aika aikaansa

Vuosi vaihtuu 12 tunnin kuluttua. On alkamassa vuosi 2012. Juuri kun opin kaikkiin mahdollisiin papereihin kirjoittamaan 2011 enkä 2010.
Täytän kesällä 33 vuotta.

Aika on outo juttu, aika menee eteenpäin, mistään välittämättä. Aika ei seisahdu, aika ei nopeuta tahtiaan, aika vain on ja menee. Mistään välittämättä.

Elämäni on murroksessa, erilaisessa kuin useimmilla minun ikäisilläni. Olen ollut kohta kaksi vuotta pois työelämästä, kuntoutustuella.
Vuosi sitten repäisin ja muutin, miehen takia. Enkä vaan paria kilometriä, vaan 400 kilometriä. Kaupunkiin, josta minä en tunne ketään, eikä kyllä kukaan tunne minua.
Nykyään tunnen kourallisen ihmisiä ja he minut. Toisaalta, voi olla, että minut tunnetaan paremmin kuin tiedänkään, olen se outo hiippari pienen kaupungin sopivan pienessä keskustassa, jonka hiusväri muuttuu pinkistä vihreään. Ja joka aina silloin tällöin hengailee sellaisen kaksimetrisen rastapään kanssa.

Tässä vuodessa on tapahtunut paljon, ei keväällä. Kesällä ja syksyllä sitten.
Lippe-koira oli tiineenä ja sai seitsemän pentua joista Allu muutti meille.
Kukka-kissa jouduttiin lopettamaan, mutta Kalle jatkaa onnellisena eloaan.
Pääsin potilaaksi paikalliseen psykiatrian keskukseen ja ensimmäisen kerran on tunne, että joku on kiinnostunut minun päästäni ja tulevaisuudestani.
Sitten kuoli isä ja minusta tuli onnellinen pienen puutarhamökin omistaja.
( Takkutukka nimittäin lahjoitti joululahjaksi sen pikkiriikkisen mökin minulle.)

Ja kaiken aikaa aika jatkaa kulkuaan ja maapallo pyörii.

Minä olen jo tehnyt paljon.
 Yli kymmenen vuoden työura lastenhoidollisissa merkeissä. Olen istunut kirkkovaltuustossa ja kaikissa muissa päättävissä elimissä. Olen ollut ehdokkaana kunnallisvaaleissa. Olen istunut kolme vuotta terapiassa.
Olen eronnut kirkosta.
Lapsia en ole tehnyt, enkä muunkaanlaista perhettä perustanut.

Ja aika kuluu.
Vanhenen.
Lapset kasvavat.
Luonto kuolee ja herää taas.


Aika on armollista, aika parantaa haavoja, aika auttaa unohtamaan ja aika kultaa muistot.
Joskus ajan haluaisi pysäyttää. Sitä ei voi tehdä, voi vain nauttia hetkistä ja kerätä kuvia muistojen arkkuun, tutkia niitä sitten myöhemmin, aina tarvittaessa.

Aika menee, emme saa hetkeäkään takaisin, mutta emme onneksi tiedä mitään tulevastakaan. On vain tämä hetki.
Ilta tulee aina ja huomenna on paremmin.
Voi vain uskoa ja toivoa.
Kaikki muuttuu, aika menee kokoajan eteenpäin.

Huomenna on paremmin.

Elämä jatkuu

Elämässä on kaksi varmaa asiaa, syntymä ja kuolema.  Molemmat vaikeita, ravistelevia ja suuria asioita. Tässä puolen vuoden aikana on molempia koettu.
Ensin tuli Lippe tiineeksi, raskautta seuratessani jouduin lopettamaan rakkaan Kukka-kissani. Sitten syntyi Allu. Olin mukana synnytyksessä.
Sitten tuli taas kuoleman vuoro, minun isä kuoli.
Oli kyse eläimistä tai ihmisestä on kuolema ja syntymä aina yhtä voimallinen kokemus.
Niin kuolema kuin syntymä ovat yhden ajanjakson loppu ja toisen alku, molemmissa elämä muuttuu.

Elämä jatkuu ja aika kuluu. Aikaa ei voi pysäyttää, sitä ei voi hidastaa, se raksuttaa eteenpäin.

Olen ahdistunut, yöt ja illat ovat pahimpia.
Mietin silti aikaa, kuinka se kuluu ja muuttuu.
Lähden huomenna Helsinkiin, siellä ovat siskojeni lapset. Ne jotka juuri syntyivät ja joille annettiin nimi. Nyt he kaikki ovat oikeita pieniä ihmisiä, joilla on oma elämä ja omat ajatukset. Yhdellä poikaystävä ja toisella soiva barbapapa-talo, kolmas kulkee omaa tietään pitkissä kiharissa hiuksissaan.

Samalla annetaan sinetti isäni elämän loppumiselle. Hänelläkin oli joskus sylissään pieniä nyyttejä, jotka nyt ovat jo yli kolmikymppisiä ja ovat pitäneet sylissään omia pieniä tuhisevia nyyttejä.
Elämä jatkuu, vierii eteenpäin, muuttuu.

Uskon, että rakkaus ei koskaan kuole. Kun on kerran jotain rakastunut, rakkaus on ja pysyy. Se voi peittyä, himmetä ja muuttaa olomuotoaan, mutta ei se katoa.
Minua lohduttaa myös se, että minun katsomuksessani kuolemaan loppuu ihmisen huolet. Kuollut ihminen on kuollut, hän ei enää huolehdi mistään, hän ei enää tiedä mistää, eikä häntä enää satu. Kuollut ihminen on poissa, häntä ei enää ole.
On aivan sama jatkaako henki tai sielu vielä elämäänsä. Uskon, että jos se sitten jatkaa, niin ainakin sillä on hyvä olla, en usko taivaaseen tai helvettiin, vaan siihen, että kuoleman jälkeen on hyvä olla.

Mutta ei sillä oikeasti ole väliä. Sillä me olemme vielä hengissä, eikä ole meidän tehtävä miettiä, että mitä sitten. Meidän tehtävä on elää elämää maan päällä, parhaaksi katsomallamme tavalla.

Isästäni haluan säilyttää hyvät ja kauniit muistot. Kertoa ne tuleville polville . Antaa ihmisen elämälle tarkoituksen.
Ymmärtää, sen että jonkinlaisen tasapainon on säilyttävä.
Kun itse kuolen, toivon, että se tapahtuu nopeasti ja tänne jääville jää minusta mieleen hyviä asioita. Että he voivat nauraa yhdessä minun kanssani, sitä, kuinka absurdia elämä oikeastaan on.

Allu-vauva, joka syntyi 20.8.2011, jonka sain syliini pari sekuntia syntymästä, joka painoi hiukan yli 500 grammaa ja oli pienen rotan kokoinen, on nyt 10 kiloinen mötkäle. Se kasvaa kovaa vauhtia, oppii elämästä koko ajan uutta, mutta on niin vauva vielä. Kesken villin leikin tulee pissahätä, eikä aina kerkeä paperille saakka. Ja välillä menee kakalle kesken syönnin, että pikku masuun mahtuu lisää. Lippe-äiti hoitaa Allua ja opettaa elämään, Lippe, joka oli itsekin juuri vauva. Joka kaksi vuotta sitten söi minun pinkin lapaseni ja tuli onnellisena luokseni lanka-aarre suussaan Kuukausi sitten Allu tuli onnellisena luokseni lanka-aarre suussaan, hän oli syönyt minun pinkin pipon tupsun.

Vanha Kalle-kissakin on tottunut koiriin ja elää mukavaa elämää syöden ja nukkuen.
Aika menee eteenpäin ja elämä jatkuu, vaikka se toisinaan kirpaisee aika todella paljon.

Isä

Isäni on kuollut, suruviestin sain eilein iltapäivällä.
Sairaskohtaus 63-vuotiaana.
Olen täysin turta, onneksi olin viettämässä itsenäisyyspäivänaikaa Takkutukan luona. Olen vain halvaantunut. Päässä pyörii tuhat ajatusta, sekavia ja ristiriitaisia tunteita.
Viime vuodet olivat hiljaisia ja tietynlaista surutyötä on tullut tehtyä jo pitkään. Mutta kuolema on silti kuolema.

Käytännönjärjestelyjä, kaikki pitää hoitaa. Onneksi minulla on siskot. Hautajaisita tulee pienet.

Vaikka oli monta asiaa jotka jäivät vaille selitystä, en halua miettiä niitä, vaan lapsuuttani. Isän outoja juttuja, hassuja asioita. Suklaakätköjä, Saara-Rusinamatoa, Lintupilliä, kallioretketkiä. Niitä kiviä, joita isä keräsi metsästä, maalasi niille silmät ja piilotti erilaisiin koloihin ympäri kylää.
Mutta en vielä pysty, olen turta.

Takkutukka sytytti kynttilän, isälle.