Uskosta elämään

Olen varma, että jokainen ihminen jossain vaiheessa elämäänsä ajautuu niiden ISOJEN kysymysten äärelle. Miksi minä olen? Miksi maailma on ? Ohjaako tätä joku? Onko Jumalaa?  Jumalan miettiminen on toki luonnollista, onhan suurin osa meistä kasvatettu evankelis-luterilaisenkirkon oppien mukaan. Jos ei kotona niin ainakin koulussa. Ala-asteella uskontotunnit olivat raamatun opettelua, lapsille sopivalla tavalla, käytiin kirkossa kaksi kertaa vuodessa ja aamunavauksissa perjantaisin jumppasalissa veisattiin virsiä.
Yläasteella jo hiukan paneuduttiin eri uskontoihin ja etiikkaan.
Vasta Lukiossa aloin tosissani nauttimaan uskonnon opiskelusta, uskonnon opiskelu oli tutustumista muihin uskontoihin, syventävää ja täysin erilaista, kuin sitä raamatun kertomusten tankkaamista. Luin lukiossa myös filosofiaa paljon, koska uskonnolliset ja filosofiset kysymykset sivusivat paljon toisiaan.
Koska asuimme lähellä Helsinkiä teimme lukiossa paljon retkiä. Kävimme tutustumassa eri uskontojen harjoittamiseen käytännössä ja Helsingin yliopiston avoimilla Filosofian luennoilla.

Lapsuuden kodissani ei uskonto koskaan näytellyt minkäänlaista roolia. Äitini kuului juutalaiseen seurakuntaan ja isäni ev.lut.seurakuntaan. Meidät lapset kastettiin ja rippikoulukäytiin, mutta siinä se. Edes vanhempien vihkiraamattua ei ollut, koska vanhempani vihittiin maistraatissa, äitini eri kirkkokunnan vuoksi.

Kirkosta erosin 2007, pohdinnan jälkeen. Olen ollut mukana seurakunnan hallintoelimissä, enkä ole samaa mieltä opetuksista heidän kanssaan, joten miksi silloin kirkkoon kuuluisisn.

Vanhempani vihittiin maistraatissa vuonna 1972

Minä sain kristillisen kasteen ohessa nimeni 25.8.1979, kummi-tätini sylissä

Ripille pääsin 1994, ei se kyllä merkinnyt minulle yhtään mitään.

Koska olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta koko ikäni olen aina ollut kova etsimään auttavaa kättä.
Lukiossa kuitenkin ensimmäisen kerran tulin vahvasti uskoon. Oli jumala ja saatana, demonit ja henkivallat. Se antoi moneen asiaan selvyyttä ja oli hyvin loogista. Jumala kuva oli ankara, mutta rakastava ja raamattu tuli luettua monta kertaa alusta loppuun. Se oli helppoa myös sen vuoksi, että säännöt olivat hyvin selvät ja minä olen aina ollut hyvä noudattamaan sääntöjä.
Läheiseni varmaan muistavat hyvin nämä ajat, kun" hakkasin" ihmisiä raamatulla päähän, että he pelastuisivat helvetiltä.

Vuosia myöhemmin kasvoin uskosta ulos.  Mutta olen edelleenkin pohtiva ja vastauksia hakeva. Kun elämä oikein potkii päähän tulee ne suuret kysymykset yhä ja edelleen ajankohtaisiksi.

Uskontoja ja tulkintoja on maailmassa kasapäin. Kaikilla on oma selitys sille, mitä emme varmasti voi tietää. Tiede antaa yhden näkökulman ja uskonto toisen. En vain pidä siitä vahvasta lokeroinnista, jos kannatat tätä uskoa pitää ajatella näin ja jos taas tätä pitää ajatella näin.
Se on kahlitsevaa. Tietysti jos valitset tietyn katsontakannan, saat ympärillesi muita jakamaan tämän näkemyksen kanssasi.
Mutta se ei sovi minulle.
Haluan ajatella itse, en halua valmiita vastauksia. Haluan muodostaa oman mielipiteeni, huolimatta siitä kuinka montaa uskontoa sekoitan keskenään.
Uskon myös, että jokaisella ihmisellä on tarve uskoa johonkin, oli se olemassa oleva uskonto, tiede tai usko siihen, että ei ole missään.

Näkemykseni maailmasta muuttu ajan kuluessa ja kokemuksen lisääntyessä. Enkä näe siinä mitään pahaa tai väärää.
Olen tämänhetkisessä elämässäni päätynyt teoriaan jota kutsun ratas-teoriaksi ( sille saattaa olla jokin hienompikin nimi jota en tiedä, vähän niinkuin kaaos-teoria tai perhosvaikutus) näen maailman isona ratasten kokonaisuutena, jossa kaikki on yhteydessä toisiinsa. Jokaisen rattaan pitää pyöriä tavallaan, koska se liikuttaa seuraavaa ja se seuraavaa. Se antaa selityksen asiopille ja sitähän me kaivataan.
Esimerkiksi. tapaan puolitutun kadulla, juttelen hänen kanssaan, joka aiheuttaa molemmille 5 minuutin viivästyksen seuraavasta paikasta. Jonka takia seuraavassa paikassa joudutaan odottamaan minua ja sen odotuksen aikana, joku kerkeää lähettää tekstiviestin puolisolleen, oka muistuttaa kaupassa käynnistä ja puoliso lähtee 5 minuuttia sovittua aikaisemmin ja sen ansiosta ei jää rekan alle, joka 5 minuuttia myöhemmin ajaa kolmion takaa pysähtymättä.

Tämä siis pieni esimerkki. Jaksan uskoa, että asioilla on merkitys, oli se hyvä tai huono asia ja huomasimme koskaan merkitystä tai emme. En myöskään usko, että valinnat olisivat meistä kiinni, tai me voisimme muuttaa asioiden kulkua. Pyörästön pitää pyöriä meistä riippumatta. Asiat tapahtuvat ilman, että me sitä etukäteen tiedämme, kannattaa siis aina yrittää mitä tahtoo, koska loppuratkaisua ei koskaan voi tietää.
Sillä onko tämä oikea päätelmä maailmasta vai ei, ei sinäänsä ole mitään väliä, pääasia on ,että se antaa minun elämälleni merkityksen.
Mielestäni erimieltä saa aivan rauhassa olla.

En myöskään usko taivaaseen saati helvettiin. Kun ihminen kuolee hän kuolee, lakkaa olemasta. Tämä konkretisoitui minulle isäni kuoltua. Hänet tuhkattiin ja siskojen kanssa levitimmen tuhkan isäni toiveiden mukaan. Kun piti tuhkaa kädessään ja tajusi, että tässä se faija nyt sitten on, ymmärsi, että tässä tämä on.

Käytännön asioita sitten. Mielestäni yhtäkään lasta ei saisi liittää minkään kirkkokunnan jäseneksi, ennenkuin lapsi on valmis itse valitsemaan. Mielestäni kirkkoon kuulumis-valinta tulisi tehdä vasta 16-18 vuotiaana. Sitten kun osaisi itse vähän ajatella ja tutustua muihinkin vaihtoehtoihin. Toki vanhemmat voivat lastaan kasvattaa oman näkemyksensä mukaan, mutta minkää kirkon jäseneksi ei lasta voisi pakottaa.

Haluan tasavertaisuutta, kaikille samat oikeudet. Mutta kun haluaa kaikille samat oikeudet törmää aina filosofisiin kysymyksiin ja mielestäni ennenkuin menee julkisesti kantaansa huutelemaan pitää asia osata perustella.
Koska mikään asia ei ole musta-valkoinen, 99.9% asioista liikkuu harmaalla aluella.
Kuullessaan sanan pedofiili, ihmisille tulee inhotus ja tuomitseva asenne. Ajattelematta sen enempää. Tulisikin eteen paikka, että oma lapsesi olisi kiinnostunut lapsista ja kiihottuisi ajatuksesta lapsista. Mitä sinä vanhempana reagoisit asiaan, olisitko yhä edelleen valmis tappamaan kaikki pedofiilit?

Inhoatko ja tuomitsetko tavan vai ihmisen?

Maahanmuuttokeskustelu, eikö voisi kuvitella, että suomeen tulee sota. Kaupungit räjäytetään ihmisiä vainotaan, haluaisin nähdä kuka siinä tilanteessa olisi ensimmäisenä lähdössä johonkin rauhaisaan maahan ja toivoisi, että heidät otetaan vastaan.

Pieni esimerkki, sillä maahanmuuttokeskustelu on paljon enemmänkin kuin kuka menee ja minne.

On lohduttavaa ajatella, että jossain on joku, joka katsoo kaikkea ja on edes vähän kärryillä. Omana mielipiteenä, jos jossain on joku on hän puhdasta rakkautta. Hänessä ei ole vihaa ja hän on kaikkialla.  Pakko myöntää, että se miten evoluution kehittyminen on jotain äärettömän kaunista ja hienoa. Niinkin yksinkertaiset asiat kuin vuodenaikojen vaihtelu tai lapsen kehittyminen ja syntymä. Ihmisen elämänkaari. Eläinten vaistot.
Mielestäni sen kaiken ihmeellisyyden näkee parhaiten luonnossa. Aurinko nousee aurinko laskee, kaikki toimii suuressa yhteisymmärryksessä keskenään. Luonto kuolee, lepää talven ja taas keväällä herää. Näin tapahtuu ihmisistä riippumatta. Elämä kulkee eteenpäin, kenestäkään riippumatta.
Kyllähän se pistää miettimään.
Ja antaa jonkinlaista toivoa elämälle.

elämää, ei sen enempää

Raskas syksy takana, pimeääkin pimeämpi marraskuu on edessä. Siltikin toivon lämmintä ja lumetonta ilmaa. Kun lumi tulee tuntuu toivo menevän, koska tuntuu, että se ei sula koskaan. Autoilukin muuttu, pitää skrapata ja harjata.
Mutta kyllähän se lumi sulaa, on aina sulanut. Viimeistään juhannukseen mennessä.
Oleminen tuntuu extra raskaalta.
Aamu ovat vaikeita ja illat vielä vaikeampia. Haluaisi vain nukkua.

Muutenkin on tullut elämää pohdittua. Uusienkin tutkimusten myötä. Tämä onkin syvempää ja isompaa kuin olen luullut.
Ikääkin tulee koko ajan lisää, ensi kesänä mittariin pyörähtää 35, se muuten pyöristetään 4kymmeneen.
Lääkärihän totesi, että tilanne ei ole toivoton, mutta vaatii pitkää ja intensiivistä  hoitoa. Siitä, kun sain masennusdiagnoosin on nyt 5,5 vuotta. Oloni ei ole muuttunut. Tietysti vuodet ja asioista selvän ottaminen tuo ymmärrystä, muuttaa näkökantaa, mutta se perusahdistus on ja pysyy.

Vasta viimeaikoina on mieleeni noussut vahvoja katkeruuden tunteita. En ole halunnut tuntea niitä ja olen yrittänyt kierrellä, mutta psykologini mielestä ne on ihan terveitä tunteita ja niitäkin on hyvä tuntea ja hyväksyä niiden olemassaolo.
Katkeruus on asia jota en haluaisi, mutta mitäpä sitä tunteilleen voi.

Katkeruus ei ole ketään ihmistä kohtaan vaan elämää kohtaan. Haluaisin huutaa, että miksi minä, miksi helvetissä juuri minä? Miksi minä taistelen ja mietin joka päivä, että elämän päättäminen olisi helpompaa.
Miksi juuri minun kohdalla tapahtui ja sattui, miksi minun kohdalla tähdet olivat vinossa.  Miksi Jumala nukahti. Miksi kohtalo jakoi minulle vaikeat kortit. Miksi minä synnyin.

Minäkin olisin voinut haluta ihan oikean oman perheen tai uran tai iloisen ison ystäväpiirin tai sellaisia pieniä murheita tai pieniä alakulon alhoja, joista on hyvä nousta.
Mutta minulla ei ole ollut voimaa, minulla ei ole ollut jaksamusta ja tuntuu, että koko elämä on vain ollut yhtä synkkää virtaa.

Yrittämisen puutteeseen kaikki ei ole tyssännyt. Olen yrittänyt, tutkinut, lukenut, kokeillut... minulta löytyy tietoa ja ymmärrystä.
Mutta minua se ei jostain syystä auta. Asiantuntijatkin ovat välillä ymmällään, miksi tietotaito pysähtyy oman mielen kohdalla.  Välillä se suututtaa todella paljon, en käytä alkoholia en polta tupakkaa, elän siivosti, en ole sairaalloisen ylipainoinen, oikeasti yritän. Sitten kuitenkin tuntuu, että helpommin saa hoitoa, jos alkaisi alkoholistiksi, sossusta vähän rahaa ja kela maksaa asumistukea ja viina virtaa. Näitä näkee, ihan läheltäkin. Silloin tällöin soitettaisiin ambulanssi, kun vetää viinaa liikaa ja jo psykologi tulee heti kyselemään elämästä.
Minä olen kiltisti hakenut kaiken avun itse, selvittänyt mahdollisuuksia ja laittanut aika monta tuhatta lääkäreihin ja terapiaan. Nykyisin sentään saan apua ilmaiseksi julkisen terveydenhuollon piiristä. ( Mutta veroissa maksan)

Viikko sitten oli lääkärin vastaanotto ja kyseessä on siis psykiatrian erikoislääkäri, tarkoituksena oli katsoa lääkitys ja pohtia jatkoa. Lääkitys jatkuu samana, koska se on mahdollisimman toimiva. Lisänä tuli Propral, jonka tehoa en ole ainakaan vielä huomannut. Ehkä pitää siirtyä isompaan annosteluun. Ahdistusta pystyisi helposti lievittämään esim diapamilla tai opamoxilla, mutta kyseisiä lääkkeitä en halua syödä, niiden vahvan riippuvuusvaaran takia.
Mutta se jatko.
Olen ollut Kevan maksamalla kuntoutustuella nyt 3 vuotta, se on normaalia pidempi aika ja koska voinnissani ei ole tapahtunut merkittävää muutosta, lääkäri päätyi toistaiseksi jatkuvaan sairaslomaan, eli hakemaan toistaiseksi voimassa olevaa työkyvyttömyyseläkettä. Työkyvyttömyyseläke taitaa aina olla toistaiseksi voimassa, tarkoittaa mm. sitä, että eläkkeen voi laittaa pöydälle jos tulee halu mennä töihin. Eläkkeen palauttaminenkin käy, jos huomaa, että työtä ei kykene tekemään.

Tunteeni ovat äärettömän ristiriitaiset. Toisaalta olen äärettömän tyytyväinen ratkaisuun. viimeiset 3,5 vuotta on tuntunut, kuin määräaikaiselta työsuhteelta aina 3kk-1/2 vuoden välein on tilanne tarkistettu ja haettu jatkoa ja Kevan päätöstä saa aina kädet vapisten odottaa.
Tämä olisi siis hyvä pidempiaikainen ratkaisu ja voisi olla rauhassa, ainaisen "mun täytyy parantua"-ajatus moukaroinnin sijasta.
Tulotaso pysyy siltikin alhaisena, eli rahan kanssa taiteilua se tulee silti olemaan.

Sitten se toinen puoli. Eläke. 34 ja eläke. Se on jotenkin hurjaa. Lopulliselta tuntuvaa.
Siis hyvä päätös, mutta aika iso päätös. Minulla siis tulee kulumaan vielä monta vuotta ennenkuin voin edes ajatella olevani työkykyinen tai että oloni olisi hiukan valoisampi.

Mutta yksi hyvä puoli tässä kaikessa on, oppii nauttimaan hyvin pienistä asioista. Kesällä saunan lämmöstä ja istuskelusta laiturin nokassa. Vähän valoisammasta päivästä. Lippestä, Allusta, Kallesta ja Valmasta. Siskojen lapsista, jotka ehkä muistavat tätiään, kun olen vanha ja hoivan tarpeessa ( edes sitten perintö mielessään, mutta kuitenkin). Siitä, että joskus joku peittelee, ennen nukkumaanmenoa ja  aina joskus aamulla saa herätä siihen, kun 20 kiloinen Allu hyppää päälle ja hönkii naamalle kissankakan tuoksuisia henkäyksiä.
Eikä tarvitsekaan enempää. En osaa unelmoida ulkomaanmatkoista tai muista isoista jutuista. Vaan pienistä asioista, jotka saavat sydämen hetkeksi hengähtämään.

Ihana Kumma-tyttö tuli äitinsä kanssa junalla Kuopioon tervehtimään ja piristämään arkeani. Ihanaa oli

Tähän loppuun linkitän erään kappaleen, en usko kristinuskon luomaan jumalakuvaan, enkä kuulu kirkkoon, mutta tässä laulussa ja Johanna Kurkelan äänessä tulee niin kauniisti esiin, se huuto mikä sisältä kumpuaa.