Liian tylsä parannettavaksi

On ollut niin pahat viimeiset pari viikkoa, että en tiedä kuinka tässä oikein on selvitty. Mutta ainakin toistaiseksi hengissä.
Olen  vain halunnut kuolla, sanonutkin sen, että tuntuu siltä, että hyppään ikkunasta. Mutta läheiseni tietävät, etten tee itselleni mitään. Vaikka haluaisin, Se, että sen ääneen sanon on ennemminkin ilmaisu siitä, kuinka paha olo oikeasti on. Sama kuin joku sanooo syöneensä niin paljon, että räjähtää, Kaikki tietävät, että kukaan ei voi räjähtää, mutta se on se tunne.

  Olen niin mukavuudenhaluinen, että oikeanlaisen keinon löytäminen itsensä tappamiseen on, hirveän vaikeata.
 Ikkunasta hyppääminen on aika turhaa, toinen kerros ja ruoho alla, ei kannata.
Tietysti voisi mennä kaupungin keskustaan ja läsähtää, jostain korkealta asfaltille, mutta onko se nyt sitten mukavaa, ohikulkijoille ja pelastushenkilökunnalle, jotka rapauttavat aivojani irti maasta.
Heikot jäät, ei, kylmä ja hukkuminen ei ole mukavaa ja lempeää.
Lääkkeet, en omista tarpeeksi vahvoja, särkylääkkeillä tuhoaa vain maksan.
Voisin autolla ajaa päin kalliota, mutta se altistaa aina muitakin.
Periaatteessa olen myös sitä mieltä, että toisten työmaalle ei itseään mennä tappamaan, se sulkee junat, metrot ja rekat pois.
Tai voisi itsensä ampua tai räjäyttää, mutta ensin pitäisi hankkia ase ja ne räjähteet. Sitten pitäisi kylppäri vuorata muovilla, ettei pahasti sotke paikkoja, että perikunta saa kämpän myytyä. Kissat pitäisi järjestää jonnekin. Hirveän monimutkaista.

Mustaa huumoria, ei sitä muuten tästä selviä.

Mutta asiaa. Olen viime vuosina huomannut, että olen liian kiltti ja tavallinen päästäkseni hoitoon, parantuakseni.
Diagnoosini ei ole tarpeeksi "raflaavia" ihan vain vaikea masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Raflaavalla tarkoitan, että yhä edelleen ihmaisten mielissä kummittelee, että masennus nyt vaan on ihan omasta tahdosta kiinni; ala olla iloisempi.
Jos diagnoosina olisi skitsofrenia tai bipolaarihäiriö, olisi minulla sairaus joka ei voi olla itsekehitetty.

Minä en käytä alkoholia. En väitä, että alkoholistin elämä olisi helppoa, mutta hoitoa heille löytyy. En sovi siis tähän kategoriaan. Huumeiden takia en myöskään pääse hoitoon, vaikea vierottaa, kun ei ole mitään vieroitettavaa. ( vaikka minulle usein yritetään kertoa, että alkoholismi on aivosairaus, olen sitä mieltä, että alkoholisti valitsee ihan itse kaataa sen viinan kurkustaan alas)
Minulla ei ole mitään haitallisia riippuvuuksia. Ei ole peliongelmaa, en tuhlaa holtittomasti, en ole lääkekoukussa.
Hoidan asiani, maksan laskut, Tuloni ovat juuri sen verran "isot" etten ole kelan tai sosiaalitoimen asiakas. En kävele kaupungilla naama hammastahnalla tahrittuna, enkä saarnaa herran valtakuntaa kadun kulmassa.
En ole vaarallinen itseäni tai muita kohtaan.
En ole poliisinkirjoissa.
Ei hurjaa nuoruutta.
Ei unettomuutta, ennemminkin uneliaisuutta.
Aivokasvainkin on jo kohta 30-vuotta vanha juttu.
Minulla ei ole lapsia,  ei kouluja, neuvoloita.
Koska minulle on myönnetty eläke, en oikein sovi minkään kuntoutuksen piiriin. Minusta ei voi enää tehdä työkykyistä.
Fysiikassa ei ole mitään vikaa.

Minulla ei ole mielenkiintoista elämää. Tein työurani lastenhoitajana (ketään ei kiinnosta ne tärkeimmät sankarit, eli hoitotyöntekijät)
Elän tavallisessa kerrostaloyksiössä. Kissojeni kanssa. Katselen elokuvia, Luen. Teen ristikoita. Siivoan ja nukun. Käyn ruokakaupassa, prismassa tai citymarketissa. Minulla on parisuhde ja Takkutukalla koirat. Kesän asun mökillä. En matkustele. En juhli tai käy ulkona ja baarissa. Minulla ei ole kiire.
Ystäväni voi laskea yhden käden sormilla.

Paikallinen psykiatrian keskus olisi jo halunnut lopettaa hoitosuhteeni ( minusta olisi tullut terveyskeskuksen ongelma), mutta onneksi mahtava psykologini kieltäytyi lopettamasta tapaamistani. Tapaamme, joka toinen viikko.

Blogini käsittelee tylsää elämääni ja mielenterveyttä.
En harrasta kuntoilua. En ole muodista perillä. En osta luomua tai suomalaisia tuotteita saati lähiruokaa ( koska rahat ei sellaiseen riitä), paitsi jos on halpaa.

Olen liian tavallinen ja kiltti, että saisin hoitoa ja huomiota. Saan ihan rauhassa kärvistellä päivästä toiseen. Siihen on myös syynä se,että tiedän, että akuutissa ahdistuksessa, ei toinen voi auttaa. Ymmärrän mistä ja miksi sairauteni johtuu ja sen aaltomaisuuden. Tiedän sen mekanismit ja toimintatavan. Osaan selvitä.

Se, että "parantuisin" ja selviäisin ei ole mikään odotettavissa oleva asia. En usko koskaan paranevani, opin ennemminkin selviytymään kivun kanssa.
Olemaan tappamatta itseäni. Opin jaksamaan loppuun asti. Opin antamaan ajan mennä eteenpäin.

Ja toivomaan, että huomenna on paremmin.