Draama kuningatar

Edellisessä postauksessa kirjoitin siitä, että vaikka läpi harmaan kiven. Sisukkuutta löytyy. Sen takia minusta ei huomaa mitään. Ulospäin näkyy vain, tatuoinnit, hiusten väri ( joka tällä hetkellä on Pinkin ja Vaaleanpunaisen sekamelska) ja lävistykset, jotka saattavat kiinnittää huomion. Ei muuta epäilyttävää.
Olen eräällä kurssilla, joka on psykiatrian keskuksen järjestämä. Kurssin alussa ja lopussa kysytään aina hyvänolon/fiilis prosentti. Liikkumavara välillä 0-100. Suurimman osan prosenttiosuus on vaihtelevasti 10-80. Sitten tulen minä, hävettää. Minun oloni liikkumavara on nollan ja yhden välillä.
Valehtelenko?
Jos voinkin oikeasti paremmin en vain ymmärrä sitä. En voi olla tässä joukossa ainoa, joka vetelee pohjamudissa.
Onhan minulla asiat ihan hyvin. On koti ja mies ja kissoja ja koiria ja mökki ja auto. Ja kaiken lisäksi olen eläkkeellä, saan siis nauttia vapaudesta ja yhteiskunta maksaa siitä minulle.
Mutta kun....
Aamulla, kun herään harmittaa, on jo aamu ja heräsin. Josko nousisin ylös ja saisin aamu hommat hoidettua. Lääkkeet, kissojen ruokinta, pukeutuminen, sitten aamupala ja kahvia. Mökillä kirjan kera, kotona jonkun sarjan jakson kera. Sitten pitäisi aloittaa päivä, en halua, haluaisin, että on ilta ja voisi mennä takaisin nukkumaan. Nukkuminen on parasta, vaikka unet olisi kuinka painajaista ja ahdistavaa, on unien irrationaalisuus ja outous parempaa, kuin oloni valveilla.
Vaikka olen ympäröinyt itseni asioilla, jotka tekevät elämästäni mukavaa ja kaunista, on oloni silti huono ja nukkuminen on todella hyvä vaihtoehto.
Mutta, koska hereillä on pakko olla ja itsemurha ei ole vaihtoehto on yritettävä täyttää päivä asioilla, jotka helpottavat illan ja nukkumaanmenon odotusta.
Täällä mökillä se on helppoa. Koko ajan löytyy hommaa, jos haluaa puuhata. On mökki, on puutarha, on koiranlenkitys, naapurien kanssa juttelu, kissat ja sauna.

Mutta jos siltikin valehtelenko, oikeasti voinkin paremmin kuin nollan ja ykkösen välissä. Jos se onkin vain huomion hakemista.  Koska Kyllähän moni voi huonommin kuin minä.
Koen, että tarvitsee selitellä. Että oikeasti voin huonosti. Huolimatta siitä, että nauran ja meikkaan ja useimmiten kuljen puhtaissa vaatteissa. Huolimatta siitä, että käyn harrastuksissa, siivoan kotini, hoidan laskut ja minulla on ystäviä. Huolimatta, että minulla on hyvä parisuhde.
Kaikesta huolimatta ahdistaa ja masentaa niin vietävästi, että haluaisin vain nukkua.
Mutta, kun nukkua ei voi, koko aika. Pitää hoitaa elämääkin.
Silti pelkään, että valehtelen. Oikeasti voin hyvin, olenkin vain se huomionhakuinen draama kuningatar? Koska Kyllähän ulospäin kaikki näyttää todella hyvältä.

Lopuksi kuvia mökiltä, sitä puuhaamista.

Hampaat irvessä, vaikka läpi harmaan kiven

Miten minä oikein jaksan ja selviydyn elämästä? Eikö tämän sairauden olisi jo pitänyt minut nujertaa?
Kyllä.
 Mutta minulla on ominaisuus, jonka avulla olen selvinnyt ja tulen selviämään jatkossakin.
 Olen aivan äärettömän sisukas. Minä en luovuta. Luovutan jos on ihan pakko, esimerkiksi, kun tanssitunnilla meinaa pyörtyä kesken kaiken, on lusikka otettava kauniiseen käteen ja lähdettävä kotiin, kesken kaiken.
En olisi selvinnyt, jos neljätoista vuotiaana, kun aavistelin sairastavani masennusta olisin vain luovuttanut.
En olisi tässä, jos en jo vuosia olisi elänyt ajatellen, että huomenna on paremmin, nyt ei luovuteta.
En olisi tässä, jos en joka aamu päättäisi, että nyt ei luovuteta, vaan noustaan sängystä ja aletaan uusi päivä.
En myöskään olisi tässä, jos en ajattelisi, että peli on katsottava loppuun, eikä luovuteta kesken kaiken ja hypätä metron alle.
Minut tuo sisukkuus on pelastanut.
Olin sisukas jo syntyessäni, äitini sai kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa supistuksia, eivät antaneet syntyä silloin, synnyin kaksi viikkoa myöhässä.
Pimeän pelkonikin voitti sisukkuus, kun oli pakko olla yksin, tottui pimeäänkin.
Koulunkin kävin kiusaamisesta huolimatta, koska sisukkuus ei kadonnut.

Sisukkuus ei ole aina hyvästä, sisukkuus käskee selviämään yksin, eikä anna pyytää apua. Edes silloin kun sitä tarvitsisi. Sisukkuus laittaa häpeämään, kun sitten pyytääkin apua, kun ei vaan selviä. Että pitikö tässä nyt muita vaivata, olisit voinut itsekin.  Sisukkuus inhoaa myös valitusta, ei siitä ole mitään hyötyä. On kuitenkin, on mukava saada teetä ja sympatiaa silloin tällöin.
Sisukkuus huutaa niin itselleni, kuin muillekin, että älä siinä valita vaan tee asialle jotain.
Sisukkuus osaa olla aika ilkeää ja kovaa.
Sisukkuus tuo uupumista ja itkuakin. Mutta siitä selviää sisukkuudella.

Se, että on sisukas on kuitenkin suurilta osin hyvä asia. Oppii pärjäämään itse. Löytää uutta ja huomaa, että kyllä mä osaankin!
Kuten sanoin, minä olen sisukas. Annan sen olla, koska minulle se on tuonut enemmän hyvää, kuin pahaa.
Silti, joskus se voisi mennä isovarpaaseen piiloon.