Odottelen tiistaita. Silloin tapaan pitkästä aikaa psykologini. Lomien takia meillä on ollut pitkä tauko tapaamisissa.
Paljon on taas tapahtunut, tai ei oikeasti mitään. Pari viikkoa sitten tein ison päätöksen, vein koirat Takkutukan luokse ja palasin jatkamaan elämää kotiin, pois mökiltä.
Yhtenä syynä oli yölliset pimeät ja kylmät vessakäynnit, vielä isompana syynä riepotteleva ahdistus, joka saa tuntemaan olon äärettömän vaikeaksi. Tuntuu, että tukehtuu ja sitten räjähtää tai pimahtaa ja murtuu. Tunsin itseni häviäjäksi, tietenkin. Luovutin ja lähdin. Menin kotiin.
Kotona on helpompi olla, voi vaan pysyä sängyssä ja nukkua. Ahdistuksen saa piilotettua myös puuhaamalla. Olen jo leiponut kolme pellillistä omenapiirakkaa, tehnyt omenasosetta, siivonnut, huovuttanut palloja jne.
Silloin kun ei ole mitään erikoista haluaisin nukkua. Se on ihanaa ja rauhoittavaa, saa olla poissa tästä maailmasta.
Lauantaina oli siirtolapuutarhan elojuhla. Olen ollut keittiössä auttamassa ja tiskaamassa muissakin juhlissa, joten ilmottauduin vapaaehtoiseksi taas. Olin jo edellisenä päivänä auttamassa järjestelyissä. Nykyään ei ole paljon tapahtumia, joissa voisi käyttää hienoja mekkoja, joten tilaisuuden tullen laitan juhlamekon päälle. Tällä kertaa se oli goottihenkinen, musta kohokuvioinen mekko, nyörityksineen kaikkineen.
Olin lupautunut alunperin istumaan rahastajan roolissa, keittojonossa.
sattumuksien ja ehkä sen mekonkin ansiosta päädyin kuitenkin johonkin muualle. Nimittäin juontamaan tapahtumaa, tai kuuluttamaan, tai miten kukin sen haluaa sanoa.
Työni kautta olen oppinut esiintymisen taidon, puhumisen ja äänenkäytön. Olen näyttelijä, ollut lapsesta asti. Pystyn mukautumaan melkein aina tilanteeseen kuin tilanteeseen. Pystyn olemaan empaattinen kuuntelija, touhukas järjestelijä, juttelen asiasta kuin asiasta. Pystyn hetkessä pyyhkimään kyyneleet ja esittämään iloista naamaa.
Muuntaudun tilanteen vaatimalla tavalla. Olen kameleontti. Se on ollut ehtona elässä selviytymiseen.
Nyt siis takaisin elojuhlaan. No minähän juonnana. Täydellisesti, kuulutan kaikki lavalle omana aikanaan, puhelen omiani, hauskuutan yleisöä, hymyilen ja nauran. Menestys.
Kuitenkin. Olen kaikkea muuta. Ainakin yksinollessa. Masennus ja ahdistus painaa hartioita ja haluaisi vain huutaa.
Mutta jäi hyvä mieli kuitenkin. Juhlat onnistuivat, ihmiset olivat iloisia ja tyytyväisiä.
Olen kameleontti, pystyn muuntautumaan hetkessä, miksi vaan.
Siitä on hyötyä, monessa elämän tilanteessa. Sairauden hoidossa se ei ole niinkään toivottua. Minun on vaikea näyttää heikkoutta tai pyytää apua. Minulle heikkous on häviämistä. Muille sen sijaan heikkouden suon.
Mutta kuten sanoin, minulle kameleonttimaisuus on keino selvitä, ollut aina, se on kuin sisäänrakennettu mekanismi, joka toimii ilman tahdonalaista säätelyä.
Sellaisesta ei pääse helposti eroon. Sellaista ei voi päättää lopettaa. Vähän kuin et voi päättää lopettaa hengittämistä. Voit pidättää hengitystä, mutta ei siihen kuole, ääritapauksessa pyörryt ja henki alkaa taas kulkea.
Tämän takia odotan kovasti tuloksia kesällä minulle tehdyistä dissosiaatio-tutkimuksista. niiden tulokset saattavat avata uusia ovia ja antaa enemmän ymmärrystä, miksi olen tällainen. Ehkäpä esiin tulee myös uusia hoitokeinoja.
Odotan.
Tässä vähän musiikkia kuunneltavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti