Saako hullu apua?

Viime päivinä on lehdissä puhuttanut mielenterveyshäiriöisten hoidon saaminen.
Itselläni on melkein kuuden vuoden kokemus taistelusta avun saamiseksi. Sivusta olen kauemminkin seurannut monia taistoja. Suomessa on vaikea saada apua. Mielestäni se johtuu monesta asiasta.Suurimpina syyllisinä resurssien puute ja hyvin vanhakantainen ajattelu mielenterveysongelmaisista. Nehän on hulluja ja väkivaltaisia. Pohjasakkaa, jotka eivät ansaitse ihmismäistä kohtelua.
Onneksi tämä kuva muuttuu koko ajan parempaan päin, tiedon lisääntyessä, ymmärrys lisääntyy.  Mutta edelleen törmää hyvin vanhoillisiin asenteisiin. Esimerkkinä tästä, yritin varata terveyskeskuksesta aikaa lääkärille, kun veriarvoissani oli hieman heittoa. Sanoin puhelimeen vastanneelle hoitajalle, saaneeni ohjeen ottaa tk.lääkäriin yhteyttä psykiatrian polilta. Kuin salamaniskusta hoitajan ääni muuttui ja aikaa ei löytynytkään, puhelinaika kahden viikon päähän.

Mielenterveydenhäiriöt ovat vaikeita myös siksi, että niitä ei voi todeta tavanomaisella tutkimuksella. Ei näy röntgenissä, ei ultraäänellä, ei ole kipuja, kun painaa ja oireet saattavat olla hyvin epämääräisiä. Omassa asuinpaikassani julkisessa terveydenhoidossa tarvitsee ensin oman lääkärin kirjoittaman lähetteen psykiatrian polille ja sitä kautta pääsee heidän asiakkaaksi.
Tälläkin saralla raha puhuu. Jos on millä maksaa, on yksityinenpuoli täynnä erikoislääkäreitä, joilta saa hyvää hoitoa. Terapiakin on helpompaa, jos on millä maksaa.
Oletteko muuten tienneet, että Kelan korvaama psykoterapia ei suinkaan ole ilmaista, Kela korvaa vain tietyn prosenttiosuuden terapiasta, loput maksaa asiakas itse. Terapia ei ole halpaa, 45 min terapeutin pakeilla maksaa 55e ylöspäin aina sinne yli sataan euroon.
Oma kokemukseni oli, että kuussa itse maksettavaksi summaksi jäi 150-200e. Aika paljon.
Ennen kuin kelalta voi hakea korvattua terapiaa, pitää itse löytää sopiva terapeutti ja olla 3kk jatkunut hoitosuhde.

Julkisen terveydenhoidon puolella nipistetään jatkuvasti, ja silti mielenterveydenhäiriöt ovat nousussa jatkuvasti. En siis missään nimessä halua syyttää parhaansa tekevää hoitohenkilökuntaa, ongelma on ylempänä.

Koska mielenterveydenhäiriöitä ei näe paljaalla silmällä, niitä on vaikea tutkia ja todeta on ihmisillä paljon vääriä käsityksiä mielenterveyshäiriöistä. Koska lehdet paukuttavat jatkuvasti terveellisen ravinnon, liikunnna merkityksetä, levon ja työn sopivasta vaihtelusta on monelle tullut kuva, että näillä parannetaan pää kuin pää.
Ei muuten paranneta. Lievä masennus tai muu lievä oireilu saattaa hiukan parantua liikunnalla ja ravinnolla, mutta kun kallistutaan vakavimpiin häiriöihin, ei niitä itse paranneta.
Ei kukaan sano diabeetikollekaan ( varsinkin ykköstyypin), että rupees lenkkeilemään niin paranet.  Ei syöpäpotilaalle sanota, että paranna elämäntapoja niin paranet, nyt vähän niskasta kiinni, niin kyllä se siitä.

Hiukankin vaikeampi mielenterveydenhäiriö ei parane itsestään, vaikka kuinka haluaisi.

Sitten siihen apuun. Esimerkki:
Minua alkaa yölla ahdistaa, niin että olen varma, että kuolen. Seinät kaatuu päälle ja kukaan ei vastaa puhelimeen.
Soitan 112 eli yleiseen hätänumeroon, jos saan päivystäjän vakuutettua hädästäni lähettää hän luokseni ambulassin. Mitä tekee hoitohenkilökunta saapuessaan paikalle, juttelevat kanssani. Käydään lääkkeet läpi, juttelevat elämäntilanteesta, käytätkö alkoholia....
No jospa he päättäisivät viedä minut, päivystykseen. En tiedä mikä seon  täällä maankolkassa, mutta Helsingissä taitaa olla Auroran sairaala.
Entäs siellä. Lääkäri tapaa minut, itken ahdistusta ja että seinät kaatuu, että ei selviä. Mitä lääkäri voi tehdä?
Ei juuri mitään. Antaa diapamin ja lähettää kotiin nukkumaan. Sillä minä en ole vaaraksi itselleni tai muille, en ole psykoottinen tai harhainen, enkä käytä päihteitä, joten sille puolelle ei ole asiaa. Osastolla ei ole tilaa ja edellä mainituista syistä en sinne kuulu. Olen jo psykiatrian polin asiakas ja olen jo määräaikaisella eläkkeellä.

Vaikka olen tyytyväinen saamaani palveluun paikallisella psykiatrian poliklinikalla, on heilläkin rajalliset mahdollisuudet. Minun onni tässä asiassa on se, että tykkään lukea ja ottaa selvää asioista. Minulla on myös hyvä työntekijä, joka haluaa auttaa ja on antanut itsehoito-ohjeita.
Kuten sanoin teen itse tämän. Entä he jotka eivät osaa ja pysty ja jaksa. Kelan kanssa kävin paperisotaa, enen kuin sain KEVAlta päätöksen eläkkeestä, joka on aina sairasloman loputtua katkolla.
Entä he, jotka eivät osaa täyttää niitä papereita. ( kelassa muuten autetaan mielellään niiden papereiden täyttämisessä)

Tiedostan tämän kaiken ja se ahdistaa, apua ei saa, ellei sitä itse osaa hakea ja vaatia.  Ja jos alkoholia käytät, olet kyllä ensin ihan pelkkä juoppo, tuntuu kyllä,että hekin saavat parempaa palvelua, kuin ihan pelkät hullut.

 Kannattaa tutustua Päivi Storgårdiin, joka julkaisi esikoisromaaninsa Keinulaudalla. Itse en ole vielä lukenut, koska en ole kirjaa kirjastosta saanut. Mutta Bettina S:n vieraana hän puhui äärettömän hyvin.

Mikä siis avuksi. Itse olen kokenut sosiaalisen median, erittäin positiivisena. Facebook tai twitter, aina löytyy joku keskustelukaveri. Perheen, läheisten tai vaikka naapurin tai kenen vaan toisen tuki on tärkeää.
Mitä minä kaipaan silloin, kun tuntuu, ettei pysty edes hengittämään? En mitään suuria ja viisaita sanoja, vaan halauksen tai edes sanat, ei se haittaa sinä olet silti tärkeä ja rakas.
Halaus, kosketus,sanat ja eläimet. Eläimet saavat ihmeitä aikaan, silloin kun ei voi edes halata ketään, auttaa jos on edes joku eläin jota silittää ja supattaa tuskansa sen korvaan.

Tietysti minullakin on huolissaan olevia läheisiä. Jotka eivät osaa ja voi auttaa, heille olen kuitenkin luvannut, että en tee mitään itselleni, vaikka mikä olisi. Sitä ei tarvitse pelätä.

Mitä siis halusin tällä kaikella pälätyksellä sanoa. Me "hullutkin" olemme ihmisiä. Harvemmin psykoottisia ja vaarallisia. Parasta apua on toisesta välittäminen ja kuunteleminen, jos sanat loppuu aina on kädet, jotka voi kietoa toisen ympärille.  Se voi olla vaikka naapuri tai hyvän päivän tuttu.
Aina voi mennä vaikka taputtamaan olalle ja sanoa, että huomenna saattaa olla paremmin. Koska (Luojan kiitos) me emme tiedä huomisesta!

Valma ja elämä

 Me saimme perheenlisäystä. Perheenlisäys on pieni ja karvainen. Tämän neli-vuotiaan neidin nimi on Valma. Valman kotiosoite on minun luona, mutta tarkoituksena on opettaa hänet  matkustamaan, koiriin ja ulkoiluun valjaissa. Kahdessa vuorokaudessa  esiintullut luonne näyttämään siltä, että edellä luottelemani asiat tulevat onnistumaan hyvin. Lippe ja allu kun ovat jo tottuneet Kalleen. Ensimmäinen automatka kuljetusboxissa meni todella hyvin. Valma rakastaa leikkimistä, vieressä oloa ja rapsuttelua. Hän on rauhallinen ja vielä hieman pelokas, jos kuuluu outoja kovia ääniä. Hän syö hyvin ja liikkuu äänettömästi. Nukkuu yöt vieressäni ja makaa vieressä tv:tä katsellessa. Valma rakastaa lattiallani olevaa lehmäntaljaa ja istuimilla olevia lampaantaljoja. Hän on Valma <3 br="">

Sitten vähän elämästäni. Joutunut kelailemaan vähän enemmän kaikkea. Uusia hoitomuotoja ja muutenkin asioita.
Olin viime viikolla lääkäriopiskelijan harjoituspotilaana. pakko sanoa, että siinä sentään olen hyvä. Onnistuin pälättämään kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman 40 minuutissa. Opiskelija kirjoitti kaksi A4 paperia kaksin puolin täyteen. Annoin ainakin paljon pohtimista ja varsinkin toivottamasti oppimateriaalia. Näitä mielenliikkeitä kun ei opi vain kirjoja lukemalla, vaan oikeasti kohtaamalla potilaita ja harjoittelemalla.

Siinä tuli taas kerrattua kaikki. Koko elämä, puhuin aika nopeasti. Puhuminen auttoi taas ymmärtämään. Hukkuneet ensimmäiset 7 vuotta. Aivokasvainleikkaus ja siihen liittyneet komplikaatiot, sitä seurasi isäni vaikea hermoromahdus, koulukiusaaminen, vanhempieni hyvin vaikea ja pitkä avioero. Sitä seuranneet riidat ja muutot, hylkäämiset. Muutin 15 vuotiaani isäni luokse ja jouduin elämään todellisen paineen alla. johon liittyi  isäni työtä ja hänen mielensä ja sairautensa. 17- vuotiaasta pidin huolta itsestäni, kun isäni huomasi ettei kykene työhön, jos asunnossa liikkui joku muu. Hän vuokrasi itselleen oman yksiön kirjoittamiseen, äitipuoleni oli tuolloin viereisessä kaupungissa töissä ja vuorotyönsä vuoksi asui muualla viikot.
Yksi pieni vilaus maailmaani oli se, että isäni tuli joka arkipäivä viideltä kotiin ,jolloin piti olla kahvi valmiina. Hän toi jotain pientä syötävää, joimme yhdessä kahvin ja katsoimme puoli tuntia sunset beach-saippuasarjaa ja viimeistään puoli kuudelta hän lähti takaisin työhuoneelleen. Puoli tuntia hän pystyi olemaan kanssani. Vaikka pari vuotta myöhemmin minulle ilmoitettiin, että kotini ei ole enää kotini  ja järkytyin pahasti, muutto omaan asuntoon oli minulle silti pelastus.
Olin jo tuolloin äärettömän pahoivoiva. Hain pelastusta uskonnosta, syömisestä, liikunnasta, ympäristöstä, töistä....
Ajattelin aina, että ongelma on ympäristössä, voin huonosti, koska olen ruma, työ on väärä, asunto on huono... Mutta vaikka kaikkea muutti olo ei parantunut. Kaikkea varjosti isäni mieli ja kuvaan astunut alkoholikin.

Isäni kuoli vuosi ja 9 kk sitten. Ennen sitä hän katkaisi minuun välit, yhdessä välissä en edes tiennyt missä hän asui. Pidin kuitenkin yhteyttä. Lähetin tekstiviestit synttärinä, jouluna, isänpäivänä.
vastaus tuli viimein puolivuotta ennen hänen kuolemaa, juhannuksena. Hän vastasi juhannus toivotukseeni. Kysyi olenko valmis pyytämään anteeksi? vastasin etten voi pyytää, koska en tiedä mitä pitäisi pyytää anteeksi. Hänen viimein viesti ja sanat minulle olivat "Hyvästi, juntti".

Tämä postaus oli vain pieni vilaus elämääni.
olen nyt ollut 3,5 vuotta kotona pois työelämästä ja nyt on alettu ymmärtämään että, jos tämä ei olisikaan masennusta vaan pahaa traumaperäistä oireilua.
Juu, olen minä kotona, saan rahaa vaikken tee töitä, olen tavannut kateellisia ihmisiä. Annan pienen listan miten tämä kaikki vaikuttaa elämääni.
En kykene normaaliin parisuhteeseen, saati leikkimään kotia.
En osaa syödä normaalisti.
Minulla on paha omankuvan vinouma.
En usko, että minussa on mitään hyvää.
Odotan jatkuvaa katastrofia.
Mieleni on pirstaleina.
Joka ilta menen nukkumaan toivoen, että huomenna on paremmin.
Joka aamu herään ja toivon etten olisi herännyt.
Ahdistus on jatkuvaa, se lamaannuttaa ja estää tekemästä asioita.
En osaa hyväksyä sitä, että joku saattaisi pitää minusta.
En kykene olemaan ihmisten kanssa liian pitkään tekemisissä, koska se väsyttää minut niin henkisesti kuin fyysisesti.
Joka yö on levoton ja täynnä painajaisia
Jatkuva hylätyksi tulemisenpelko
Lista jatkuu. En edes muista kaikkea.
Eläimistä minä pidän ja niiden terapeuttisesta vaikutuksesta.

Nyt siis aletaan miettimään traumaterapiaa ja miten se toteutetaan ja millaisia erilaisia keinoja on hoitaa pitkään ja jo lapsena traumatisoitunutta mieltä.
Odottelen, kotona Valma kyljessäni.

En ole se keneksi minua luulet

Odottelen tiistaita. Silloin tapaan pitkästä aikaa psykologini. Lomien takia meillä on ollut pitkä tauko tapaamisissa.
Paljon on taas tapahtunut, tai ei oikeasti mitään. Pari viikkoa sitten tein ison päätöksen, vein koirat Takkutukan luokse ja palasin jatkamaan elämää kotiin, pois mökiltä.
Yhtenä syynä oli yölliset pimeät ja kylmät vessakäynnit, vielä isompana syynä riepotteleva ahdistus, joka saa tuntemaan olon äärettömän vaikeaksi. Tuntuu, että tukehtuu ja sitten räjähtää tai pimahtaa ja murtuu. Tunsin itseni häviäjäksi, tietenkin. Luovutin ja lähdin. Menin kotiin.
Kotona on helpompi olla, voi vaan pysyä sängyssä ja nukkua. Ahdistuksen saa piilotettua myös puuhaamalla. Olen jo leiponut kolme pellillistä omenapiirakkaa, tehnyt omenasosetta, siivonnut, huovuttanut palloja jne.
Silloin kun ei ole mitään erikoista haluaisin nukkua. Se on ihanaa ja rauhoittavaa, saa olla poissa tästä maailmasta.

Lauantaina oli siirtolapuutarhan elojuhla. Olen ollut keittiössä auttamassa ja tiskaamassa muissakin juhlissa, joten ilmottauduin vapaaehtoiseksi taas. Olin jo edellisenä päivänä auttamassa järjestelyissä. Nykyään ei ole paljon tapahtumia, joissa voisi käyttää hienoja mekkoja, joten tilaisuuden tullen laitan juhlamekon päälle. Tällä kertaa se oli goottihenkinen,  musta kohokuvioinen mekko, nyörityksineen kaikkineen.
Olin lupautunut alunperin istumaan rahastajan roolissa, keittojonossa.
sattumuksien ja ehkä sen mekonkin ansiosta päädyin kuitenkin johonkin muualle. Nimittäin juontamaan tapahtumaa, tai kuuluttamaan, tai miten kukin sen haluaa sanoa.
Työni kautta olen oppinut esiintymisen taidon, puhumisen ja äänenkäytön. Olen näyttelijä, ollut lapsesta asti. Pystyn mukautumaan melkein aina tilanteeseen kuin tilanteeseen. Pystyn olemaan empaattinen kuuntelija, touhukas järjestelijä, juttelen asiasta kuin asiasta. Pystyn hetkessä pyyhkimään kyyneleet ja esittämään iloista naamaa.
Muuntaudun tilanteen vaatimalla tavalla. Olen kameleontti. Se on ollut ehtona elässä selviytymiseen.

Nyt siis takaisin elojuhlaan. No minähän juonnana. Täydellisesti, kuulutan kaikki lavalle omana aikanaan, puhelen omiani, hauskuutan yleisöä, hymyilen ja nauran. Menestys.

Kuitenkin. Olen kaikkea muuta. Ainakin yksinollessa. Masennus ja ahdistus painaa hartioita ja haluaisi vain huutaa.
Mutta jäi hyvä mieli kuitenkin. Juhlat onnistuivat, ihmiset olivat iloisia ja tyytyväisiä. 
Olen kameleontti, pystyn muuntautumaan hetkessä, miksi vaan.

Siitä on hyötyä, monessa elämän tilanteessa. Sairauden hoidossa se ei ole niinkään toivottua. Minun on vaikea näyttää heikkoutta tai pyytää apua. Minulle heikkous on häviämistä. Muille sen sijaan heikkouden suon.

Mutta kuten sanoin, minulle kameleonttimaisuus on keino selvitä, ollut aina, se on kuin sisäänrakennettu mekanismi, joka toimii ilman tahdonalaista säätelyä.
Sellaisesta ei pääse helposti eroon. Sellaista ei voi päättää lopettaa. Vähän kuin et voi päättää lopettaa hengittämistä. Voit pidättää hengitystä, mutta ei siihen kuole, ääritapauksessa pyörryt ja henki alkaa taas kulkea.

Tämän takia odotan kovasti tuloksia kesällä minulle tehdyistä dissosiaatio-tutkimuksista. niiden tulokset saattavat avata uusia ovia ja antaa enemmän ymmärrystä, miksi olen tällainen. Ehkäpä esiin tulee myös uusia hoitokeinoja.
Odotan.

Tässä vähän musiikkia kuunneltavaksi.