Luulen, että ihmosten ensimmäinen mielikuva puhuttaessa syömishäiriöstä on luurangonlaihaksi laihtunut anorektikko.
Harvoin tullaan ajatelleeksi, että normaalipainoiset, saati muodokkaat ihmiset ovat syömishäiriöisiä.
Jos on normaalinkokoinen, mitäs ongelmaa siinä silloin muka on ?
On siinä.
Vähän omaa historiaani.
Olin alle kymmenen, kun tajusin olevani ruma ja lihava.
Vääränlainen. Kaikki muut tytöt oli jotenkin kauniita ja tyttömäisiä.
Ongelmana oli myöskin jo silloin omaamani vahva oma tyyli . Halusin lyhyen tukan, sellaisen Annie Lennox meets MacGyver.
Vaatevalintani saattoivat myös olla hyvin omalaatuisia.
Kotitilanne oli hyvin vaikea.
Sairastin aivokasvaimen vuonna 1987, sen jälkeen isäni sairastui henkisesti ja vanhempani alkoivat puuhaamaan avioeroa.
Olin ujo ja ahdistunut. Silloin toki minut koettiin vain kiltiksi ja se oli silloin hyvin tavoiteltu ominaisuus. Huolellisuus ja käytös aina kymppi.
Siitä lähtien olen laihduttanut. Onnistumatta siinä koskaan.
Nyt melkein 40-vuotiaana arvet ovat jo niin syvät, että saaneeko niitä koskaan korjattua.
Lukioaikoina aloin oksentelemaan. Himoliikkujakin olin. Silti, koska tunnesyöjä, en koskaan laihtunut, niin, että kukaan huolestuisi.
30-vuotiaana, kun sain viralliset diagnoosit, lopetin liikkumisen, en enää jaksanut. Lihoin 20 kiloa.
Kärsin.
Miten ongelmani näkyvät elämässäni nykyään? No joka päivä ja paljon. En kykene syömään tai juomaan yhtään mitään miettimättä mitä se vartalolleni tekee. Inhoan itseäni. Mietin miten hyvitän tämän syömisen, pitäisikö liikkua enemmän vai paastoya loppupäivä.
Saan morkkiksen.
Inhoan täynnä oloa. Tykkään näläntunteesta. Koen onnistuneeni, kun minulla on nälkä.
Mutta pidän syömisestä. Joten en ole laiha.
Liikunta on minulle pakkopullaa, teen sitä vain ja ainoastaan, etten lihoaisi. Rangaistus syömisestä ja taas syyllisyys ja pahaolo, jos en ole mielestäni liikkunut tarpeeksi (usein en ole).
Liikkumisella voi myös ansaita. Kun teen tarpeeksi pitkän lenkin, voin palkita itseni.
En voi sietää vartaloani.
En ole koskaan sietänyt.
Koen inhoa , jokaista makkaraa ja selluliitti muhkuraa kohtaan. Pahaolo laittaa itkemään.
Mietin usein millaista elämä olisi, jos olisi sinut kroppansa kanssa.
En osaa sanoa onko tämä syy vai seuraus.
Tämä kaikki käärittynä kauniiseen pakettiin, vaikean ja masennuksen ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa on aika sotku.
Että mikä oire johtuu mistäkin ja mitä tässä nyt sitten hoitaisi.
No otan kaikki yhtenä pakettina.
Päivä vain ja hetki kerrallansa.
Sen kanssa on vain elettävä.
Koitettava, jos vaikka oppisi.
Jos vaikka joskus.
Tai sitten ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti