Syyskuu

Aika on mennyt, taas. On jopa ollut kiirettä ja aivan tajuton väsymys. Iltaisin on tullut maattua sohvalla ja tuijotettua elokuvaa, sitten vähän kirjan lukua ja nukkumaan. 12tuntia ei aina tunnu riittävän. Mutta mikä hätä Tässä on, onhan minulla aikaa.

Suurin muutos, joka on tulossa on hoitoni loppuminen psykiatrian keskuksessa. Lokakuun lopussa on vielä yksi tapaaminen.
Minulle Tämä on suurempi juttu, kuin uskoisikaan. Ymmärrän päätöksen äärettömän hyvin, siitä ei ole kyse. Olen ollut psykiatriankeskuksen asiakkaana jo 5 vuotta. Olen eläkkeellä, joten työelämään kuntouttaminen on poissa laskuista. Minulla on arki hallussa, Käyn kaupassa, hoidan laskut, hoidan eläimet, siivoan kotini. Minulla ei ole riippuvuutta, joka olisi kamalasti haitaksi ( alkoholi, lääkkeet, huumeet, pelit). Suklaariippuvuus on hyväksyttävää. Osaan pitää kiinni päivärytmistä. Minulla on pari harrastustakin. Osaan käyttää erilaisia mindfullnesmetodeja.
Tulen siis toimeen sairauksien kanssa. Olen jo ymmärtänyt, että en välttämättä tule koskaan paranemaan.
Kuulostaa ihan äärettömän hyvältä.
Tämä kaikki ei kuitenkaan vie pois 24/7 jatkuvaa ahdistusta ja masennusta. Sitä, että joka aamu herää ja lähinnä harmittaa, että heräsi ja alkaa uusi päivä. Aamulla jo alkaa miettimään, sitten Tämä päivä menee ja alkaa jo iltaakohden todella vaikea ahdistus, vai jatkuuko ihan perusahdistuksena.

Tekisi mieli huutaa ja kiljua, että miksi helvetissä minä.

Ja vaikka olen aina tiennyt, että parannusta ei ainakaan tällä hetkellä ole tiedossa. Jos se on ollut tätä viimeiset vuosikymmenet, se tuskin tulee muuttumaan. Silti jossain pienessä nurkassa, aivojen syövereistä tai ehkä isovarpaan kärjessä, muhii pieni ajatus, että Jospa sittenkin. Jospa sittenkin joku keksii, että tee aamulla vaikkapa kuperkeikkoja ympäri kämppää ja elämä aukenee iloisena eteesi ja se toimisi. Elämäni muuttuisi värikkääksi ja iloiseksi. Saisin iloa, edes jostain. Saisin tuntea olevani hyvä. Voisin rakastaa. Voisin iloita siitä, että elän.
Vaikka Tämä kaikki on hyvin epätodennäköistä, on valtava isku kuulla, että psykiatrian keskuksella ei ole enää oikein mitään tarjottavaa. Osaan jo tämän.  Ymmärrän sen. Tiedän ja osaan varmaan enemmän, kuin osa alan ammattilaisista.
Tuntuu silti kauhealta, kuulla että ei tuota vain voi helpottaa, sen kanssa vaan on elettävä, noin niinkuin ammattilaisen suusta. Kaikki voitava on tehty, tällä hetkellä ei voida enempää.

Se vaatii sulattelua ja käsittelyä.
Viimeisen viiden vuoden aikana olen kuitenkin saanut hyvää hoitoa psykiatrian keskuksessa. Tietysti oma motivaatio on auttanut asiaa.
Kun hoitosuhde päättyy, Siirry terveyskeskuksen asiakkaaksi, eli sitä kautta hoituu reseptien uusimiset yms.
Psykiatrian keskuksesta on  tarvittaessa saanut heti lääkärin tai psykologin ajan. Terveyskeskuksessa se saattaa olla hankalampaa.
 Kesällä, kun jouduin etsimään apua ystävälle, oli sen saanti äärettömän vaikeaa, miltei mahdotonta. Mm ambulanssi vei hänet itsetuhoinen päivystykseen ja kahden tunnin kuluttua hän oli kotona.

Pelottaa, ahdistaa ja vituttaa. Ja kyllä olen vihainen, miksi helvetissä minä? Miksi minä sain tämän sairauden ja sen takia elän vain puolielämää.

Tämä on vaikeampi ja pidempi prosessi kuin luulisi. Mutta eiköhän minä siitäkin selviä, muita vaihtoehtoa kun ei ole.1