torstaina, toukokuuta 05, 2016

Hampaat irvessä, vaikka läpi harmaan kiven

Miten minä oikein jaksan ja selviydyn elämästä? Eikö tämän sairauden olisi jo pitänyt minut nujertaa?
Kyllä.
 Mutta minulla on ominaisuus, jonka avulla olen selvinnyt ja tulen selviämään jatkossakin.
 Olen aivan äärettömän sisukas. Minä en luovuta. Luovutan jos on ihan pakko, esimerkiksi, kun tanssitunnilla meinaa pyörtyä kesken kaiken, on lusikka otettava kauniiseen käteen ja lähdettävä kotiin, kesken kaiken.
En olisi selvinnyt, jos neljätoista vuotiaana, kun aavistelin sairastavani masennusta olisin vain luovuttanut.
En olisi tässä, jos en jo vuosia olisi elänyt ajatellen, että huomenna on paremmin, nyt ei luovuteta.
En olisi tässä, jos en joka aamu päättäisi, että nyt ei luovuteta, vaan noustaan sängystä ja aletaan uusi päivä.
En myöskään olisi tässä, jos en ajattelisi, että peli on katsottava loppuun, eikä luovuteta kesken kaiken ja hypätä metron alle.
Minut tuo sisukkuus on pelastanut.
Olin sisukas jo syntyessäni, äitini sai kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa supistuksia, eivät antaneet syntyä silloin, synnyin kaksi viikkoa myöhässä.
Pimeän pelkonikin voitti sisukkuus, kun oli pakko olla yksin, tottui pimeäänkin.
Koulunkin kävin kiusaamisesta huolimatta, koska sisukkuus ei kadonnut.

Sisukkuus ei ole aina hyvästä, sisukkuus käskee selviämään yksin, eikä anna pyytää apua. Edes silloin kun sitä tarvitsisi. Sisukkuus laittaa häpeämään, kun sitten pyytääkin apua, kun ei vaan selviä. Että pitikö tässä nyt muita vaivata, olisit voinut itsekin.  Sisukkuus inhoaa myös valitusta, ei siitä ole mitään hyötyä. On kuitenkin, on mukava saada teetä ja sympatiaa silloin tällöin.
Sisukkuus huutaa niin itselleni, kuin muillekin, että älä siinä valita vaan tee asialle jotain.
Sisukkuus osaa olla aika ilkeää ja kovaa.
Sisukkuus tuo uupumista ja itkuakin. Mutta siitä selviää sisukkuudella.

Se, että on sisukas on kuitenkin suurilta osin hyvä asia. Oppii pärjäämään itse. Löytää uutta ja huomaa, että kyllä mä osaankin!
Kuten sanoin, minä olen sisukas. Annan sen olla, koska minulle se on tuonut enemmän hyvää, kuin pahaa.
Silti, joskus se voisi mennä isovarpaaseen piiloon.

2 kommenttia:

Paksu-Bertta kirjoitti...

Ihana - ja voimaannuttava - kirjoitus sinulta jälleen Anni! Saisinpa edes murusen tuota sinun sisukkuutta itselleni... Monesti olen aikaisempia kirjoituksiasi lukiessani ihan ihmetellyt, että miten sinä jaksat tehdä ja puuhailla kaikkea, sairaudestasi huolimatta. Minulta tämä masennus ja ahdistus vie kaikki voimat ja seurauksena on totaalinen lamaannus 😔

Anni kirjoitti...

Kiitos. Sisukkuus ja aika. Kun on vuosia elänyt näiden sairauksien kanssa oppii tekemään. Täytyy muistaa, että minä olen kulkenut tätä tietä koko elämäni. Siinä ajassa oppii. Mutta masennus on myös kaikilla täysin erilaista, ei pidä verrata itseään, vaan tehdä niinkuin tuntuu. Tsemppiä sinulle 😃