, omat vanhemmat, oma perhe. Koska missään ei sanota, että heidän pitäisi osata,  pystyä tai jaksaa. Missään ei velvoiteta ketään auttamaan. Meillä kaikilla on omat huolet, murheet ja surut.
Kuulostaa kylmältä ja kamalalta. Mutta se on todellisuutta.
Koska aihe on niin laaja otan käsittelyyn masennukseni. Olen kokenut ja nähnyt mitä on resurssipula. Mitä tapahtuu, silloin kun ei ole enää rahaa auttaa. Silloin vaan levitellään käsiä ja sanotaan, että sorry. Kokeile jotain muuta. Olin totaalisen yksin.
En ollut osannut kertoa kenellekään, en osaa ottaa vastaan apua.
Menin yksityiselle lääkärille, sain lääkityksen ja sairaslomaa. Mutta silloin on itse pidettävä huoli, siitä että varaa seuraavan lääkärikäynnin, että saa jostain rahaa, jolla elää, että jaksaa seuraavaan aamuun.
Sitten piti aloittaa terapia, etsiä terapeutti, hakea Kelalta kuntoutustukea... ja sitten ottaa vielä vastaa se kelalta tuleva kielteinen päätös kuntoutustuesta, koska on liian sairas kuntoutuakseen.
kukaan ei ota sinuun vapaaehtoisesti yhteyttä ja pohdi työelämän järjestelyjä, kerro mitä tukia haetaan ja mistä, varaa puolestasi lääkäriaikoja.kukaan ei kerro sinulle kuntoutusmahdollisuuksista, ellet itse ota selvää. Kun sitten viimein herää keskellä yötä siihen, että maailma kaatuu päälle ja ottaa käyttöön viimeisen oljenkorren ja lähtee päivystykseen, lykätää käteen diapam ja sanotaan, että huomenna on ehkä parempi päivä.


Yritin kerran varata aikaa lääkärille julkiselta puolelta. Vastaus oli, että ei ole lääkäriä, jos on akuuttia mene päivystykseen. Ja sitten taas psykiatrisen polin asiakkaaksi ei pääse ilman lääkärin lähetettä, kriisikeskukseen on turha ottaa yhteyttä, jos päällä ei ole jotain suurta kriisiä. Jos masennus on kestänyt jo pitkään, ei se ole oikeastaan mikään kriisi.


Viimein kun kolmen vuoden jälkeen lopetin terapiani. ( Josta kelan tuen lisäksi, jouduin itse maksamaan tuhansia euroja) ja olin puoli vuotta vailla mitään hoitosuhdetta, lääkärini kirjoitti sen lähetteen minulle psykiatrian polille.
Ensimmäisen kerran koin, että joku auttoi. Minulle soitettiin sieltä päin, minun luokseni tultiin, minua kuunneltiin ja minulle varattiin lääkäriaika.
Eivät he maksa puolestani laskuja, käy hammaslääkärissä ja täytä kela-kaavakkeita, mutta nyt on ainakin joku taho, jolla on vastuu minun hoitamisesta.
Ensimmäisen kerran.


Kuten jo aikaisemmissa postauksissa olen kertonut, olen elämässäni kokeillut kaikkea oloni lievittämiseen.
Kirkkoa ja Jumalaakin. Tuloksetta. Aikoinani itkin eräälle tutulle, että en jaksa enää. Hän lohdutti, että ei se haittaa Jumala kantaa. Mutta jo silloin esitin sen ikävän kysymyksen, että jos en huomenna nouse sängystä, meneekö hän kelaan pulestani hoitamaan sovitut asiat, meneekö hän koiran kanssa ulos puolestani.
Vastaus oli, että no ei.... mutta antaa voimaa, tehdä nämä asiat itse.
Entä jos ei anna, mitäs sitten?
No ehkä et ole uskonut tarpeeksi lujasti, tai ehkä tämä on opetus tai ehkä..... tuntemattomia ovat herran tiet.
Se siitä sitten.

Minusta olisi ihana uskoa Jumalaan, heittäytyä siihen lapsenomaiseen uskoon, että kyllä minusta pidetään huoli. Rukoilla ahkerasti ja uskoa hyvään ja taivaaseen.
En osaa, enkä voi. Olen nähnyt ja kokenut liikaa. Olen pettynyt liian monesti. Nähnyt ja kokenut elämän reaaliteetit.

Palataan vielä niihin läheisiin. Kuten jo mainitsin, kukaan ei velvoita heitä osaamaan, jaksamaan ja pystymään. Kukaan ei voi velvoittaa heitä ymmärtämään. kukaan ei voi velvoittaa toista kantamaan taakkaansa.
Niitä ihania ja auttavaisia on aina, heitä jotka haluavat hyvää ja ovat valmiina. Mutta eivät hekään ole jumalia, eivät he ole kaikkivoipia, he ovat ihmisiä omine rajoituksineen.

Loppuyhteenvetona siis, sinä olet yksin sen kaiken keskellä. Kukaan ei pääse pääsi sisään, kaikki eivät ole valmiita auttamaan, yhteiskunnalla ei ole resursseja, olet vain yksi monien joukossa. Lohdutonta, mutta totta.
Kirjoitan näin lohduttoman jutun, enkä osaa antaa vastausta kuitenkaan siihen ratkaisevaan kysymykseen, että mitä sitten?
Silloin on vain jaksettava, ryömittävä päivästä toiseen, niillä voimin kuin kykenee. Elettävä hetkessä, toivottava, että seuraava hetki on perempi, tai sitä seuraava tai sitä seuraava.
Mutta toivolla ei makseta laskuja ja hoideta rahaa elämiseen. On vain odotettava, että aika kuluu. Toivottava, että jonain päivänä...
Toivolla jaksan eteenpäin itse, että jonain päivänä on taas mukava herätä, että jonain päivänä.

Tai sitten voi mennä kelaan tai terveyskeskukseen, heittäytyä maahan ja saada itku-potku-raivarin. Kyllä silloin joku tulee auttamaan, toivottavasti.

Tässä tämä.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä kirjoitus! Vaikeinta tosiaan on virallisten tahojen kanssa taistelu, tai se että ylipäänsä jaksaa lähteä taistoon. On hyvä, jos muistaa että huomisessa saattaa olla toivoa, tai ylihuomisessa, tai ensi viikossa. Utelias kannattaa olla. Yhteiskunta hoputtaa ja painostaa, silloin pitää vaan keskittyä saamaan tassut liikkeelle, yksi kerrallaan, hengitellen.
terveisin, anonyymi lähes-kohtalotoveri

Anonyymi kirjoitti...

Olipa osuva kirjoitus. Mulla on aviomies, kolme lasta ja sukuakin ihan kiitettävästi. Kukaan ei silti pysty ottamaan mun taakkaa kannettavaksi tai saatikka tulla auttamaan. Vain rahalla saisi lisäapua. Itsellä keskivaikea masennus, paniikkikohtauksia ja ahdistusta. Ension pitkä sairasloma töistä, irtisanottiin, kuntoutustuella pätkä, sitten työttömäksi. Kuitenkaan työkkärissä eivät osaa neuvoa mihinkään työhön johon voimani riittäisivät. Neuvovat vaan menemään työharjoitteluihin, blaah. Psykiatrin mielestä en ole tarpeeksi huonokuntoinen sairasloman jatkoon... Niinhän se on että jos itsemurhaa et yritä, apua et saa. Ja sittenkin kun koettaa, pääsee vähäksi aikaa suljetulle, jippii!! Haluan "kohtalotoverina" sanoa, että koitetaan jaksaa vain hetki kerrallaan. Kaukohalaus tuntemattomalta...

Homssu kirjoitti...

Kiitos molemmille tuntemattomille kommentoijille!
Että Kun perhana, se on juuri niin, kukaan ei auta, kun on hätä!
Lähinnä viralliset instanssit.
Ja hyvä kohdehan mielenterveysongelmaiset ovat vähän säästää ja ohitella. Meistä kun osa ei osaa valittaa ja loput ei vain yksinkertaisesti jaksa valittaa. Sitten ihmetellään kun nuo itsemurhatilastot ovat niin suuret...
Mutta päivä kerrallaa tai tunti tai minuutti.