tiistaina, tammikuuta 29, 2013

tammikuusta

Koko tammikuu luikahti ohitseni. Ensin joulu kylpylässä, sitten viikoksi Helsinkiin, sitten viikko koiria hoitamassa ja sitten viikko kuntoutuksessa ja hännän huippuna koiranäyttely.

Olen uuden vuoden lupauksena luvannut pari asiaa, joita oikeasti yritän. Mutta jos epäonnistun, en ota stressiä.

Ensimmäinen lupaus on käydä uimassa kerran viikossa, eipä sitä sinäänsä voi kutsua uimiseksi, koska kyseessä on kylpylän allasosasto, se on enemmän rentoutusta.

Toinen lupaus on tehdä melkein päivittäin meditaatio ja läsnäolo harjoituksia.
Tämän sivuston ja äärettömän hyvän psykologini innoittamana.

Eise paranna, mutta on vähän niinkuin ensiapua, on helpompi kestää.

Sain koko vuodeksi kuntoutustuen, eli sillä saralla olen selvillä vesillä.

Koska olen ollut paljon ihmisten kanssa tekemisissä viime aikoina on tullut tarve määrittää itseään. Kun joku kysyy elämästäni ja kerron, että masennuksen vuoksi en ole työelämässä, monen naama venähtää. Ai sinä, mutta sinähän näytät laitetulta, teet asioita ja puhut ja naurat. Näet vaivaa itsesi eteen.
Niin, minä olen sairastanut masennusta aina, niin kauan kuin muistan. Luettuani kliinisen psykiatrian oppi- ja käsikirjasta lastenpsykiatrian kohdalla lapsuusiän ahdistuneisuushäiriön kriteereitä, huomasin niiden sopivan minulle oikein hyvin.
Niitä ei vaan ole osattu 80-luvulla ehkä ajatellakaan, minä olin vain kiltti.
Tietysti pakkaa sekoitti myös aivokasvain, joka minulla todettiin 8-vuotiaana ja sen jälkeen tapahtunut vanhempieni suhteellisen riitaisa avioero.
Ja tietenkin se, että minähän en puhunut kenellekään.

Omaksuin tavan selvitä, iloisen autaavan, huolehtivan ja mukavan ulkokuoren. Sekä tuntosarvet, joilla hetkessä skannaan ympäristön ja ihmiset ja muutan käytöstäni hetken vaatimalla tavalla.

Tätä jatkoin kunnes vasta viisivuotta sitten menin lääkäriin ja sain masennusdiagnoosin.  Ei kaikki suinkaan siihen loppunut, mutta aloin puhumaan avoimemmin masennuksesta.

Mietin miten kuvailisin omaa masennustani, kertoisin muille. Minun masennus on onttoa, kumisevaa ja tyhjää ja kylmää. Tunnen olevani sisältä ontto. Onton päälle on sitten rakentunut, se mitä näkyy muille.
Mutta sisällä on onttoa. Jota ei tunnu mikään täyttävän, en tiedä tuleeko se koskaan täytettyä, mutta koitan tulla toimeen tämän tyhjyyden kanssa. Onton ja kolisevan.

tätä laulua ajattelen välillä.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Luin tekstisi ja aikaisempiakin kirjoituksia -tulevaisuuden peloista jne. Mä olen kokenut paljon -mussa asustaa synkkä sielu, joka silloin tällöin nostaa päätään. Olen alkanut harjoittaa läsnäoloa ja tunnistaa tunteitani sekä käsittelemään niitä. Ihana lukea avointa, aitoa ja rehellistä kirjoitusta. Tämä maailma tarvitsee avoimuutta ja rohkeutta, kiitos, kun olet olemassa ja jakanut kokemuksiasi. Sun kirjoitus pelasti mut tällä kertaa vajoamasta jonkin sortin synkkyyteen ja tarttumaan jälleen tähän, ihanaan, ainutlaatuiseen hetkeen. :)

Homssu kirjoitti...

Kiitos!
Tämä kommentti auttaa jaksamaan kirjoittaa taas vähän lisää.