hento kuiskaus

Aurinko ja lämmin vaikuttaa minuun heti, olo on parempi. Lämpöä tässä on odotettukin, muutin vapusta mökille ja ihan tarpeeksi kylmä on ollut. Viime yönä otin villasukat pois jalasta, sehän on hyvä merkki.

Linnut laulaa ja aurinko paistaa. Vesi liplattaa, koska pihan pienet suihkulähteet ovat toiminnassa.
Aamukahvi juotu.

Tässä on paljon tapahtunut, lähinnä päässä.
Olen nyt kolme kertaa päässyt juttelemaan ravitsemusterapeutin kanssa ja on ollut silmiä avaavaa keskustelua.
Vaikka keskustelu on pyörinyt ruuan ympärillä, niin paljon on käyty läpi tunteita, joita syöminen herättää.

Olen myös saanut raaimman kautta oivalluksia itsestäni, siitä mitä joku toinen on sanonut.
Sen enempää menemättä siihen, kuka sanoi ja mitä, ilkeätkin sanat auttaa ymmärtämään itseään. Ilkeätkin sanat auttaa välillä ymmärtämään. Vaikka ne aluksi tuntuvat pahalta.

On herännyt pieni ja heikko oivallus siitä, että perusta on vino, niin suoraa ja hienoa ei voi saada.
Silloin on vain ymmärrettävä, että mökki on vinossa ja sen kanssa pitää elää, vinon ehdoilla ja ymmärtää, että suoraa ja hienoa tästä ei saa enää.

Se ei ole luovuttamista, se on ymmärtämistä siitä, että on turha edes yrittää vaatia, että pitäisi yltää enempään, että on parasta mitä voi olla vinolla perustuksella.

Oivallus on vielä heikko ja hento. Sitä on usein vaikea löytää, mutta se on olemassa siellä jossain.
Se on hyvä alku.
On toivottava, että se vahvistuu ajan myötä ja sen olemassaolon muistaa.

Vielä se elää hentona kuiskauksena takaraivossa.


Asiat pitää itse oivaltaa, on turha, etä niitä jankutetaan ja jankutetaan. Niitä ei sisäistä ennekuin on sen aika.

Armo on yksi niistä asioista, joita ei voi toiseen istuttaa. Se on jotain isoa, joka pitää itse ymmärtää. Armo ei ole luovuttamista, vaan sen ymmärtämistä, että tästä ei näillä eväillä mennä eteenpäin.
Armo on vaikeaa, kun on aina tottunut kuulemaan, että vielä vähän enemmän, vielä vähän paremmin.
Katso, kun tuokin.
Katso, kun muutkin.
Katso.
Kaikki muut osaa ja pystyy.

Mutta kukaan ei näe toisen perustuksia, kukaan muu ei tiedä mitä sillä toisella olikaan eväinä.

Sitä on hirveän vaikea hyväksyä. Sitä, että omat perustukset, eivät ole samanlaiset, kuin jonkun toisen, eikä pystykään samaan.
Olla armollinen itselleen.
Sanoa, etten pysty samaan, en yllä tuolle tasolle.

Itse muistan sen aina välillä. Välillä kurotan ja epäonnistun, petyn ja häpeän.

Jos sinulla ei ole jalkaa tai kättä tai selkä on risa se näkyy ulospäin ja on helpompi sanoa, ettei pysty.

Mutta, kun ne eväät on rakennettu pään sisälle, on muiden niitä vaikea nähdä ja ymmärtää. Tai siltä minusta tuntuu.

Naura ja puhun.
Pidän itsestäni huolta.
Teen ja puuhaan.
En vastaa ihmisten kuvaa ihmisestä, jolla on vaikeita mielensairauksia.
Ja jonka elämä on painia joka päivä.

Onneksi ihmisten tietoisuus on avautunut paljon ja kuva mielenterveyspotilaista on saanut muitakin ulottuvuuksia, kuin sen mitä meille on vuosikaudet syötetty.
Mielenterveyspotilaat ei erotu muista ihmisistä ulkoisesti, muuten kuin tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta.

Masentunut, ei asu likaisessa asunnossa, rumana ja haisevana,
Ahdistunut, ei hengitä pussiin, joka hetkessä ja tärise nurkassa.
Syömishäiriäinen ei ole huomattavan laiha tai huomattavan lihava.

Muistan tämän itsekin aina välillä, kuulen hentona kuiskauksena ja tunnen armona itseäni kohtaan.
Aina välillä.

kriisistä kriisiin

Ei minun elämässä. Ehkä korona-kriisistä noro-kriisiin.
Toivottavasti ei.

Tottakai tulee paljon somea käytettyä joka päivä, mutta niin tulee muutenkin.
Miten tämä korona-kriisi on sitten vaikuttanut minun elämääni?

Ei mitenkään, ehkä kulutan enemmän käsidesiä, kuin normaalisti.

Luinkin jostain otsikon, että tiedät eläväsi erakkomaista ja rajoittunutta elämää, jos tämä kriisi ei sinuun vaikuta.
Toki kaupassa käynti on mukavampaa, kun siellä on vähän ihmisiä. Ikuinen introvertti kun olen.

Minä en koskaan käy missään, ehkä kerran vuodessa Vesa-Matti Loirin konsertissa. En käy baareissa, en ravintoloissa. En käytä alkoholia. Paitsi tällä hetkellä käteni käyttävät sitä aika todella paljon, toivon ettei niistä tule alkoholisteja.
Minä olen aina kotona ja viihdyn kotona, yksikseni. Katson leffoja, kuuntelen äänikirjoja, teen ristikoita ja siivoan.
Minulla ei ole kavereita, joiden luona vierailisin, työparini kissakeikoilta toki, mutta en koe hänen luonaan käymistä vierailuna.
En käy kuntosalilla, leffassa todella harvoin, ehkä kerran vuodessa.  En tapaa ystäviä kahvilla. En shoppaile, mitä joskus kirppareilla käyn ja hiuksetkin laitan itse, ei edes kampaajaa.

Ei ole lapsia, ei ole parisuhdetta.
On kyllä kissoja ja koira. Kuten varmaan jossain on tullut ilmi on minulla sijaiskotikissoja ja teen muutenkin eläinsuojeluhommia kissojen parissa, ihan vapaaehtoisesti.
Olen eläkkeellä.

Se tunneskaala, jota ihmiset tällähetkellä kokevat on minulle aika normaalia, sairastanhan masennusta, ahdistusta ja muita diagnooseja ja raha on aina todella tiukalla.

Haluaisinkin sanoa monelle, että tervetuloa elämääni! Olen ainaisessa karanteenissa.


Sitten seuraan sitä somea, kuulun pariinkin ryhmään jossa on sinkkuja tai ihan kaveria etsitään. En oikein tiedä miksi näihin ryhmiin kuuluin, mutta se nyt ei ole pääasia.

Pääasia on parisuhde.
Se on asia, jonka puuttuminen, sekä olemassaolo herättää paljon tunteita ja ongelmia.

Minä olen 40, ihan jo vanhapiikaiässä.
Kolmisen vuotta sitten päättyi seitsemän vuotta kestänyt parisuhde.   Olen kuitenkin pitkällisen harkinnan ja pohdinnan jälkeen päätynyt vahvasti siihen vaihtoehtoon, että saatan viettää loppuelämäni yksin.
Kaikkihan haluavat rakkautta, kaikki haluavat tuntea hyväksyntää ja tunteen, että ovat tärkeitä ja on se joku mielitietty.

Kohdallani on kuitenkin paljon asioitsa, jotka eivät ole niin yksinkertaisia. Aloitetaan siitä selvimmästä, minulla on mielenterveysongelmia, ollut melkein 40-vuotta. Olen sinut sairauksieni kanssa ja kykenen ne itse kantamaan, mutta tulee paljon päiviä, jotka ovatkin äärettömän huonoja ja ahdistavia. Minulla ei ole ns. paranemiskausia
Jokainen päivä on haasteellinen, jotkut enemmän toiset vähemmän. Se, että on parisuhteessa ihmisen kanssa, jolla on mielenterveysongelmia, vaatii toiselta osapuolelta tietoa ja ymmärrystä.
Minulla on myös syömishäiriö, joka asettaa omakuvani haasteelliseen asemaan.

Olen introvertti. Kykenen olemaan ja hoitamaan ja puhumaan, mutta en nyt yleensä tykkää ihmisistä. Viihdyn yksin, en missään nimessä kestä, jos joku olisi rinnallani 24/7
Olen todella itsenäinen ja itsepäinen.
En tykkää pyytää apua.
Olen tasa-arvon kannattaja.
On minulla sukuakin, kaksi siskoa, jotka elävät toisella puolella suomea.

Minulla on tämä "kissaharrastus" välillä saattaa kämpässä vilistää 12 kissanpentua.

Ja ulkonäkö..... tatuoinnit, lävistykset ja rastat ei tee minusta kovin perinteisen näköistä.

Toki minäkin vaadin.
Ei alkoholisteja, ei pettäjiä, eikä hakkaajia. Ulkonäön pitää tietenkin miellyttää minun silmää, se on aina vähän erilaista joka kerta, mikä minun silmää miellyttää.
Kaikinpuolin yhteensopiva kanssani.

Näillä ehdoilla, on hyvin vaikea löytää ketään. Varsinkaan, jos se ei tule ovelta hakemaan, koska tinderit ja treffit ovat aivan liian kiusallisia ja ahdistavia.

Yksinolemiseen ja yksinelämiseen liittyy myös häpeää. Onhan se nyt jotenkin hävettävää, että minä en kelpaa kenellekään ( vaikka se ei välttämättä ole totta).
Tunnustaa se, että minä olen vanhapiika, minä en kykene rakkauteen.
Vaikka se on asia, johon jokaisen pitäisi pystyä. Olen mokannut sen ainoan asian joka elämässä on tärkeää, vai onko sittenkään.

Kun on jo tämän ikäinen ei onneksi lapsista udella enää. Vaikka minulle oli jo nuoresta asti selvää, että lapsia en sairauksieni vuosi hanki, niin olisihan se kivaa, jos olisi ollut   mahdollisuus.

Yksinolemisen yllä leijuu jonkinlainen epänormaaliuden leima. Epänaisellisuuden leima, vielä, kun ei niitä lapsia ole. Olen muuten aina asunut yksin, en koskaan kenenkään kanssa, koska se vaatisi ison talon, että saan tarpeeksi omaa tilaa ympärilleni.

Siitä häpeästä on vaikea saada kiinni, kai minäkin olen sitä sukupolvea, että parisuhde vain on aina kuulunut olla. Koulussa oli vaikeaa olla, olin se, jolla ei ollut edes sitä leikkiparisuhdetta ja ei salaa pussaillut nurkan takana.
Ei silloinkaan kelvannut.
Olen myös sitä sukupolvea, että lapsena ja nuoruudessani parisuhde ja perhe oli se ainoa oikea juttu. Miehen ja naisen välinen parisuhde ja kaksi lasta.

Toisaalta nykyisin kaikki ovat tottuneet näkemään minut aina yksin ja luulen, että olisi kaikille suuri shokki nähdä minut joskus jonkun kanssa. Minä kuitenkin pärjään aika hyvin yksinäni.

Ehkä kukaan ei oikeasti ympärilläni ajattele mitään yksinolemisestani, se olen lähinnä minä joka sitä mietin.
Minä, en mielestäni kelpaa.
Minä, olen mielestäni epänormaali.
Minä,  häpeän itseäni.

Ainahan sitä kai vähän etsii, parisuhdetta. Se on ehkä ihmiseen kirjoitettuna, mutta näyttää se elämä näinkin luonnistuvan. Ehkä sitä oppii elämässä arvostamaan jotain muuta ja näkemään uusin silmin, uusia asioita.

Tunnemyrsky vesilasissa

Onkohan minun lukijoita edes enää olemassa?
Takana on kamala vuosi, enkä ole kertakaikkiaan nähnyt mitään syytä edes kirjoittaa tänne. Oloni huononi aika todella paljon vuosi sitten, kesä oli aivan kamala.
Ystävän kannustuksen siivittämänä menin lääkäriin ja täsmäiskuisena osasin sanoa mitä haluan. Halusin lähetteen yleissairaalapsykiatrian- poliklinikalle.

Sitä ei ollut helppo saada.

Mutta viimein minut sinne hyväksyttiin ja kaikki tarvittava materiaali ja testit oli toimitettu.

Eipä siinä auta, kuin kärvistellä. Jos mitkäkin ratkaisut pyöri mielessä. Mutta tässä vielä olen.
Syksyllä sain ajan ja pääsin tapaamaan lääkäriä. Hän oli oikein ihana kuunteli ja ymmärsi. Ei ihmetellyt ja väittänyt, että ei tämä ole mahdollista tai suinkaan valittanut, kun lääkkeitä on nyt jo paljon vaan lisäsi listalle vähän lisää lääkettä.
Lääke onneksi alkoi nopeasti helpottamaan oloa, mutta joulu on joulu ja nyt vasta alkaa oikeasti helpottaa.
Jotain uskoa tulevaisuuteen.

Kissahommat ovat päiväni täyttäneet, hyvä niin. Tämä viikko on nimittäin ollut poikkeuksellisen tyhjä, kalenterissa on ollut monen päivän kohdalla vain tyhjää. Ei sovi minulle.
Heti alkaa ahdistus.
Kun ei ole tekemistä ja ei voi laiskotella, tiedättekö miksi? se lihottaa.
Kyllä , näin on asian laita.
Vähän niinkuin, se, että lämmin ruoka lihottaa enemmän, kuin kylmä.
Mitään tieteellistä faktaa ei ole näitä väitteitä ole tukemassa, paitsi minun pää.

Tunteet kumoaa kaiken oikean tiedon.

Mutta onneksi sentään pystyn ymmärtämään  tämän faktan. Minulle ne ovat totta, minulle minun tunteet ovat totta, vaikka ne ei noin universaalisti olekaan paikkaansa pitäviä.

Tämän takia en voi tunteilleni oikeutusta muilta hakea.
Jos minusta tuntuu, että olen ruma ja läski ja naapuri sanoo, että oletpa kyllä kaunis ja kuin kuivan kesän orava vartaloltasi ( no eihän se ole nätisti sanottu, mutta minulle se on kehu), niin enhän minä voi mennä hänelle huutamaan, että väärässä olet.
Minun tunteet ovat minun tunteita, eivätkä suinkaan faktoja.
Jos minusta tuntuu, että naapuri tuijottaa koko ajan, eikä hän oikeasti tuijota, niin minun tunne ei ole tosi. Minulle se on tosi, ei muille.

Jokainen näkee maailman omien tunteidensa läpi ja kokee asiat omien tunteidensa läpi. Tunteet on suotava, mutta se ei tee niistä oikeutettuja tai tosia.
Tunteet ovat yleensä vahvoja ja onkin aikuisuuttaa ja mielestäni viisautta osata erottaa todellisuus vahvankin tunteen keskeltä ja ymmärtää, että minun tunteet ja minun totuus ei välttämättä ole oikea saati totta.
Oikeus jokaisella on tunteisiinsa, mutta niin kauan kun, on vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, pitää osata edes hiukan katsoa tunteidensa läpi.

Ei voi vain mennä eteenpäin, koska minä haluan ja minusta tuntuu ja minun tunne on tosi. Ellei tietysti ole Kim JongUn ja hallitse pohjois-koreaa, silloin ei ehkä tarvitse miettiä mitä muut ajattelee.

Eikä aina pidä sanoa ääneen tunteitaan ja totuuttaan, jos siitä ei ole mitään rakentavaa hyötyä kenellekään, niin ei se kannata.
Ennemmin voi miettiä, että minusta tuntuu tältä, miksi minusta tuntuu tältä ja jos tunne on paha niin minkä pitäisi muuttua, että tuntuu paremmalta.
Josko muutos on mahdoton, että haittaa ja harmittaa, koska naapurin vauva itkee, eikä naapuri voi asialle yhtään mitään, on parempi vain olla yksinään ärsyyntynyt, kuin pahottaa naapurinkin mieli, asiasta jolle ei mitään voi.
Tai sitten pitää muuttaa jonnekin, missä ei kukaan ulkopuolinen pääse harmistuttamaan.

Jos muutos on mahdollinen, ja harmistuttaa, että naapuri parkkeeraa autonsa liian lähelle sinun autoa ja sitten pitää autosta kiivetä takakontin kautta pois, koska ovet ei mahdu auki. Silloin voipi asiallisesti käydä naapurilta kysymässä olisiko mahdollista miettiä auton parkkeerausta, kun on pieni ongelma.
Naapuri ei tätä välttämättä ole koskaan huomannut, eikä tosiaan ymmärrä, jos esität asiasi huutamalla, tai tiputua postiluukusta passiivis-agressiivisen heippa-lapun, jossa rivien välissä uhkaat tappaa naapurin koiran, koska niin kovin harmittaa.

Minäkin ylireagoin, välillä tulee sanottua ja kirjoitettua loukkaavia asioita, koska itseään harmittaa. Silloin voi pyytää anteeksi. Anteeksipyyntö ei koskaan poista sanottua, mutta voi edes yrittää korjata levittämäänsä pahaaoloa.

Josko miettisi aina pari kertaa, ennenkuin sanoo tai voisi harjoitella rakentavaa tapaa sanoa. Esim: Minua suututtaa aivan järjettömästi, koska koen ,että sinä puhut minulle kuin koiralle, voitaisiinko jotenkin keksiä ratkaisu asiaan?
Tähän voisi saada seuraavanlaisia vastauksia:
Se ei todellakaan ollut tarkoitukseni,  olen pahoillani, jos näin koit, miten voisimme korjata asian?
Voi myös olla, että toinen on aina pelännyt puhuvansa muille, kuin koiralle ja defenssinä alkaa huutamaan sinulle, että piip piip piip, sinä piip piip piip ja vedä sinä ämmä piip päähäsi.
ja pahaolo molempien taholta jatkuu.
Tai voit saada vastaukseksi, että sinä olet minun koira, etkö sä muista, hae pallo!!

Itselläni on tapana purkaa kiukkuani, kanssa autoilijoille. Ei mitenkään rattiraivoa, vaan puhun heille hyvin ystävällisesti, kuten muistutan kaasun painamisesta ja jos joku kävelee kävelytietä hitaasti saatan lausahtaa, että askel pitenee tai elämä lyhenee. Idiootiksi usein kanssa autoilijoita myös tituleeraan.
En näytä sormimerkkejä tai käyttäydy mitenkään huonosti, ajan maltillisesti saatana silti sanoa autoilijalle, joka kiihdyttää motarilla, samalla, kun yritän ohitta, että Vitun IDIOOTTI!
He eivät näitä kuule, se ei heitä satuta ja minä olen tyytyväinen,. kun sain purkaa suuttumustani.

PEACE AND LOVE!