Mutta kyllähän se lumi sulaa, on aina sulanut. Viimeistään juhannukseen mennessä.
Oleminen tuntuu extra raskaalta.
Aamu ovat vaikeita ja illat vielä vaikeampia. Haluaisi vain nukkua.
Muutenkin on tullut elämää pohdittua. Uusienkin tutkimusten myötä. Tämä onkin syvempää ja isompaa kuin olen luullut.
Ikääkin tulee koko ajan lisää, ensi kesänä mittariin pyörähtää 35, se muuten pyöristetään 4kymmeneen.
Lääkärihän totesi, että tilanne ei ole toivoton, mutta vaatii pitkää ja intensiivistä hoitoa. Siitä, kun sain masennusdiagnoosin on nyt 5,5 vuotta. Oloni ei ole muuttunut. Tietysti vuodet ja asioista selvän ottaminen tuo ymmärrystä, muuttaa näkökantaa, mutta se perusahdistus on ja pysyy.
Vasta viimeaikoina on mieleeni noussut vahvoja katkeruuden tunteita. En ole halunnut tuntea niitä ja olen yrittänyt kierrellä, mutta psykologini mielestä ne on ihan terveitä tunteita ja niitäkin on hyvä tuntea ja hyväksyä niiden olemassaolo.
Katkeruus on asia jota en haluaisi, mutta mitäpä sitä tunteilleen voi.
Katkeruus ei ole ketään ihmistä kohtaan vaan elämää kohtaan. Haluaisin huutaa, että miksi minä, miksi helvetissä juuri minä? Miksi minä taistelen ja mietin joka päivä, että elämän päättäminen olisi helpompaa.
Miksi juuri minun kohdalla tapahtui ja sattui, miksi minun kohdalla tähdet olivat vinossa. Miksi Jumala nukahti. Miksi kohtalo jakoi minulle vaikeat kortit. Miksi minä synnyin.
Minäkin olisin voinut haluta ihan oikean oman perheen tai uran tai iloisen ison ystäväpiirin tai sellaisia pieniä murheita tai pieniä alakulon alhoja, joista on hyvä nousta.
Mutta minulla ei ole ollut voimaa, minulla ei ole ollut jaksamusta ja tuntuu, että koko elämä on vain ollut yhtä synkkää virtaa.
Yrittämisen puutteeseen kaikki ei ole tyssännyt. Olen yrittänyt, tutkinut, lukenut, kokeillut... minulta löytyy tietoa ja ymmärrystä.
Mutta minua se ei jostain syystä auta. Asiantuntijatkin ovat välillä ymmällään, miksi tietotaito pysähtyy oman mielen kohdalla. Välillä se suututtaa todella paljon, en käytä alkoholia en polta tupakkaa, elän siivosti, en ole sairaalloisen ylipainoinen, oikeasti yritän. Sitten kuitenkin tuntuu, että helpommin saa hoitoa, jos alkaisi alkoholistiksi, sossusta vähän rahaa ja kela maksaa asumistukea ja viina virtaa. Näitä näkee, ihan läheltäkin. Silloin tällöin soitettaisiin ambulanssi, kun vetää viinaa liikaa ja jo psykologi tulee heti kyselemään elämästä.
Minä olen kiltisti hakenut kaiken avun itse, selvittänyt mahdollisuuksia ja laittanut aika monta tuhatta lääkäreihin ja terapiaan. Nykyisin sentään saan apua ilmaiseksi julkisen terveydenhuollon piiristä. ( Mutta veroissa maksan)
Viikko sitten oli lääkärin vastaanotto ja kyseessä on siis psykiatrian erikoislääkäri, tarkoituksena oli katsoa lääkitys ja pohtia jatkoa. Lääkitys jatkuu samana, koska se on mahdollisimman toimiva. Lisänä tuli Propral, jonka tehoa en ole ainakaan vielä huomannut. Ehkä pitää siirtyä isompaan annosteluun. Ahdistusta pystyisi helposti lievittämään esim diapamilla tai opamoxilla, mutta kyseisiä lääkkeitä en halua syödä, niiden vahvan riippuvuusvaaran takia.
Mutta se jatko.
Olen ollut Kevan maksamalla kuntoutustuella nyt 3 vuotta, se on normaalia pidempi aika ja koska voinnissani ei ole tapahtunut merkittävää muutosta, lääkäri päätyi toistaiseksi jatkuvaan sairaslomaan, eli hakemaan toistaiseksi voimassa olevaa työkyvyttömyyseläkettä. Työkyvyttömyyseläke taitaa aina olla toistaiseksi voimassa, tarkoittaa mm. sitä, että eläkkeen voi laittaa pöydälle jos tulee halu mennä töihin. Eläkkeen palauttaminenkin käy, jos huomaa, että työtä ei kykene tekemään.
Tunteeni ovat äärettömän ristiriitaiset. Toisaalta olen äärettömän tyytyväinen ratkaisuun. viimeiset 3,5 vuotta on tuntunut, kuin määräaikaiselta työsuhteelta aina 3kk-1/2 vuoden välein on tilanne tarkistettu ja haettu jatkoa ja Kevan päätöstä saa aina kädet vapisten odottaa.
Tämä olisi siis hyvä pidempiaikainen ratkaisu ja voisi olla rauhassa, ainaisen "mun täytyy parantua"-ajatus moukaroinnin sijasta.
Tulotaso pysyy siltikin alhaisena, eli rahan kanssa taiteilua se tulee silti olemaan.
Sitten se toinen puoli. Eläke. 34 ja eläke. Se on jotenkin hurjaa. Lopulliselta tuntuvaa.
Siis hyvä päätös, mutta aika iso päätös. Minulla siis tulee kulumaan vielä monta vuotta ennenkuin voin edes ajatella olevani työkykyinen tai että oloni olisi hiukan valoisampi.
Mutta yksi hyvä puoli tässä kaikessa on, oppii nauttimaan hyvin pienistä asioista. Kesällä saunan lämmöstä ja istuskelusta laiturin nokassa. Vähän valoisammasta päivästä. Lippestä, Allusta, Kallesta ja Valmasta. Siskojen lapsista, jotka ehkä muistavat tätiään, kun olen vanha ja hoivan tarpeessa ( edes sitten perintö mielessään, mutta kuitenkin). Siitä, että joskus joku peittelee, ennen nukkumaanmenoa ja aina joskus aamulla saa herätä siihen, kun 20 kiloinen Allu hyppää päälle ja hönkii naamalle kissankakan tuoksuisia henkäyksiä.
Eikä tarvitsekaan enempää. En osaa unelmoida ulkomaanmatkoista tai muista isoista jutuista. Vaan pienistä asioista, jotka saavat sydämen hetkeksi hengähtämään.
 |
| Ihana Kumma-tyttö tuli äitinsä kanssa junalla Kuopioon tervehtimään ja piristämään arkeani. Ihanaa oli |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti